Lukijan ja kirjan tekijän kaksinpuhelu.
Herra kirjailija, oi kuinka mainio tilaisuus teillä tässä onkaan
luoda kuvia! Ja mitä kuvia! Te olette aikeissa mennä Madridrin
linnaan hovin keskuuteen. Ja minkä hovin? Näytättehän sen meille,
tuon ranskalais-italialaisen hovin? Tutustuttakaa meidät, toiseen
toisensa perästä, kaikkiin niihin luonteisiin, jotka kohoavat yli
muitten. Kuinka paljon saammekaan oppia! ja kuinka mielenkiintoinen
täytyykään niin monen suuren henkilön keskuudessa vietetyn päivän
olla!
-- Voi arvoisa lukijani, mitä minulta pyydättekään? Toivoisin kovin
kykeneväni kirjoittamaan Ranskan historian; en tahtoisi sepittää
mitään taruja. Mutta sanokaapa minulle, miksi tahdotte minua
tutustuttamaan teitä ihmisiin, joilla ei ole määrä olla ollenkaan
mitään osaa romaanissani.
-- Mutta siinä te teette aivan väärin, ettette anna heidän näytellä
siinä mitään osaa. Mitä! Te muutatte minut vuoteen 1572, ja pyritte
sivuuttamaan niin monen huomattavan miehen kuvat! No niin, ei mitään
epäröimisiä eikä empimisiä. Alkakaa; minä annan teille ensimmäisen
lauseen: _Salongin ovi aukeni, ja näkyviin_...
-- Mutta, arvoisa lukija, Madridin linnassa ei ollut salonkia;
salongit tuota...
-- No niin! _Suuri sali oli täynnä väkeä ... j.n.e. jonka keskuudessa
huomattiin ... j.n.e._
-- Mitä siellä sitten pitäisi huomata?
-- No ensiksikin, Kaarle IX, hitto vieköön!
-- _Toiseksi?_
-- Seis nyt. Kuvatkaahan ensinnä hänen pukuaan, sitten saatte luoda
minulle kuvan hän ruumiillisesta ja vihdoin henkisestä olemuksestaan.
Kaikki romaanikirjoittajathan tekevät meidän päivinämme sillä tavalla.
-- Hänen pukunsako? Hän oli puettu metsästyspukuun, suuri
metsästystorvi kaulassa.
-- Olettepa kovin niukkasanainen.
-- Mitä hänen ruumiilliseen olemukseensa tulee ... odottakaapas...
Mutta totta tosiaan, olisi hyvä jos kävisitte katsomassa hänen
rintakuvaansa Angoulême-museossa. Se on toisessa salissa, n:o 98.
-- Mutta herra kirjailija, minä asun maaseudulla; pitäisikö minun
lähteä suinpäin Parisiin katsomaan yhtä Kaarle IX rintakuvaa?
-- No niin! kuvitelkaahan mielessänne sangen sopusuhtaista nuorta
miestä, jonka pää on hieman syvällä hartioitten välissä, ja joka
kurottaa kaulaansa ja pitää otsaansa vinosti eteenpäin ojennettuna.
Nenä on paksunpuoleinen; huulet ovat ohuet ja pitkät, ylähuuli
alahuulta paljon pitemmällä; ihonsa väri on kalpea, ja hänen suuret
silmänsä eivät koskaan katso suoraan siihen henkilöön, jota hän
puhuttelee. Loppujen lopuksi, hänen silmiinsä ei ole kirjoitettu
_Pärttylin yötä_, eikä mitään muutakaan sentapaista, hänen kasvojensa
ilme on yksinkertaisesti pikemminkin tyhmä ja hermostunut kuin kova
ja julma. Saatte hänestä sangen sattuvan kuvan kun ajattelette nuorta
englantilaista, joka astuu yksin suureen saliin, jossa koko muu seura
on jo istuutunut. Hän kulkee pitkin upeasti koristettujen naisten
muodostamaa kujaa, jotka vaikenevat hänen heidät sivuuttaessa. Hän on
vähällä sotkeutua yhden puvun laahukseen, toisen tuolia hän tyrkkää
ja niin hän suurella vaivalla pääsee talon emännän luo; ja silloin
vasta hän huomaa, että hän vaunuista noustessaan on koskettanut
pyörään hihansa ja saanut siihen lokaa. -- Aivan varmasti te olette
nähnyt sellaisia pelästyneitä kasvonilmeitä; ehkäpä itsekin olette
katsahtaneet peiliin, ennenkuin seuraelämässä liikkuminen on saanut
esiintymisenne aivan varmaksi.
-- Entä Katariina di Medici?
-- Katariina di Medicikö? Kas vietävä kun en ollenkaan tullut
häntä ajatelleeksi. Luulen kirjoittavani hänen nimensä viimeistä
kertaa; hän on lihava, vielä verevä nainen, joka, kuten sanotaan,
on hyvin säilynyt ikäisekseen, hänellä on paksu nenä ja tiukasti
yhteenpuristetut huulet kuten meritaudin ensimäisiä oireita
tuntevalla. Hänen silmänsä ovat puoleksi ummessa, hän haukottelee
yhtä myötäänsä; hänen äänensä on yksitoikkoinen, ja sen sävy
on sama, sanoopa hän sitten _Ah! kuka minut vapauttaisi tuosta
vihatusta bearnittaresta?_ tai _Madeleine, antakaa sokeroitua maitoa
napolilaiselle koiralleni!_
-- Hyvä! Mutta pankaapa hänet puhumaan vähän merkittävämpiä sanoja.
Hänhän on hiljattain antanut myrkyttää Johanna d' Albret'n, sellaista
ainakin huhutaan, ja pitäisihän sen jollain tavoin tulla näkyviin.
-- Ei ollenkaan; sillä jos sen saattaisi jotenkin huomata, niin
missä sitten olisi hänen niin kuuluisa teeskentelytaitonsa? -- Tänä
kyseessä olevana päivänä hän muuten, siitä olen hankkinut varmat
tiedot, puhui ainoastaan kauniista ilmasta.
-- Entä Henrik IV? Entä Navarran Margareetta? Osoittakaa meille
Henrik, tuo hieno ja kohtelias ja ennen kaikkea hyvä mies,
Margareetta, joka sujauttaa hovipojan käteen rakkauskirjeen, kun taas
Henrik puolestaan puristaa jonkun Katariinan hovinaisen kättä.
-- Mitä Henrikiin tulee, niin ei kukaan voisi aavistaa että tuossa
huimapäisessä pojassa piilee sankari ja Ranskan tuleva kuningas. Hän
on jo unohtanut äitinsä, joka oli kuollut vasta pari viikkoa sitten.
Hän puhuu vain ratsupalvelijalle, syventyneenä perinpohjaiseen
keskusteluun liikkeelle ajettavasta hirvestä. Vapautan teidät siitä,
etenkin jos -- kuten toivon, -- ette ole metsästäjä.
-- Entä Margareetta?
-- Hän oli hieman pahoinvoipa ja pysytteli huoneessaan.
-- Soma tapa suoriutua hänestä. Entä Anjoun herttua? entä prinssi de
Condé? ja Guisen herttua? ja entä Tavannes, Retz, La Rochefoucauld,
Teligny? entä Thoré? ja Mery? ja niin monet muut?
-- Totta tosiaan, tehän tunnette heidät paremmin kuin minä. Minä
puhun teille ystävästäni Mergystä.
-- Ah! Huomaan etten löydä romaanistanne sitä mitä siitä etsin.
-- Pelkäänpä niin käyvän.