Häväistys.
Kuningas Henrik IV:
Valeita ajat. Percy, valeit' ajat.
_Shakespeare_, Kuningas Henrik IV.
George oli jo samana aamuna mennyt amiraalin luo puhumaan hänelle
veljestään. Parilla sanalla hän kertoi tälle tapahtuman.
Kuunnellessaan häntä amiraali puri palasiksi hammastikkunsa, joka
hänellä oli suussaan; se oli sen merkki, että hän oli kärsimättömällä
tuulella.
-- Tunsin jo tämän jutun, hän virkkoi, ja minua ihmetyttää, että
tulitte siitä minulle puhumaan, sillä sehän on jo jokaisen suussa.
-- Jos teitä vaivaan, herra amiraali, niin se johtuu siitä, että
minulle on tiettyä se mielenkiinto, mitä suvaitsette osoittaa
sukuamme kohtaan, ja rohkenen toivoa, että tahtoisitte taivuttaa
kuninkaan olemaan armollinen veljeäni kohtaan. Se luottamus, jota
nautitte hänen majesteettinsa taholta...
-- Nauttimani luottamus, amiraali keskeytti kiivaasti, jos
minulla sellaista on, niin se johtuu siitä, että esitän aina vain
oikeudenmukaisia pyyntöjä hänen majesteetilleen. Kaksi viimeistä
sanaa sanoessaan hän paljasti kunnioittavasti päänsä.
-- Asianhaarat, jotka pakoittavat veljeni turvautumaan teidän
suopeuteenne, ovat valitettavasti vain liiankin tavalliset nykyään.
Viime vuonna kuningas allekirjoitti yli puolitoistatuhatta
armahduskirjettä, ja Bernardin vastustaja oli itsekin päässyt usein
osalliseksi niiden suomasta erikoisvapautuksesta.
-- Veljenne on ollut hyökkäävänä puolena. Ehkäpä hän -- ja toivoisin
niin olevan -- on vain seurannut iljettäviä neuvoja.
Hän katsoi tiukasti kapteenia silmiin näin puhuessaan.
-- Yritin useampaankin kertaan saada ehkäistyksi riidan onnettomat
seuraukset; mutta tiedättehän, ettei herra de Comminges ollut se
mies, joka koskaan olisi suostunut muuhun hyvitykseen kuin siihen
mikä hankitaan miekankärjellä. Aatelismiehen kunnia ja naisten
käsityskanta...
-- Kas vaan minkälaista kieltä te käytätte tästä nuoresta miehestä!
Epäilemättäkin te pyritte tekemään hänestä raffineeratun? Oi, kuinka
hänen isänsä vaikeroisikaan, jos hän saisi kuulla kuinka poikansa
halveksuu hänen neuvojaan! -- Hyvä Jumala! tuskin on kahta vuotta
siitä kun kansalaissodat herkesivät raivoamasta, ja he ovat jo
unohtaneet ne verivirrat, jotka niissä vuodatettiin. He eivät vielä
tyydy siihenkään; joka päivä pitää ranskalaisten tappaa ranskalaisia!
-- Jos olisin tiennyt, herra amiraali, että kysymykseni oli niin
vastenmielinen...
-- Kuulkaa, herra de Mergy, voisin tehdä väkivaltaa kristityn
tunteilleni ja antaa veljellenne anteeksi tekemänsä haasteen; mutta
hänen menettelynsä sitä seuranneessa kaksintaistelussa, ei, kuten
yleisesti huhutaan, ollut...
-- Mitä tarkoitatte, herra amiraali?
-- Ettei kaksintaistelussa menetelty rehellisesti, ettei noudatettu
ranskalaisten aatelismiesten keskuudessa vallalla olevia tapoja.
-- Ja kuka on uskaltanut levittää niin inhoittavaa parjausta? George
huudahti, silmät raivosta hehkuen.
-- Rauhoittukaa. Ei teidän tarvitse lähettää kaksintaisteluhaastetta,
sillä vielä ei toki ole tapana taistella naisten kanssa. Comminges'n
äiti on kertonut kuninkaalle yksityisseikkoja, jotka eivät ole
veljellenne suinkaan kunniaksi. Ne saattaisivat selittää, kuinka niin
pelättävä taistelija niin helposti sai surmansa tuskin lapsenkengistä
päässeen pojan iskusta.
-- Äidinsuru on niin suuri ja se on niin oikeutettu! Saattaako
ihmetellä, ja hän ei pysty näkemään totuutta kun silmänsä vielä
ovat kyynelissä? Olen vakuutettu siitä, herra amiraali, ettette te
tuomitse veljeäni rouva de Comminges'n kertomuksen perusteella.
Coligny näytti rupeavan horjumaan, ja hänen äänestään katosi osaksi
sen katkeran ivallinen sävy.
-- Ette voi kuitenkaan kieltää sitä, että Béville, Comminges'n
todistaja, oli läheinen ystävänne.
-- -- Olen tuntenut hänet jo kauan, ja olen hänelle
kiitollisuudenvelassa. Mutta yhtä hyvät tuttavat he olivat
Comminges'nkin kanssa. Muuten Comminges itse valitsi hänet
todistajakseen. Ja loppujen lopuksi Bévillen rohkeus ja kunnia
asettavat hänet kaikkien vilpillisyyden epäilysten yläpuolelle.
Amiraali veti suunsa suppuun syvästi halveksuvan näköisenä.
-- Bévillen kunnia! hän toisti olkapäitään kohauttaen;
jumalankieltäjä! irstaisuuteen vajonnut mies!
-- Ei, Béville on kunnian mies! kapteeni huudahti pontevasti. Mutta
miksi niin pitkiä keskusteluja? Enkö minäkin ollut läsnä tässä
kaksintaistelussa? Tahdotteko te, herra amiraali, asettaa kunniamme
kysymyksenalaiseksi ja syyttää meitä murhasta?
Hänen äänessään oli jotain uhkaavaa. Joko Coligny ei ymmärtänyt tai
sitten hän halveksi vihjausta herttua Frans Guise'n murhasta, jonka
katolilaisten viha oli pannut hänen syykseen. Vieläpä hänen kasvonsa
kävivät taaskin tyynen liikkumattomiksi.
-- Herra de Mergy, hän sanoi kylmästi ja ylenkatseellisesti,
miehellä, joka on kieltänyt uskonsa, ei ole enää oikeutta puhua
kunniastaan, sillä siihen ei luottaisi kukaan.
Kapteenin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi, hetken perästä ne
valahtivat kalmankalpeiksi. Hän horjahti pari askelta taaksepäin,
ikäänkuin pelosta että muuten lankeisi kiusaukseen lyödä vanhaa
miestä.
-- Herra amiraali! hän huusi, teidän ikänne ja teidän asemanne
sallivat teidän rankaisematta loukata sitä, mitä halvalla
aatelismiehellä on kalleinta ja arvokkainta. Mutta minä vaadin,
että määräätte aatelismiehistänne jonkun tai joitakuita vastaamaan
lausumistanne sanoista. Kautta Jumalan vannon, että syötän heille
vielä ne sanat, kunnes he niihin tukehtuvat.
-- Se on varmaankin herrojen raffineerattujen tapoja. Minä en
ollenkaan noudata heidän tapojaan, ja erotan palveluksestani
aatelismieheni, jos heistä kuka rupeaa niitä jäljittelemään.
Näin sanoen amiraali käänsi hänelle selkänsä. Kuohuen raivosta
kapteeni syöksyi ulos Châtillon'in palatsista, hyppäsi hevosensa
selkään ja ikäänkuin vimmaansa lauhduttaakseen pakotti ratsunsa
mielettömään laukkaan sohiessaan sen kylkiä kannuksillaan. Hurjassa
menossaan hän oli vähällä ajaa kuoliaaksi joukon rauhallisia
jalankulkijoita; ja oli totisesti onni, ettei hänen tielleen sattunut
yhtään ainoata raffineerattua, sillä silloisessa mielentilassaan hän
olisi varmasti heti vetänyt miekkansa, jos siihen olisi tarjoutunut
vähintäkään aihetta.
Saavuttuaan Vincennes'een saakka hänen verensä alkoi jäähtyä. Hän
kiristi ohjaksia ja käänsi takaisin Parisia kohti vertavuotavan ja
hikeävaluvan hevosensa.
-- Ystäväparka, sanoi hän katkerasti hymyillen, sinulleko minä sitten
kostan kärsimäni häväistyksen?
Ja taputtaen viattoman uhrinsa kaulaa kapteeni ajoi käyden veljensä
luo asti. Hän kertoi vaan tälle yksinkertaisesti, puuttumatta heidän
keskustelunsa yksityiskohtiin, että amiraali oli kieltäytynyt
rupeamasta välittäjäksi.
Mutta muutaman hetken perästä syöksyi huoneeseen Béville, joka heti
ensi työkseen hyppäsi Mergyn kaulaan.
-- Onnittelen teitä, rakas ystävä, tuossa on armahduksenne, ja sen
ovat leskikuningattaren pyynnöt hankkineet teille.
Mergy näytti olevan vähemmän hämmästyksissään kuin veljensä.
Mielessään hän asetti tämän suosion yhteyteen hunnutetun naisen, s.o.
kreivitär de Turgis'n kanssa.