X.

Metsästys.

Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija,

kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia,

mies, joka a:sta o:hon tuntee miekkailun perusteet.

Ah! nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit...

_Shakespeare_, Romeo ja Julia.

Uljailla hevosilla ratsastavia, komeasti puettuja naisia ja

aatelismiehiä kuhisi suurin joukoin linnan pihan joka kulmalla.

Torventoitotukset, koirien ulvonta, ratsastajien meluavat

leikkipuheet muodostivat kaikki yhdessä metsästäjän korvalle

suloisen, mutta jokaiselle muulle ihmiskorvalle inhottavan melun.

Mergy seurasi veljeään koneellisesti pihaan, ja, tietämättä itsekään

miten hän huomasi joutuneensa kauniin kreivittären lähelle, joka jo

oli ottanut naamion kasvoilleen ja noussut tulisen andalusialaisen

ratsun selkään, mikä kuopi maata jalallaan ja pureskeli kärsimätönnä

kuolaimiaan; mutta kreivitär tuntui istuvan tämän hevosen selässä,

jota hillitessä tavallisella ratsastajalla olisi ollut täysi työ,

yhtä vapaasti kuin kotonsa lepotuolissa.

Kapteeni lähestyi häntä, ollen kiristävinään andalusialaisen suitsien

leukavitjasia.

-- Tässä on veljeni, hän virkkoi ratsastajattarelle puoliääneen,

mutta kuitenkin niin kovasti, että Mergy sen kuuli. Kohdelkaa

lempeästi poikaparkaa; hän sai eräänä vissinä päivänä siipeensä

nähtyään teidät Louvressa.

-- Olen jo unohtanut hänen nimensä, kreivitär vastasi jotenkin

tylysti. Mikä se olikaan?

-- Bernard. Huomaatteko, arvoisa rouva, että hänen olkavyönsä on

samanvärinen kuin teidän nauhanne?

-- Osaako hän ratsastaa?

-- Sen saatte itse päättää.

Hän tervehti kreivitärtä ja riensi erään kuningattaren seuranaisen

luo, jota hän oli jonkin aikaa hienostellut. Puolittain kumartuneena

yli tämän satulan kaaren ja käsi hevosen suitsissa, kapteeni piankin

unohti sekä veljensä että tämän kauniin ja ylpeän seuralaisen.

-- Te tunnette Comminges'n, herra de Mergy? rouva de Turgis kysyi.

-- Minäkö, rouva kreivitär...? hyvin vähän, Mergy sopersi

vastaukseksi.

-- Mutta puhuittehan hänen kanssaan vastikään!

-- Se oli ensi kerta.

-- Luulen arvanneeni mitä hänelle sanoitte. Ja naamion alta hänen

silmänsä tuntuivat tahtovan lukea mitä Mergyn sielun pohjalla liikkui.

Eräs nainen, joka tuli puhuttelemaan kreivitärtä, keskeytti Mergyn

suureksi tyydytykseksi heidän keskustelunsa, joka saattoi hänet

omituisesti pyörälle päästään. Kuitenkin hän yhä seurasi kreivitärtä,

tietämättä liioin miksi; ehkäpä häntä halutti hiukan kiusata

Comminges'ia, joka piti häntä kauempaa silmällä.

Lähdettiin ulos linnasta. Hirvi ajettiin liikkeelle, ja se tunkeusi

metsään; koko metsästysseurue seurasi perässä, ja, voimatta olla sitä

jonkin verran ihmettelemättä, Mergy saattoi panna merkille kuinka

taitavasti rouva de Turgis ohjaili hevostaan ja kuinka urheasti hän

antoi sen hypätä yli kaikkien tielle sattuvien esteiden. Mergy sai

kiittää berberiläisen hevosensa hyvyyttä siitä ettei hänen tarvinnut

erota kreivittärestä; mutta hänen suureksi kiusakseen ja harmikseen

seurasi tätä myöskin kreivi de Comminges, joka oli yhtä hyvä

ratsastaja kuin hänkin; ja huolimatta vinhan nopeasta laukasta sekä

erikoisesta tarkkaavaisuudesta jolla hän piti silmällä metsästyksen

kulkua, kreivi puhutteli usein ratsastajatarta Mergyn hiljaisuudessa

kadehtiessa hänen ketteryyttään ja huolettomuuttaan sekä varsinkin

hänen kykyään puhua huvittavasti tyhjänpäiväisistä asioista, jotka

varmaankin, päättäen vastenmielisyydestä, jota ne hänessä herättivät,

huvittivat kreivitärtä. Muuten ei kumpikaan kilpailija pitänyt, jalon

kilpailun kannustamana, yhtään aitaa kylläksi korkeana, ei yhtään

ojaa kyllin leveänä heitä pysäyttämään, ja toisenkin kerran he olivat

vähällä taittaa niskansa.

Yhtäkkiä kreivitär erosi metsästäjien parvesta ja kääntyi

lehtokujaan, joka muodosti kulman sen kanssa mitä pitkin kuningas ja

hänen seurueensa olivat ratsastaneet.

-- Mitä te teette? Comminges huudahti, tehän joudutte pois jäljiltä;

ettekö kuule haukkua ja torvia tältä suunnalta?

-- No niin! menkää te toista lehtokujaa pitkin; kuka teitä estää?

Comminges ei vastannut mitään, vaan seurasi kreivitärtä. Mergy teki

samoin, ja kun he olivat painuneet metsään muutaman sadan askeleen

verran, niin kreivitär hiljensi hevosensa käyntiä. Comminges hänen

oikealla ja Mergy vasemmalla puolellaan tekivät myöskin heti samoin.

-- Teillä on hyvä sotaratsu, herra de Mergy, Comminges sanoi; siinä

ei näy hikipisaraakaan.

-- Se on berberiläinen, jonka muuan espanjalainen möi veljelleni.

Tuossa on jälellä merkki miekaniskusta, jonka se sai Montcontourissa.

-- Olette kai ollut mukana sodassa? kreivitär kysyi Mergyltä.

-- En, arvoisa rouva.

-- Ette siis ole kertaakaan saanut pyssynkuulaa?

-- En, rouva.

-- Ettekö miekaniskuakaan?

-- En sitäkään.

Mergy luuli huomaavansa että kreivitär hymyili. Comminges kohotteli

viiksiään kovin pilkallisen näköisenä.

-- Ei mikään niin pue nuorta aatelismiestä kuin kaunis haava; vai

mitä te siitä sanotte, rouva kreivitär?

-- Kyllä, jos se on oikealla tavalla saatu.

-- Mitä te oikealla tavalla saadulla tarkoitatte?

-- Niin, haava on kunniaksi, jos se on saatu taistelutantereella;

mutta kaksintaistelussa ei asianlaita ole enää sama; en tunne mitään

halveksittavampaa.

-- Herra de Mergy on, niin luulen, puhunut teille ennen ratsastusta.

-- Ei ole, kreivitär virkkoi kuivasti.

Mergy ohjasi hevosensa Comminges'n viereen.

"Hyvä herra", hän virkkoi tälle aivan hiljaa, "niinpiankuin olemme

jälleen tavanneet metsästysseurueen, niin voimme mennä korkeaan

vesakkoon, ja siellä minä toivoakseni voin näyttää, etten suinkaan

tahdo välttää kohtausta teidän kanssanne."

Comminges katsoi häntä ilmein, jossa kuvastui samalla kertaa sääliä

ja hyväätuulta.

-- Niinpä tietenkin, tahdon kyllä teitä uskoa, hän vastasi; mutta

mitä minulle tekemäänne ehdotukseen tulee, niin en voi siihen

suostua. Emmekä ole mitään moukkia, että tappelisimme aivan yksin;

ja ystävämme, joiden on määrä olla siinä mukana, eivät antaisi

milloinkaan anteeksi sitä, ellemme olisi odottaneet heitä.

-- Kuten teitä haluttaa, herra kreivi, Mergy sanoi. Ja hän palasi

taas rouva de Turgis'n rinnalle, jonka hevonen oli päässyt muutaman

askeleen edelle. Kreivitär ratsasti pää rinnalle painuneena, ja hän

näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. He tulivat kaikki kolme koko

ajan vaiti ollen, tienristeykseen, jossa heidän kulkemansa lehtokuja

päättyi.

-- Eikö se ole metsästystorvi, joka nyt kuuluu? Comminges kysyi.

-- Minusta se tuntuu tulevan vesakosta vasemmalta kupeeltamme.

-- Kyllä, kyllä se on torvi, ja vielä bolognalainen. Hitto olkoon

jos se ei ole ystäväni Pompignanin torvi. Ette voi uskoa, herra de

Mergy, mikä ero on bolognalaisella ja sellaisella torvella, jommoisia

viheliäiset Parisin käsityöläiset valmistavat.

-- Tämä kuuluu kaukaa.

-- Ja minkälainen kaiku siinä on! Kuinka se on täyteläinen! Sen

kuullessaan koirat unohtavat juosseensa kymmenen peninkulmaa.

Tietäkääs, totta puhuen ei missään muualla tehdä mitään kunnollista

kuin Italiassa ja Flanderissa. Mitä arvelette tästä valloonilaisesta

kauluksesta? Se sopii hyvästi metsästyspukuun; minulla on vaikka

miten paljon kauluksia ja röyhelöitä; joita pidetään tanssiaisissa;

mutta niin yksinkertainen kuin tämä kaulus onkin, niin luuletteko

että sitä osattaisi kirjailla Parisissa? ei ensinkään. Olen tilannut

sen Bredasta. Jos tahdotte, niin pyydän erään Flanderissa olevan

ystäväni lähettämään niitä teille... Mutta... (Hän keskeytti

lauseensa purskahtaen nauruun). Kuinka olenkaan hajamielinen! Herra

Jumala! en enää ajatellutkaan sitä!

Kreivitär pysäytti hevosensa.

-- Comminges, metsästäjät ovat edessänne, ja torventoitotuksesta

päättäen on hirvi viimeisillään.

-- Luulen teidän olevan oikeassa, kaunis rouva.

-- Ettekö te tahdo olla mukana usuttamassa koiria sen kimppuun?

-- Tietystikin; muutenhan meidän maineemme metsästäjinä ja

ratsastajina on mennyttä.

-- No niin! täytyy pitää kiirettä.

-- Niin, hevoset ovat nyt saaneet jo hengähtää. Antakaa siis meille

lähtömerkki.

-- Minä, olen väsynyt, minä jään tänne. Herra de Mergy jää pitämään

minulle seuraa. No, lähtekää.

-- Mutta...

-- Pitääkö se teille sanoa kahdesti? Kannustakaa hevostanne.

Comminges jäi liikkumatonna palkalleen; hänen kasvoilleen kohosi

puna, ja hän katsoi vuoroin Mergy'tä vuoroin kreivitärtä raivostuneen

näköisenä.

-- Rouva de Turgis on kahdenkeskisen kohtauksen tarpeessa, hän sanoi

katkerasti hymyillen.

Kreivitär ojensi kätensä kohti vesakkoa, josta päin torven ääni

kuului, ja teki kreiville sormenpäillään hyvin merkitsevän liikkeen.

Mutta Comminges ei näyttänyt olevan vieläkään halukas väistymään

kilpailijansa tieltä.

-- Teille näyttää pitävän puhua selvää kieltä. Jättäkää meidät, herra

de Comminges, teidän läsnäolonne kiusaa minua. Ymmärrättekö nyt minua?

-- Täydelleen rouva, hän vastasi raivoissaan. Ja hän lisäsi

hiljemmin: Mutta mitä tähän sievään sydänkäpyseen tulee, niin ... hän

ei ole kauan teitä huvittamassa. Hyvästi, herra de Mergy, näkemiin!

Hän lausui nämä viimeiset sanat erikoisen mahtipontisesti ja sitten

hän, kannustaen kovasti hevostaan, kiiti pois täyttä laukkaa.

Kreivitär pysäytti hevosensa, joka tahtoi seurata toverinsa

esimerkkiä, pakoitti sen kulkemaan käyden, ja ratsasti ensin

äänetönnä, kohottaen silloin tällöin päätään ja katsoen Mergy'tä,

kuin olisi hän aikonut tätä puhutella, ja sitten taas kääntäen

silmänsä hänestä pois, häpeissään siitä, ettei hän keksinyt sopivaa

lausetta päästäkseen asiaan käsiksi.

Mergy luuli olevansa pakoitettu alkamaan.

-- Olen hyvin ylpeä, arvoisa rouva, siitä etuoikeudesta, jonka olette

minulle suonut.

-- Herra Bernard ... osaatteko käyttää aseita?

-- Kyllä, rouva, hän vastasi kummastuneena.

-- Mutta minä tarkoitin, että osaatteko niitä käyttää hyvästi ...

oikein hyvästi.

-- Aatelismieheksi sangen hyvin, ja miekkailunopettajaksi varmaankin

huonosti.

-- Mutta siinä maassa, jossa me asumme, käyttävät aatelismiehet

paremmin aseitaan kuin vartonaiset opettajat.

-- Tosiaankin, olen kuullut sanottavan, että heistä monet tuhlaavat

asesaleissa aikaa, jonka he voisivat käyttää paremmin muuhun.

-- _Paremminko?_

-- Niin, epäilemättä. Eikö ole parempi jutella naisten kanssa, hän

sanoi hymyillen, kuin hikoilla itsensä läpimäräksi miekkailusalissa.

-- Sanokaapas minulle, oletteko jo useinkin taistelleet?

-- En koskaan, Herrankiitos, arvoisa rouva. Mutta miksi nämä

kysymykset?

-- Painakaa kerta kaikkiaan mieleenne, ettei koskaan pidä

kysyä naiselta, miksi hän tekee niin tai niin; ainakin se on

hyvinkasvatettujen aatelismiesten tapaista.

-- Koen noudattaa sitä, sanoi Mergy hienosti hymyillen ja kumartuen

hevosensa kaulan puoleen.

-- Siis ... mitä te teette huomenna?

-- Huomennako?

-- Niin; älkää olko kummastuksissanne.

-- Arvoisa rouva...

-- Vastatkaa minulle, minä tiedän kaikki; vastatkaa minulle, hän

huudahti ojentaen kätensä Mergy'tä kohti kuningatarmaisin liikkein.

Kreivittären sormenpää hipaisi Mergyn hihaa ja sai hänet värähtämään.

-- Teen parhaani, hän sanoi viimein.

-- Pidän vastauksestanne, sen antaja ei ole pelkuri eikä

tappelupukari. Mutta tiedätte varmaan, että ensi kokeessanne tulette

tekemisiin hyvin pelättävän miehen kanssa.

-- Minkäs sille voi? Olen silloin varmaankin kovin ymmällä, niinkuin

olen nytkin, hän lisäsi hymyillen; en ole koskaan nähnyt muita kuin

pelkkiä talonpoikaisnaisia, ja ensi kokeessani hovissa joudun olemaan

kahden kesken Ranskan hovin kauneimman naisen kanssa.

-- Puhukaamme vakavasti. Comminges on tämän hovin, jossa on

niin runsaasti salamurhaajia, paras miekankäyttäjä. Hän on

raffineerattujen kuningas.

-- Niin sanotaan.

-- No niin, ettekö te ole yhtään levoton?

-- Sanon vielä kerran, että teen parhaani. Ei pidä koskaan vaipua

epätoivoon, kun on hyvä miekka ja ennen kaikkea Jumalan apu mihin

turvata.

-- Jumalan apu! kreivitär keskeytti halveksuvan näköisenä; ettekö te

ole hugenotti, herra de Mergy?

-- Olen, tämä vastasi vakavasti, kuten hänen aina oli tapana tehdä

kun häneltä sellaista kysyttiin.

-- Te olette siis vielä suuremmassa vaarassa kuin joku muu.

-- Ja miksi?

-- Panna alttiiksi henkensä, se ei ole mitään, mutta te panette

alttiiksi enemmän kuin henkenne -- sielunne.

-- Te päättelette, arvoisa rouva, oman uskontonne käsityskannan

mukaan; minun käsityskantani on lohdullisempi.

-- Te leikitte turmiollista leikkiä. Kokonainen ijäisyys kärsimyksiä

yhdellä arpapelin heitolla; ja teillä on kaikki mahdollisuudet hävitä!

-- Joka tapauksessa olisi asia sama; sillä jos kuolisin huomenna

_katolilaisena_, niin kuolisin _kuolemansynnissä_.

-- Nuo ovat kovia sanoja, ja ero on suuri, hän huudahti, hiukan

kiihdyksissään siitä että Mergy esitti vastaväitteen, joka oli

johdettu hänen omasta uskostaan; meidän opettajamme kyllä selittävät

teille...

-- Niin! epäilemättä, sillä hehän selittävät kaikki, arvoisa rouva;

he ottavat itselleen vapauden, rohkenevat muutella evankeliumia omien

houreittensa mukaan. Esimerkiksi...

-- Jättäkäämme tuo. Ei voi hetkeäkään puhella hugenotin kanssa hänen

rupeamatta heti toistamaan raamatun sanoja.

-- Sen teemme siksi että me sitä luemme, kun taas teidän pappinnekaan

eivät sitä tunne. Mutta vaihdetaan puheenaihetta. Luuletteko että

hirvi tällä hetkellä on jo saavutettu?

-- Olette siis kovin kiintynyt uskoonne?

-- Tehän aloitatte, rouva.

-- Te uskotte sen hyväksi?

-- Paljon enemmänkin, uskon sen olevan parhaimman, ainoan hyvän;

muuten muuttaisinkin uskoa.

-- Teidän veljenne kyllä muutti.

-- Hänellä oli erikoiset syynsä ruvetakseen katolilaiseksi; minulla

on omani pysyäkseni protestanttina.

-- Kaikki he ovat uppiniskaisia ja kuuroja järjen äänelle! kreivitär

huudahti vihastuneena.

-- Tänään vielä sataa, Mergy sanoi katsoen taivasta.

-- Herra de Mergy, se ystävyys, jota tunnen veljeänne kohtaan, ja se

vaara, johon antaudutte, herättävät mielenkiintoani teitä kohtaan.

Mergy kumarsi kunnioittavasti.

-- Te kerettiläiset, te ette usko ollenkaan pyhäinjäännöksiin?

Mergy hymyili.

-- Ja uskotteko saastuvanne niihin koskiessanne? kreivitär

jatkoi... Te kieltäytyisitte niitä kantamasta niinkuin meidän

roomalaiskatolilaisten on tapana tehdä.

-- Se tapa meistä meikäläisistä tuntuu ainakin hyödyttömältä.

-- Kuunnelkaahan. Muudan serkkuni sitoi kerran pyhäinjäännöksen

metsäkoiran kaulaan, sitten hän ampui sitä kahdentoista askeleen

päästä raehaulipanoksella.

-- Ja koira kuoli?

-- Siihen ei sattunut ainoatakaan haulia.

-- Sepäs suuremmoista! soisinpa totisesti itselläni olevan moisen

pyhäinjäännöksen.

-- Todellakin! -- -- ja te pitäisitte sitä?

-- Epäilemättä; -- -- kun kerran pyhäinjäännös varjeli koiran, niin

sitä suuremmalla syyllä. Mutta vielä eräs seikka, onko sitten varma

että kerettiläinen on koiran arvoinen ... katolilaisen omistaman

koiran, tietenkin.

Häntä kuuntelematta rouva de Turgis avasi ripeästi kiinteän pukunsa

ylhäältä ja otti poveltaan esiin pienen hyvin litteän rasian, joka

riippui mustassa nauhassa.

-- Kas niin, hän virkkoi, te olette luvannut minulle kantavanne sitä.

Voitte antaa sen minulle takaisin jonakin päivänä.

-- Jos vaan voin, niin varmasti.

-- Mutta kuulkaa, pidättehän sitä huolellisesti? Ei mitään

pyhyydenloukkausta! Pitäkää siitä oikein hyvä huoli!

-- Sehän on teiltä, arvoisa rouva.

Kreivitär antoi pyhäinjäännöksen Mergylle, joka sen otti ja ripusti

kaulaansa.

-- Katolilainen olisi kiittänyt kättä, joka hänelle antaa tämän pyhän

talismanin.

Mergy tarttui kreivittären käteen ja aikoi viedä sen huulilleen.

-- Ei, ei, nyt on liian myöhä jo.

-- Ajatelkaahan sitä tarkoin; ehkei minulle suoda koskaan enää

sellaista onnea!

-- Ottakaa hansikkaani, rouva de Turgis sanoi ojentaen Mergylle

kätensä.

Ottaessaan hansikkaan Mergy luuli tuntevansa kreivittären keveästi

puristavan hänen kättään. Hän painoi tulisen suudelman tämän

kauniille valkoiselle kädelle.

-- Herra Bernard, kreivitär sanoi äänellä jossa ilmeni liikutusta,

oletteko loppuun saakka itsepäinen, ja eikö ole olemassa mitään

keinoa joka teihin tehoaisi? Käännyttehän lopulta katolilaiseksi,

minun vuokseni?

-- Mutta minä en sitä voi tietää, Mergy vastasi nauraen. Se nyt

ainakin on varmaa, ettei ainakaan kukaan muu kuin te saa minua

käännytetyksi.

-- Sanokaa minulle suoraan ... jos nainen ... joku ... joka olisi

osannut ... kreivitär pysähtyi.

-- Joka olisi osannut?...

-- Niin ... eikö ... rakkaus, esimerkiksi? Mutta olkaa suora puhukaa

minulle vakavasti.

-- Vakavastiko? Ja Mergy koetti tarttua taaskin hänen käteensä.

-- Niin eikö rakkaus, jota tuntisitte toiseen uskontoon lukeutuvaa

naista kohtaan, eikö se rakkaus saisi teitä kääntymään? Jumala

käyttää kaikenlaisia välikappaleita.

-- Ja te tahdotte että vastaan teille suoraan ja vakavasti?

-- Vaadin sitä.

Mergy painoi päänsä kumaraan ja epäröi. Itse asiassa hän koetti

keksiä karttelevaa vastausta. Rouva de Turgis ratsasti jonkin matkaa

hänen edelleen, eikä hän huolinut pyrkiä taas hänen rinnalleen.

Toiselta puolen taas hänen maatiaisomatuntonsa oli hirveän herkkä ja

arka, hän kun oli ollut hovissa vasta muutamia tunteja.

-- Nyt kuulen koiria usutettavan otuksen kimppuun, kreivitär äkkiä

huudahti, odottamatta vastausta joka oli niin vaikea antaa. Hän

sivalsi ratsuraipallaan hevostaan, ja lähti heti ratsastamaan täyttä

laukkaa; Mergy seurasi häntä, mutta saamatta häneltä osakseen

ainoatakaan katsetta tai sanaa.

Kädenkäänteessä he olivat saavuttaneet metsästysseurueen.

Hirvi oli ensin syöksynyt keskelle lammikkoa, josta sitä oli ollut

vähän vaikea saada karkoitetuksi. Useat ratsastajat olivat hypänneet

maahan, ja temmaten käteensä pitkät seipäät he olivat eläinparan

pakoittaneet uudelleen alkamaan juoksunsa. Mutta veden viileys oli

vienyt sen viimeisetkin voimat. Se nousi lammikosta läähättäen, kieli

riipuksissa ja juosten epäsäännöllisin hyppäyksin. Koirat sitävastoin

tuntuivat käyneen kahta kiihkeämmiksi. Vähän matkan päässä

lammikosta hirvi näytti, tuntiessaan että sille kävi mahdottomaksi

pelastautua pakenemalla, ponnistavan viimeiset voimansa, se asettui

selin paksuun tammeen ja ryhtyi urhoollisesti tappelemaan koirien

kanssa. Ensimmäiset, sen kimppuun käyneet singahtivat ilmaan vatsa

auki repäistynä; yhden hevosen ja sen ratsastajan otus töytäisi

nurinniskoin maahan. Käytyään varovaisemmiksi miehet, hevoset ja

koirat asettuivat laajaan kehään hirven ympärille, uskaltamatta

kuitenkaan mennä sen uhkaavan sarvikruunun ulottuville.

Kuningas hyppäsi reippaasti hevosen selästä, meni suoraan tammen

taakse metsästyspuukko kädessään, ja löi kädenselällään hirven

polvinivelen poikki. Hirvi päästi valittavan äänen ja kaatui heti

kumoon. Samassa silmänräpäyksessä oli parikymmentä koiraa sen

kimpussa. Niitä riippui kiinni sen kurkussa, turvassa ja kielessä,

eikä se päässyt liikahtamaankaan. Suuret kyyneleet valuivat sen

silmistä. -- Naiset tänne! huusi kuningas.

Naiset tulivat lähemmä; melkein kaikki he olivat laskeutuneet alas

ratsujensa selästä.

-- Kas siinä saat, senkin _parpaillot_, kuningas sanoi pistäen

upolleen puukkonsa hirven kupeeseen, ja hän käänsi terää haavassa

saadakseen sen suuremmaksi. Veri pursui koskena esiin ja ryvetti

kuninkaan kasvot, kädet ja vaatteet.

_Parpaillot_ oli haukkumasana jota katolilaiset usein käyttivät

merkitsemään kalvinisteja. Tämä sana sekä tapa millä se oli lausuttu

herättivät useissa vastenmielisyyttä, kun toiset taas ottivat sen

vastaan kättentaputuksin.

-- Kuningas on ihan kuin mikäkin teurastaja, sanoi verrattain

äänekkäästi ja inhoten amiraalin vävy, nuori Téligny.

Rakastavaiset sielut, jommoisia on erittäinkin hovissa, eivät

jättäneet toimittamatta mietelausetta hallitsijan korviin, joka ei

sitä unohtanut.

Nautittuaan kyllikseen hirven sisälmyksiä ahmivien koirien

tarjoamasta miellyttävästä näystä hovi läksi takaisin Parisiin.

Matkalla Mergy kertoi veljelleen kärsimästään loukkauksesta ja

taisteluhaasteesta, joka oli ollut siitä seurauksena. Kaikki neuvot

ja varoitukset jäivät turhiksi, ja kapteeni lupasi tulla seuraavana

päivänä hänen mukaansa.