XII.

Silmänkääntäjä.

Cette nuit j'ai sougé de poisson mort et d'oeufs cassés,

et j'ai appris du Seigneur Anaxarque que les oeufs cassés

et poisson mort signifient malencontre.[53]

Hilporeilla aseistetut miehet olivat vahtisotilaita, joita

aina oli joku määrä Pré-aux-Clercs'in lähistöllä, ollakseen

saapusalla estämässä riitoja, joiden loppunäytös suoritettiin

tällä kaksintaistelujen klassillisella paikalla. Tapansa mukaan

he olivat lähestyneet hyvin hitaasti, sillä tavoin, että he

ehtivät paikalle vasta kun kaikki oli lopussa. Itse asiassa heidän

rauhanpalauttamisyrityksensä sai usein kovin huonon vastaanoton;

ja useammin kuin kerran oli nähty kiukkuisten vihamiesten

keskeyttävän taistelunsa elämästä ja kuolemasta ja käyvän yksistä

puolin sotilaitten kimppuun, jotka yrittivät heidät eroittaa.

Tämän vartioston toiminta rajoittuikin ylipäänsä haavoittuneiden

auttamiseen tai sitten kuolleitten toimittamiseen pois paikalta.

Tällä kertaa ei kaupunginpalvelijoilla ollut muuta kuin jälkimäinen

velvollisuus täytettävänä ja he suorittivat sen tapansa mukaan; s.o.

tyhjentämällä kovaonnisen Comminges'n taskut ja jakamalla hänen

vaatteensa keskenään.

-- Hyvä ystäväni, virkkoi Béville kääntyen Mergy'hin päin, antaisin

teille sen neuvon, että antaisitte viedä itsenne, niin salaisesti

kuin vain suinkin on mahdollista, mestari Ambrosius Parén luo, joka

aivan ihailtavan taitavasti neuloo umpeen haavan ja panee sijoilleen

taittuneen jäsenen. Vaikka hän onkin kerettiläinen kuin itse Kalvin,

niin hänen tietonsa ovat niin suuressa maineessa, että kiihkeimmätkin

katolilaiset turvautuvat häneen. Tähän asti ei ole ollut muita

kuin markiisitar de Boissières, joka olisi urhoollisesti ennemmin

kuollut kuin jäänyt henkensä pelastamisesta kiitollisuuden velkaan

kerettiläiselle. Lyönkin 10 pistoolia vetoa siitä, että hän on

paratiisissa.

-- Haava ei ole mitään, George sanoi; kolmessa päivässä se menee

umpeen. Mutta Comminges'lla on omaisia Parisissa, ja pelkään että he

panevat hänen kuolemansa vähän liiaksikin pahakseen.

-- No! niin kyllä, onhan hänellä äiti, joka luulee olevansa

pakoitettu hyvän tavan vuoksi vainoamaan ystäväämme. Mitä turhia!

anna herra de Châtillon'in pyytää hänelle armoa, ja kuningas myöntää

sen heti paikalla; kuningas on kuin pehmeä vaha amiraalin käsissä.

-- Toivoisin, jos mahdollista, Mergy silloin virkkoi heikolla

äänellä, tahtoisin ettei amiraali saisi tietää mitään siitä mitä nyt

on tapahtunut.

-- Miksi niin! Uskokaa minua, vanha harmaaparta varmaankin ällistyy

kuullessaan, kuinka reippaasti muuan protestantti on tehnyt tilinsä

katolilaisen kanssa.

Mergy vain huokasi syvään vastaukseksi.

-- Comminges oli siksi tunnettu hovissa, että hänen kuolemansa

herättää huomiota, kapteeni sanoi. Mutta olet tehnyt velvollisuutesi

aatelismiehenä, ja tästä sinulle koituu vaan pelkkää kunniaa. Pitkään

aikaan en ole käynyt tervehtimässä vanhaa Châtillonia, ja tässäpä

tarjoutuukin sopiva syy uudistaa tuttavuuteni hänen kanssaan.

-- Koska joka tapauksessa on vastenmielistä olla muutamia tunteja

tutkintovankilassa, niin minä, -- Béville taas puuttui puheeseen

-- vien veljesi erääseen taloon, josta kenenkään päähän ei

pälkähdä mennä häntä etsimään. Siellä hän saa olla aivan rauhassa

odottamassa asiansa järjestymistä, sillä en tiedä voitaisiinko häntä

kerettiläisenä ottaa vastaan luostariin.

-- Kiitän teitä tarjouksestanne, herra varakreivi, mutta en voi ottaa

sitä vastaan. Voisin saattaa teidät ikävään asemaan, jos siihen

suostuisin.

-- Ei lainkaan, ei lainkaan, paras ystäväni! Ja eikö sitten muka

pitäisi tehdä mitään ystäviensä vuoksi? Talo, jonne teidät majoitan,

kuuluu eräälle serkulleni, joka tällä haavaa ei ole Pariisissa. Se

on minun käytettävänäni. Siellä on vielä eräs, jolle olen antanut

luvan asua siellä, hän on vanha eukko, joka on kovin hyödyllinen

nuorisolle, ja joka on minulle ehdottomasti uskollinen. Hän

ymmärtää lääketiedettä, noituutta, tähtitiedettä. Mitäpä hän ei

tekisikään! Mutta hänen kaunein avunsa on se, että hän on erinomainen

välittäjä. Iskeköön salama minut kuoliaaksi, jos ei hän toimittaisi

rakkauskirjettä kuningattaren käsiin, jos pyytäisin häntä sen

tekemään.

-- No niin, sanoi kapteeni, viedään hänet siihen taloon heti kun

mestari Ambrosius on asettanut haavaan ensi siteen.

Näin puhuessaan he saapuivat joen oikealle rannalle. Nostettuaan

Mergyn hevosen selkään, mikä kylläkään ei käynyt ihan vaivattomasti,

he veivät hänet kuuluisan kirurgin luo, sitten sieltä erääseen

yksinäiseen Saint-Antoine'n esikaupungissa sijaitsevaan taloon ja

poistuivat hänen luotaan vasta illalla, asetettuaan hänet vanhan

eukon hoiviin.

Kun on juuri surmannut ihmisen, ja kun tämä vielä on ensimäinen jonka

surmaa, niin silloin jonkin aikaa, varsinkin yön tullen, vaivaa

kuolleen kuva ja hänen viimeiset nytkähdyksensä ennen hengenlähtöä.

Mielen täyttävät siinä määrin synkät ajatukset, että hädintuskin

kykenee seuraamaan yksinkertaisintakaan keskustelua; se väsyttää

ja ikävystyttää; toiselta puolen taas yksinäisyys pelottaa, siitä

kun soimaavat, syyttävät ajatukset käyvät vieläkin ankarammiksi.

Huolimatta Bévillen ja kapteenin tiheistä käynneistä, Mergy vietti

ensimäiset kaksintaistelua seuranneet päivät hirveän surumielisyyden

vallassa. Yöllä häneltä riisti haavan aiheuttama korkea kuume unen

silmistä ja silloin hänellä olikin kaikkein onnettomin oltava. Vain

se ajatus, että rouva de Turgis ajatteli häntä ja oli ihaillut hänen

rohkeuttaan, saattoi häntä hiukan lohduttaa, mutta se ei voinut häntä

tyynnyttää.

Eräänä yönä hän tukahuttavan kuumuuden rasittamana -- oli heinäkuu

käsissä -- päätti mennä kävelemään ja raitista ilmaa hengittämään

puutarhaan, jonka keskessä talo sijaitsi. Hän otti viitan

hartioilleen ja aikoi mennä ulos, mutta hän huomasi että ovi oli

lukittu ulkoapäin. Hän arveli, että häntä palveleva vanhus oli

varmaankin tehnyt sen epähuomiossa, ja kun tämä nukkui kaukana ja

varmaankin sillä hetkellä oli syvään uneen vaipuneena, niin Mergy

arveli että oli aivan hyödytöntä kutsua häntä. Hänen ikkunansa ei

sitäpaitsi ollut kovin korkealla; sen alla oli vasta käännetty maa

pehmeätä. Käden käänteessä hän oli puutarhassa. Sää oli pilvinen,

ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä ja harvakseen, ikäänkuin

vaivaloisesti leyhähteli silloin tällöin tuulenhenki läpi puutarhan

ja kuuman ja raskaan ilman. Kello oli noin kaksi aamulla, ja mitä

syvin hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Mergy käveli jonkin aikaa edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena. Ne

keskeytyivät kun portille kolkutettiin. Kuului heikko ja ikäänkuin

salaperäinen kolkuttimen isku, joten tulija varmaankin luotti siihen,

että joku oli kuuntelemassa avatakseen hänelle portin. Että joku kävi

yksinäisessä talossa moiseen aikaan, siinä oli jotain omituista.

Mergy pysyttelihe liikkumatonna pimeässä puutarhan sopessa, josta hän

voi huomata kaikki, pysyen itse näkymättömänä. Nainen, joka ei voinut

olla kukaan muu kuin talossa asustava eukko, tuli heti ulos talosta,

salalyhty kädessään, avasi portin, ja pihaan tuli joku, joka oli

verhottuna laajaan mustaan huppukauluksiseen vaippaan.

Mergyn uteliaisuus oli heti vireillä. Tulijan vartalo, ja mikäli

voi päättää, puku osoittivat hänen olevan naisen. Eukko tervehti,

osoittaen hänelle kaikin tavoin mitä syvintä kunnioitustaan, kun

taas mustaviittainen nainen hänelle tuskin nyökäytti päätäänkään.

Sitävastoin hän antoi tämän käteen jotain, mihin vanhus näytti

kovin halukkaasti tarttuvan. Kirkas ja metallilta kilahtava sointu,

joka kuului, ja kiire, jolla vanhus kumartui sitä etsimään maasta,

saivat Mergyn päättämään, että eukko oli saanut rahaa. Molemmatkin

naiset ohjasivat kulkunsa puutarhaan, vanhus edellä kulkien ja

kätkien lyhtynsä vaippansa alle. Puutarhan perällä oli eräänlainen

lehtimaja, minkä muodostivat ympyrään istutetut lehmukset, jotka

yhdisti toisiinsa hyvin tiukka lehvästö, niin että se kylläkin

muodosti ikäänkuin seinän. Kaksi aukkoa tai kaksi ovea vei tähän

lehtimajaan, jonka keskessä oli pieni kivipöytä. Sinne menivät eukko

ja hunnustettu nainen. Pidättäen hengitystään Mergy seurasi heitä

hiipien, ja asettui lehvästön taa niin, että hän voi hyvästi kuulla

ja nähdä minkä tätä kohtausta valaisevalla niukalla valolla nähdä voi.

Vanhus pisti aluksi tulen johonkin, mikä heti leimahti palamaan

keskelle pöytää asetetussa tuliastiassa levittäen heikkoa sinertävää

valoa, samanlaista kuin palava sprii, johon on sekoitettu suolaa. Hän

sammutti heti lyhtynsä tai peitti sen niin, että Mergyn olisi ollut

vaikea tuntea tuliastian luomassa lepattavassa valossa vieraan naisen

piirteitä, vaikkei niitä olisikaan peittänyt harso ja huppukaulus.

Vanhuksen tunsi helposti hänen vartalostaan ja sen muodosta;

mutta hän huomasi että tämän kasvoihin oli tuhrittu jotain tummaa

väriä, joka saattoi hänet valkoista päähinettä vasten näyttämään

pronssiselta kuvapatsaalta. Pöytä oli täynnä kummallisia esineitä,

joita hän tuskin saattoi eroittaa. Ne näyttivät olevan asetetut

omituiseen järjestykseen, ja hän luuli voivansa eroittaa hedelmiä,

kuolleitten luita ja verisiä palttinariekaleita. Pieni, korkeintaan

jalanpituinen ja, mikäli saattoi nähdä, vahasta tehty miehen kuva oli

asetettu näitten inhottavien riepujen keskeen.

-- No niin, Camille, sanoi hunnutettu nainen hiljaa, hän voi

paremmin, niinhän sanoit?

Tämä ääni sai Mergyn säpsähtämään.

-- Hiukan paremmin, armollinen rouva, eukko vastasi, kiitos taitomme.

Kuitenkin minun on ollut vaikea saada suuria aikaan näillä rievuilla

ja sillä vähällä verellä, mitä hänen kääreissään on ollut.

-- Ja mitä mestari Ambrosius Paré sanoo?

-- Hänkö, joka ei tiedä mitään! Mitä se liikuttaa mitä hän sanoo?

Mutta minä, minä vakuutan teille että haava on syvä, vaarallinen,

peloittava, ja että se voi parantua vain taikakeinoilla; mutta täytyy

uhrata usein maan ja ilman hengille, ja jotta voisi uhrata, niin...

Nainen ymmärsi heti.

-- Jos hän paranee, niin saat kaksi sen vertaa mitä sinulle äsken

annoin.

-- Eläkää hyvässä toivossa, ja luottakaa minuun.

-- Voi Camilla, jos hän kuolisi!

-- Olkaa rauhassa; henget ovat sääliväisiä, tähdet suojelevat

meitä; ja viimeinen mustan pässin uhraaminen on tehnyt sen _toisen_

suopeaksi.

-- Minä tuon sinulle mukanani sen, jonka hankkimisessa minulla on

ollut niin paljon vaivaa. Olen antanut ostaa sen yhdeltä sotilaista,

jotka olivat olleet ruumiita ryöstämässä. -- Hän otti viittansa alta

esiin jotakin, ja Mergy näki miekan terän välkkyvän. Eukko otti sen

käteensä ja toi sen lähemmä tulta tutkiakseen sitä.

-- Kiitos taivaan, terä on veressä ja ruosteessa! Niin, hänen verensä

oli samanlaista kuin Cathayn lohikäärmeen; siitä jää teräkseen jälki

jota ei mikään saa siitä lähtemään.

Hän katseli terää, ja hunnutettu nainen oli aivan ilmeisesti mitä

kiihkeimmän mielenliikutuksen vallassa.

-- Katsopas, Camilla, kuinka lähellä kahvaa verta on. Tämä isku on

ehkä kuolettava.

-- Tämä veri ei ole sydänverta; kyllä hän paranee.

-- Paraneeko hän?

-- Kyllä, mutta saadakseen parantumattoman sairauden.

-- Minkä sairauden?

-- Rakkauden.

-- Oi! Camilla, puhutko sinä totta?

-- No! milloinka minä en olisi puhunut totta? milloinka minun

ennustukseni eivät olisi käyneet toteen? Enkö jo ennakolta sanonut

teille että hän suoriutuu taistelusta voittajana? Enkö teille

ilmoittanut, että henget tulisivat taistelemaan hänen puolestaan?

Enkö haudannut juuri sille palkalle, missä hänen piti tapella, mustan

kanan ja papin siunaaman miekan?

-- Se on totta.

-- Entä te itse, ettekö te pistänyt hänen vastustajansa kuvaa

sydämeen, antaen siten oikean suunnan sen miehen iskulle, jonka

hyväksi minä olen käyttänyt tietojani?

-- Niin Camilla, kyllä minä pistin Comminges'in kuvaa sydämeen; mutta

kerrotaan että hän sai surmansa päähän sattuneesta iskusta.

-- Tietysti rauta sattui hänen päähänsä; mutta kun hän kerran on

kuollut, niin eikö hänen sydänverensä ole hyytynyt?

Hunnutetun naisen tuntui tämän todistusperusteen voima aivan

masentavan. Hän vaikeni. Eukko hieroi jollain rasvalla ja voiteella

miekan terää ja kääri sen siteisiin mitä huolellisimmin.

-- Katsokaa, armollinen rouva, tämä skorpioniöljy, jolla hieron tätä

miekkaa, siirtyy jonkin myötätuntoisen voiman vaikutuksesta nuoren

miehen haavaan. Hän saattaa tuntea tämän afrikkalaisen voiteen

vaikutuksen ikäänkuin jos panisin sitä haavaan; ja jos minun tekisi

mieleni pistää miekan kärki tuleen kuumenemaan hehkuvan punaiseksi,

niin sairas parka tuntisi yhtä kovaa tuskaa kuin jos hänet

poltettaisiin elävältä.

-- Oi! älä veikkonen tee sitä!

-- Istuin tässä eräänä iltana tulen ääressä ja hieroin hyvin

uutterasti voidetta miekan terään, parantaakseni nuoren

aatelismiehen, joka oli saanut siitä kaksi kauheata haavaa päähänsä.

Nukahdin kesken työtäni. Yhtäkkiä sairaan palvelija tuli kolkuttamaan

ovelleni; hän sanoi herransa kärsivän hirveitä tuskia; sillä hetkellä

kun hän, lakeija, oli lähtenyt tämän luota, niin isännästään oli

tuntunut kuin olisi hän ollut hehkuvalla hiilloksella. Tiedättekö

mitä oli tapahtunut? Miekka oli huomaamattani luisunut käsistäni ja

sen terä oli nyt hiilien päällä. Tempasin sen heti pois ja sanoin

lakeijalle että hän tapaisi isäntänsä mitä paraissa voimissa.

Upotinkin sitten aivan heti miekan jääkylmään veteen, johon olin

sekoittanut eräitä höysteitä, ja menin katsomaan potilastani. Kun

tulin hänen huoneeseensa, niin hän virkkoi minulle:

-- Voi Camilla hyvä, kuinka hyvä minun on nyt olla! Tuntuu kuin

olisin raikkaassa kylvyssä, kun taas vastikään tunsin olevani

aivankuin Pyhä Laurentius halstarilla.

Eukko herkesi hankaamasta miekan terää, ja sanoi tyytyväisen

näköisenä:

-- No nyt on hyvä. Nyt olen varma hänen paranemisestaan, ja tästä

hetkestä lähtien voitte ryhtyä viimeiseen toimitukseen.

Hän heitti muutamia hyppysellisiä hyväntuoksuista jauhetta tuleen ja

lausui kummallisia sanoja, tehden lakkaamatta ristinmerkkejä. Silloin

nuorempi nainen otti vapisevaan käteensä vahakuvan, ja lausui,

pitäen sitä tulennoksen yläpuolella, liikutusta ilmaisevalla äänellä

seuraavat sanat:

-- _Niinkuin tämä vaha pehmenee ja palaa tämän tulen liekissä,

niin pehmetköön, oi Bernard de Mergy, sinun sydämesi ja palakoon

rakkaudesta minua kohtaan!_

-- Hyvä Tuossa on nyt vihreä kynttilä, joka on valettu sydänyöllä

kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Asettakaa se huomenna palamaan

Pyhän neitsyen alttarille!

-- Sen teen, mutta kaikista lupauksista huolimatta minä olen hirveän

levoton. Eilen näin unta että hän oli kuollut.

-- Nukutteko oikealla vai vasemmalla kyljellänne?

-- Minä nukuin ... kummallako kyljellä nähdään tosia unia?

-- Sanokaa minulle ensiksi kummallako kyljellä te nukutte. Huomaan

että tahtoisitte pettää itseänne ja kuvitella liikoja.

-- Nukun aina oikealla kyljelläni.

-- Saatte sitten olla varma siitä, että unenne tietää vain pelkkää

hyvää.

-- Jumala sen suokoon!... Mutta hän näyttäytyi minulle ihan kalpeana,

verissään, kääriliinoissa.

Näin sanoessaan hän tuli kääntäneeksi päätään ja näki Mergyn seisovan

lehtimajan toisen aukon ääressä. Hämmästyneenä hän päästi niin

läpitunkevan huudon, että Mergy itsekin sitä säikähti. Eukko kaasi,

joko tahallaan tai vahingossa, tuliastian, samassa silmänräpäyksessä

siitä leimahti lehmusten latvojen tasalle huikaisevan kirkas liekki,

joka hetkiseksi sokaisi Mergyn silmät. Molemmatkin naiset olivat heti

paikalla pujahtaneet ulos lehtimajan toisesta aukosta. Niinpian kuin

Mergy saattoi sen taas eroittaa, hän syöksyi heidän peräänsä, mutta

jo heti alussa hän oli vähällä kaatua, jokin esine kun oli takertunut

hänen jalkoihinsa. Hän tunsi sen miekaksi, jota hänen oli kiittäminen

paranemisestaan. Häneltä meni vähän aikaa siitä selviytyessään ja

päästessään tielle ja samalla hetkellä kun hän, tultuaan leveälle

ja suoralle lehtikujalle, ajatteli ettei mikään voinut estää häntä

saavuttamasta pakenevia, hän kuuli portin paukahtavan kiinni. He

olivat saavuttamattomissa.

Vähän nolona, kun oli päästänyt käsistään niin kauniin saaliin, hän

hapuili takaisin huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kaikki

synkät ajatukset olivat kaikonneet hänen mielestään, ja omantunnon

soimaukset, mikäli hänellä oli niitä ollut, olivat hävinneet kuin

taikavoimalla. Hän ajatteli enää vain sitä onnea, että hän rakasti

Parisin kauneinta naista ja että tämä rakasti häntä; sillä että

hunnutettu nainen oli rouva de Turgis, siitä hänellä ei voinut

olla mitään epäilystä. Hän nukahti vähän auringonnousun jälkeen,

ja hän heräsi vasta kun oli jo monta tuntia ollut täysi päivä.

Päänaluseltaan hän löysi sinetöidyn kirjeen, josta ei tiennyt miten

se oli siihen joutunut. Hän avasi sen ja luki seuraavat sanat:

"Ritari, erään naisen kunnia riippuu teidän hienotunteisuudestanne".

Hetkistä myöhemmin eukko tuli sisään tuomaan hänelle lihalientä. Sinä

päivänä hänellä vastoin tavallisuutta oli isohelminen rukousnauha

vyössään. Hänen huolellisesti pesty ihonsa ei ollut enää pronssin

värinen, vaan muistutti tummunutta pergamenttia. Hän käveli hitain

askelin ja silmät maahan luotuina, ikäänkuin henkilö, joka pelkää

kaiken maallisen näkemisen häiritsevän häntä hänen taivaallisissa

mietiskelyissään.

Mergy arveli, että hänen täytyi, voidakseen ansiokkaimmin käyttää

voimaa, jonka salaperäinen kirje hänelle antoi, ennen kaikkea

päästä sen asian perille, joka hänen piti salata kaikilta. Pitäen

liemikuppia kädessään hän virkkoi, ennenkuin vanhus ehti ovelle:

-- Ette ole sanonut minulle, että nimenne oli Camilla.

-- Camillako?... Minä olen Martta, hyvä herra. Martta Micheli, eukko

virkkoi, ollen olevinaan kovin kummissaan kysymyksestä.

-- No niin! Olkoon menneeksi; Ihmisten annatte sanoa itseänne

Martaksi, mutta Camillan nimellä henget teidät tuntevat.

-- Henget!... Hyvä isä siunatkoon! Mitä te sanotte? Hän risti

silmänsä suurin liikkein.

-- No niin, älkää nyt olko ollenkaan olevinanne, en kerro siitä

mitään kellekään ja kaikki saa jäädä meidän kesken. Kuka on se

nainen, jonka ajatuksia minun paranemiseni niin askarruttaa?

-- Nainenko, joka?...

-- No, älkää nyt vatkuttako perässäni kaikkea mitä sanon, vaan

puhukaa suoraan. Aateliskunniani kautta! minä en petä teitä.

-- Mutta hyvä herra, enpä todellakaan tiedä mitä te tarkoitatte.

Mergy ei voinut olla nauramatta nähdessään vanhuksen ottavan

kasvoilleen hämmästyneen ilmeen ja painavan kätensä sydämelleen. Hän

otti vuoteensa päähän ripustetusta kukkarostaan kultarahan ja tarjosi

sitä eukolle.

-- Kuulkaahan, hyvä Camilla, teillä on niin paljon puuhaa minun

tähteni, ja näette niin paljon vaivaa hieroessanne miekkoja

skorppionivoiteella, ja kaikki se tapahtuu minun paranemisekseni,

niin että minun olisi todellakin pitänyt jo kauan sitten antaa teille

jokin lahja.

-- Voi, armollinen herra, en todellakaan, en todellakaan ymmärrä

siitä mitään mitä nyt minulle sanotte.

-- Piru vieköön! Martta, tahi Camilla, älkää saattako minua

suuttumaan ja vastatkaa! Kuka oli se nainen, jonka vuoksi teitte

kaikki somat taikatemppunne viime yönä?

-- Voi Herra isä siunatkoon! nyt hän suuttuu ... mahtaisikohan hän

hourailla?

Kärsimättömänä Mergy tempasi tyynynsä ja heitti sillä eukkoa päähän.

Vanhus asetti sen nöyrästi takaisin vuoteelle ja otti maasta sinne

pudonneen kultarahan; ja kun kapteeni tuli samassa huoneeseen, niin

eukon ei tarvinnut enää pelätä kuulustelua, joka olisi voinut päättyä

hänelle epämieluisella tavalla.