Kääntynyt.
_Don Juan_
Quoi! tu prend pour de bon argent
ce que je viens de dire, et tu crois
que ma bouhce était d'accord avec
mon coeur?[27]
_Molière:_ Le Festin de Pierre.
Kapteeni George palasi takaisin kaupunkiin veljensä kera ja vei hänet
asuntoonsa. Kävellessään he tuskin vaihtoivat sanaakaan; tapaus jonka
silminnäkijöinä he olivat juuri olleet, oli tehnyt heihin kiusallisen
vaikutuksen, ja sai heidät vaistomaisesti pysymään vaiti.
Tämä riita ja sitä seurannut häikäilemätön tappelu eivät siihen
aikaan olleet mitään tavatonta. Koko Ranskassa, sen toisesta
äärestä toiseen, aateliston luonnoton arkatuntoisuus aiheutti mitä
järkyttävimpiä tapauksia siihen määrään saakka, että kohtuullisen
laskelman mukaan Henrik III:n ja Henrik IV:n hallitusaikana
kaksintaisteluvimma maksoi useamman aatelismiehen hengen kuin
kymmenen vuotta kansalaissotaa.
Kapteenin asunto oli hienosti sisustettu. Mergyn silmät, jotka
olivat tottuneet suurempaan yksinkertaisuuteen, kiintyivät ensinnä
kukikkaisiin silkkiuutimiin ja kirkkaanvärisiin mattoihin. Hän astui
huoneeseen jota hänen veljensä nimitti _rukoushuoneekseen_, sana
pukuhuone kun ei vielä ollut tullut käytäntöön. Erittäin siroin
puunleikkauksin koristeltu tamminen rukousjakkara, italialaisen
taiteilijan maalaama madonnankuva ja suurella puksipuun oksalla
koristettu vihkivesimalja tuntuivat olevan sopusoinnussa huoneen
hurskaan tarkoitusperän kanssa, kun taas mustalla damastilla verhottu
leposohva, venetsialainen peili, naisen muotokuva, aseet ja soittimet
olivat todistuksena omistajan hieman maailmallisista tavoista.
Mergy loi halveksuvan silmäyksen vihkivesimaljaan ja puksipuunoksaan,
jotka johdattivat surullisesti hänen mieleensä veljensä uskosta
luopumisen. Pieni lakeija toi makeisia, sokeroituja hedelmiä ja
valkoista viiniä; tee ja kahvi eivät olleet vielä käytännössä, ja
yksinkertaisille esivanhemmillemme korvasi viini kaikki moiset hienot
juomat.
Mergy käänsi, lasi kädessään, yhä uudelleen katseensa madonnasta
vihkivesimaljaan, ja vihkivesimaljasta rukousjakkaraan. Hän huokasi
syvään, ja katsoen leposohvalla välinpitämättömästi loikovaa veljeään
hän virkkoi:
-- Sinä siis olet aito paavilainen. Mitä äitimme sanoisi, jos hän
olisi täällä?
Se ajatus näkyi tekevän kapteeniin tuskallisen vaikutuksen. Hän
rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja heilautti kättään ikäänkuin
pyytääkseen veljeään olemaan kajoamatta sellaiseen kysymykseen; mutta
tämä jatkoi säälimättömästi:
-- Onko mahdollista että sydämessäsi olet hylännyt sukumme uskon,
niinkuin olet tehnyt huulillasi?
-- Sukumme uskonko! Se ei ole koskaan ollut minun. Kuinka? minäkö
uskoisin honottavien pappiemme tekopyhiä saarnoja! -- minä!
-- Niinpä niin! ja parempi sitten on uskoa kiirastuleen, rippiin,
paavin erehtymättömyyteen! parempi on polvistua kapusiinimunkin
tomuisten sandaalien edessä. Tulee aika, jolloin et usko voivasi
syödä päivällistä lukematta parooni de Vaudreuil'n rukousta.
-- Kuulehan, Bernard, minä vihaan kaikkia väittelyitä, varsinkin
sellaisia, joissa on uskonnosta kysymys; mutta ennemmin tai myöhemmin
minun pitää selittää kantani sinulle. Ja kun nyt kerran olemme näin
pitkällä, niin saattakaamme asia päätökseen asti: tahdon puhua
sinulle aivan avoimesti.
-- Et siis usko kaikkiin paavilaisten järjettömiin juttuihin?
Kapteeni kohautti olkapäitään ja kilahdutti isoa kannustaan
laskiessaan toisen saappaansa koron putoamaan lattiaa vasten.
-- Paavilaiset! hugenotit! Taikauskoa molemmin puolin. En osaa
ollenkaan uskoa sitä, minkä järkeni osoittaa minulle mielettömäksi.
Meidän litaniamme ja teidän virtenne, samanlaista roskaa kaikki
tyyni. Kuitenkin, hän lisäsi hymyillen -- meidän kirkossamme saa
väliin kuulla hyvää musiikkia, kun taas teillä herkkä korva särkyy
siinä melussa.
-- Onpa se kaunis etu uskollasi, ja sepä se sitten hankkiikin
proselyyttejä.
-- Älä kutsu sitä minun uskokseni, sillä en usko siihen sen paremmin
kuin sinunkaan uskoosi. Siitä saakka kuin olen osannut ajatella omin
päin, siitä saakka kun olen osannut käyttää järkeäni...
-- Mutta...
-- Ei! Älä rupea pitämään saarnoja. Osaan kaikki ulkoa, mitä aiot
minulle sanoa. Onhan minullakin ollut toiveeni ja pelkoni. Luuletko
etten ole kynsin hampain ponnistellut säilyttääkseni lapsuuteni
onnekkaat harhauskot? Olen lukenut kaikki oppi-isämme etsiäkseni
sieltä lohdutusta epäilyksiini, jotka minua kammottivat, mutta ne
vain kasvoivat. Sanalla sanoen, en voinut enkä voi uskoa. Usko on
kallisarvoinen lahja, joka minulta on kielletty, mutta en mistään
hinnasta tahtoisi sitä riistää muilta.
-- Surkuttelen sinua.
-- Hyvä on, ja olethan oikeassa. Protestanttina en uskonut saarnaan;
katolilaisena en usko sen enempää messuun. Ja saakeli soikoon,
eivätkö meidän kansalaissotiemme julmuudet kykenisi juurineen
hävittämään lujintakin uskoa?
-- Ne julmuudet ovat vain ihmisten tekoja, ja ihmisten, jotka ovat
vääristelleet Jumalan sanan.
-- Se vastaus ei ollut sinun omasi; mutta sinun täytyy tyytyä siihen,
ettet vielä ole saanut minua vakuutetuksi. En voi ymmärtää teidän
Jumalaanne. Ja jos uskoisin, niin tekisin sen vain _toistaiseksi_,
kuten ystävämme Jodelle sanoo.
-- Kun molemmatkin uskonnot ovat sinulle niin yhdentekevät,
niin miksi sitten luovuit uskostasi ja tuotit niin suuren surun
omaisillesi ja ystävillesi?
-- Olen parikymmentä kertaa kirjoittanut isälleni selittääkseni
hänelle vaikutteeni ja puhdistautuakseni, mutta hän on heittänyt
kirjeeni tuleen, niitä edes avaamatta; hän on kohdellut minua
huonommin, kuin jos olisin tehnyt suuren rikoksen.
-- Äitini ja minä paheksuimme tätä liiallista ankaruutta; ja ilman
hänen käskyjään...
-- En tiedä mitä minusta lie ajateltu. Mutta siitä minä vähät!
Olipahan vaan muuan seikka, josta sain sen päähänpiston, jota aivan
varmaan en enää tekisi uudestaan, jos se nimittäin olisi kysymyksessä.
-- Oi! minä olen aina ajatellut että sinä sitä katuisit.
-- Minäkö sitä katuisin! En, sillä en usko että tein mitään huonoa
työtä. Kun sinä vielä olit koulunpenkillä ja opiskelit kreikkaa ja
latinaa, niin minä olin jo ottanut ylleni haarniskan ja valkean
olkavyön,[28] ja taistelin ensimmäisenä kansallis-sodassa. Teidän
prinssi Condé'nne, joka sai puolueenne tekemään niin monta virhettä,
teidän prinssi Condé'nne piti huolta teidän asioistanne, mikäli
rakkausjutuiltaan jouti. Eräs nainen rakasti minua, prinssi vaati
häntä minulta; minä kielsin, prinssistä tuli veriviholliseni. Siitä
pitäen hän teki parhaansa loukatakseen minua kaikin tavoin.
"Ce petit prince si joli, Qui toujours baise sa mignonne."[29]
Hän osoitteli minua puolueensa uskonkiihkoilijoille, kuin mitäkin
vapaa-aatteista ja uskotonta hirviötä. Minulla oli vain yksi
rakastajatar, ja hänestä pidin minä kiinni. Uskottomuudesta puhuen...
minä jätin muut rauhaan ... miksi siis käydä minun kimppuuni?
-- En olisi koskaan voinut uskoa prinssin voivan ryhtyä niin rumaan
tekoon.
-- Hän on kuollut, ja te olette tehneet hänestä sankarin. Sellaista
on maailman meno. Hänellä oli hyviä ominaisuuksia, hän kuoli urhona,
olen antanut hänelle anteeksi. Mutta silloin hän oli mahtava, ja
köyhä aatelismies, kuten minä, olin hänen silmissään rikollinen, kun
uskalsin häntä vastustaa.
Kapteeni mittaili jonkun aikaa huoneen lattiaa, ja jatkoi sitten
äänellä, joka ilmaisi yhä kasvavaa mielenliikutusta:
-- Kaikki armeijan papit, kaikki sen tekopyhät olivat minulle
pian raivoissaan. Välitin yhtävähän heidän haukkumisistaan kuin
saarnoistaan. Eräs prinssin aatelismiehistä, hännystelläkseen häntä,
sanoi minua _raukaksi_ kaikkien päällikköjemme kuullen. Hän sai siitä
korvalleen, ja minä surmasin hänet. Armeijassamme tapahtui joka
päivä hyvinkin tusinanverran kaksintaisteluita, eivätkä kenraalimme
olleet niitä huomaavinaan. Mutta minuun nähden tehtiin poikkeus,
ja prinssi määräsi, että minun piti olla varoittavana esimerkkinä
koko armeijalle. Kaikkien ylimysten -- ja se minun täytyy myöntää --
amiraalin rukoukset hankkivat minulle armahduksen. Mutta prinssin
viha ei ollut tyydytetty. Jazeneuil'n taistelussa minä komensin
ratsuväkikomppaniaa; olin alusta alkaen ollut kahakassa mukana:
kahden pyssynluodin rikkoma haarniskani ja keihäänpiston lävistämä
vasen käsivarteni osoittivat, etten ollut säästänyt itseäni. Minulla
oli enää parikymmentä miestä ympärilläni, ja kokonainen pataljoona
kuninkaan sveitsiläisiä marssi vastaamme. Prinssi Condé käskee minua
hyökkäämään, pyydän häneltä kaksi komppaniaa saksalaisia ratsumiehiä...
ja hän sanoo minua pelkuriksi!
Mergy nousi ja tarttui veljensä käteen. Kapteeni jatkoi, silmät
vihasta säihkyen ja yhä jatkaen kävelemistään:
-- Hän sanoi minua pelkuriksi kaikkien kultavaruksisten
aatelismiesten kuullen, jotka muutamia kuukausia myöhemmin
hylkäsivät hänet Jarnacin luona ja jättivät surman suuhun. Uskoin,
että oli kuoltava, syöksyin sveitsiläisten kimppuun vannoen,
että jos sattuman kaupalla suoriutuisin leikistä hengissä, niin
en enää koskaan paljastaisi miekkaani niin vääryyttä haastavan
prinssin puolesta. Pahasti haavoituttuani ja pudottuani maahan
ratsuni selästä olin saamaisillani surman iskun, kun muudan Anjoun
herttuan aatelismiehistä, Béville, sama hupsu, jonka kanssa söimme
päivällistä, pelasti henkeni ja esitti minut herttualle. Minua
kohdeltiin hyvin. Janosin kostoa. Minua imarreltiin, pyydettiin
pyytämällä rupeamaan hyväntekijäni, Anjoun herttuan palvelukseen,
minulle toistettiin säe: