III.

Nuoret hovimiehet.

_Jachimo:_ The ring is won.

_Posthumus:_ The stone's too hard to come by.

_Jachimo:_ Not a whit, Your lady being so easy.

_Shakespeare:_ Cymbeline.[21]

Tullessaan Pariisiin Mergy saattoi toivoa, että hänellä oli tehokkaat

suositukset amiraali Colignylle, ja että hän pääsi palvelukseen

siihen armeijaan, jonka oli kuten sanottiin määrä lähteä taistelemaan

Flanderiin tämän suuren päällikön johdolla. Hän luulotteli

itselleen, että hänen isänsä ystävät, joille hänellä oli mukanaan

kirjeitä, avustaisivat häntä hänen puuhissaan sekä suosittelisivat

häntä sekä Kaarlen hovissa että amiraalille, joka myöskin piti

jonkinlaista hovia. Mergy tiesi veljellään olevan jonkinverran

vaikutusvaltaa, mutta hän oli vielä hyvin kahdenvaiheilla hakeako

hänet käsiinsä vai eikö. George de Mergyn uskostaluopuminen oli

hänet melkein kokonaan eroittanut sukunsa piiristä, jolle hän enää

oli pelkkä muukalainen vain. Tämä ei ollut ainoa esimerkki toisten

uskonnollisten mielipiteiden aiheuttamasta perheen hajautumisesta.

Jo kauan sitten oli Georgen isä kieltänyt _luopion_ nimeä hänen

kuultensa mainitsemasta ja hän oli perustanut ankaruutensa seuraavaan

Raamatun paikkaan: _Jos sinun oikea silmäsi pahentaa sinut, niin

repäise se pois_. Bernard ei ollut lähimainkaan näin jyrkällä

kannalla, mutta hänen veljensä uskonmuutos tuntui sentään hänestäkin

häpeällisesti tahraavan heidän sukunsa kunniaa, ja luonnollisestikin

oli veljenrakkauden täytynyt kärsiä tästä ajatuskannasta. Päättämättä

vielä, miten hän veljensä suhteen tulisi menettelemään, ja ennenkuin

hän vielä meni esittämään suosituskirjeitäänkään, Mergy ajatteli,

että piti tuumia keinoja, millä saada tyhjä kukkaro täytetyksi,

ja siinä tarkoituksessa hän lähti ulos majapaikastaan mennäkseen

Saint-Michel'in sillalle kultasepän luo, joka oli hänen omaisilleen

velkaa erään rahasumman ja se hänen oli määrä käydä perimässä.

Tullessaan sillalle Mergy tapasi muutamia nuoria miehiä, jotka olivat

puetut hyvin hienosti ja jotka käsikoukkua kulkien tukkivat melkein

koko kapean kujan, joka sillalle jäi monilukuisten myymälöiden ja

kauppakojujen väliin, joita siellä kohosi kahtena yhdensuuntaisena

seinänä ja jotka estivät sillallakulkijain ollenkaan virtaa

näkemästä. Näiden herrojen perässä astelivat heidän lakeijansa,

jokainen kantaen kädessään huotraan pistettyä pitkää kaksiteräistä

säilää, joita sanottiin kaksintaistelumiekoiksi, ja tikaria,

jonka kädensuoja oli niin laaja, että sitä voi tarpeen tullen

käyttää kilpenä. Varmaankin näiden aseiden paino tuntui nuorista

aatelismiehistä liian raskaalta, tahi ehkäpä heitä suuresti huvitti

osoittaa kaikille, että heillä oli upeasti puettu lakeija kullakin.

He tuntuivat olevan iloisella päällä, ainakin siitä päättäen, että

he tuon tuostakin heläyttivät iloisen naurun. Jos joku hyvinpuettu

naishenkilö sattui kulkemaan heidän lähellään, niin he tervehtivät

tätä kohteliaasti, mutta samalla nenäkkäästi, samalla kuin useat

näistä huimapäistä huvikseen töykkivät aika kovasti vakaita

mustaviittaisia porvareita, jotka väistelivät mutisten ja aivan

hiljaan tuhannesti sadatellen hoviväen röyhkeyttä. Yksi ainoa

joukosta kulki pää riipuksissa, eikä hän tuntunut ottavan ensinkään

osaa toveriensa ilonpitoon.

-- Mutta piru vieköön, George! huudahti yksi nuorukaisista lyöden

puhuteltua olalle, sinähän käyt ihan vietävän ikäväksi. Runsaaseen

neljännestuntiin sinä et ole avannut suutasi. Aiotko ruveta

kartusiaanimunkiksi?

Nimi George sai Mergyn säpsähtämään, mutta hän ei kuullut tällä

nimellä kutsutun henkilön vastausta.

-- Lyön vetoa sata pistoolia,[22] puuttui taas edellinen puheeseen,

että hän on yhä vieläkin rakastunut johonkin siveyden esikuvaan.

Ystävä parka! surkuttelen sinua; onpa todellakin kova onni, jos

Parisissa tapaa niin sydämettömän ihmisen.

-- Menepäs taikuri Rudbeckin luo, sanoi eräs toinen, hän antaa

sinulle lemmenjuoman, jolla saat kaunokaisesi itseesi suostumaan.

-- Ehkäpä ystävämme -- kolmas virkkoi -- ehkäpä ystävämme kapteeni

on rakastunut nunnaan. Ne paholaisen hugenotit, olivatpa ne sitten

kääntyneitä tai ei, iskevät aina silmänsä Herran morsiamiin.

Ääni, jonka Mergy heti tunsi, vastasi surumielisesti:

-- Perhana vieköön! en olisi niin suruissani, jos ei olisi

kysymyksessä muu kuin rakkausesteet, mutta -- hän lisäsi hiljempään,

de Pons, jolle olin antanut kirjeen isälleni vietäväksi, on palannut

takaisin ja ilmoittanut minulle, että tämä itsepintaisesti toistaa

ettei hän enää tahdo kuulla minusta puhuttavan.

-- Isäsi on vanhan kansan mies, sanoi nuorista miehistä muudan, hän

on yksi niitä vanhoja hugenotteja, jotka yrittivät vallata Amboisen.

Tällä hetkellä kapteeni George, käännettyään sattumalta päätään,

huomasi Mergyn. Hämmästyksestä huudahtaen hän syöksyi tätä kohti

syli avoinna. Mergy ei epäröinyt hetkeäkään, hän levitti veljelleen

sylinsä ja puristi tätä rintaansa vastaan. Mahdollisesti hän

olisi, jos kohtaus ei olisi sattunut niin odottamatta, koettanut

pysytellä välinpitämättömänä; mutta yllätys päästi luonnon täysiin

oikeuksiinsa. Tästä hetkestä saakka he olivat taas kuin ainakin

vanhat ystävät, jotka pitkän matkan perästä jälleen tapaavat toisensa.

Kun oli suoriuduttu syleilyistä ja ensimäisistä kyselyistä, niin

kapteeni George kääntyi ystäviinsä päin, joista muutamat olivat

pysähtyneet katsomaan tätä kohtausta.

-- Hyvät herrat, hän virkkoi, te näette tämän odottamattoman

tapaamisen. Suokaa minulle anteeksi, jos jätän teidät puhellakseni

veljeni kanssa, jota en ole nähnyt yli seitsemään vuoteen.

-- Perhana vieköön. Emme ota kuuleviin korviin mekään, että jättäisit

meidät tänään. Päivällinen on tilattu, sinun täytyy olla mukana. --

Se joka sanoi näin, tarttui samalla hänen viittaansa.

-- Béville on oikeassa, sanoi toinen, emmekä me päästä sinua menemään.

-- No saakeli! puuttui Béville taas puheeseen, tulkoon veljesi

syömään päivällistä meidän kanssamme. Yhden hyvän toverin asemesta

saamme silloin kaksi.

-- Suokaa anteeksi, Mergy silloin virkkoi, minulla on vielä useitakin

asioita toimitettavana tänään. Minulla on kirjeitä vietävänä

perille...

-- Ne te voitte viedä huomenna.

-- Ne täytyy viedä tänään ja... Mergy lisäsi hymyillen ja hiukan

nolona, minun täytyy tunnustaa, että olen ilman rahaa ja että minun

täytyy mennä sitä hankkimaan.

-- No totta totisesti, hyvän syyn te sanottekin! huusivat kaikki

kun yhdestä suusta. Emme voi sallia että kieltäytyisitte syömästä

päivällistä hyvien kristittyjen kuten meidän seurassamme mennäksenne

lainaamaan rahaa juutalaisilta.

-- Kuulkaa, hyvä ystävä, sanoi Béville, pudistaen teeskennellen

pitkää vyöhönsä pistettyä silkkikukkaroa, pitäkää minua

rahastonhoitajananne. Noppapelissä on minulla ollut parisen viikkoa

hyvä onni.

-- No niin, no niin! ei pysähdytä tähän vaan mennään syömään _Maurin_

ravintolaan, puuttuivat taas kaikki nuoret miehet puheeseen.

Kapteeni katsoi veljeään, joka oli yhä kahdenvaiheilla.

-- Mitä joutavia, kyllä sinä aina ehdit viedä kirjeesi perille.

Mitä rahoihin tulee, niin minulla niitä on kyllä, tule siis meidän

mukaamme. Saat tutustua Parisin elämään.

Mergy antoi houkutella itsensä. Veljensä esitti hänelle kaikki

ystävänsä toinen toisensa perästä, parooni de Vaudreuil'in, herra de

Rheincy'n varakreivi de Béville'n, y.m. He tuhlaamalla tuhlasivat

vastatulleelle ystävyydenosoituksiaan, jonka täytyi syleillä heitä

kaikkia toista toisensa perästä. Béville syleili häntä viimeiseksi.

-- Mitä; piru vieköön! hän huudahti, minä tunnen kerettiläisen käryä.

Lyön vetoa kultavitjoistani yhtä pistoolia vastaan, että te olette

kalvinisti.

-- Se on totta, hyvä herra, enkä ole niin hyvä kristitty kuin minun

pitäisi olla.

-- Katsokaas enkö erotakin hugenottia tuhanten joukosta? Saakeli

sentään, kuinka herrat protestantit näyttävät totisen naaman, kun he

puhuvat uskonnostaan.

-- Minusta ei pitäisi koskaan puhua leikkiä laskien sellaisesta

asiasta.

-- Hra de Mergy on oikeassa, sanoi parooni de Vaudreuil, ja teidät,

Béville, vielä paha perii, kun teette ilkeätä pilkkaa pyhistä

asioista.

-- Katsokaa vähän tuota pyhimysnaamaa, Béville sanoi Mergylle, hän

on meistä kaikista paatunein vapaa-ajattelija, ja kuitenkin hän

suvaitsee aika ajoin ripittää meitä.

-- Antakaa minun olla mikä olen, Béville, sanoi Vaudreuil. Jos

olenkin vapaa-ajattelija, niin se johtuu siitä, että lihani on niin

heikko, mutta ainakin annan arvon sille, mikä on arvossapidettävää.

-- Annanhan minäkin arvon monelle seikalle... Äidilleni esimerkiksi;

hän on ainoa kunniallinen nainen, mitä olen tuntenut. Mutta muuten,

hyvä ystävä, katolilaiset, hugenotit, paavilaiset, juutalaiset tai

turkkilaiset, kaikki on minusta yhdentekevää, heidän riidoistaan minä

välitän yhtä vähän kuin rikkonaisesta kannuksesta.

-- Jumalaton, mutisi Vaudreuil. Ja hän teki suulleen ristinmerkin,

piiloutuen paraansa mukaan joka kerran nenäliinansa taakse.

-- Tiedä, Bernard, sanoi kapteeni George, että meidän joukossamme et

tapaa ollenkaan sellaisia väittelijöitä kuin oli oppinut opettajamme

Théobald Wolfsteinius. Me hyvin vähän kannatamme jumaluusopillisia

keskusteluja, ja me käytämme aikamme parempiin, luojankiitos.

-- Ehkäpä, Mergy vastasi hieman terävästi, olisi ollut parempi

minulle, jos olisit tarkkaavaisesti kuunnellut sen arvoisan opettajan

oppineita keskusteluja, jonka nimen juuri mainitsit.

-- Heitetään tämä keskustelunaihe, pikku veikkoseni; myöhemmin

voin siitä mahdollisesti vielä puhua sinulle, tiedän mitä minusta

ajattelet... Yhdentekevää. Emme ole tässä puhuaksemme sellaisista

asioista. Luulen että olen kunnon mies, ja varmasti sinäkin saat sen

nähdä jonakuna päivänä. Lopetetaan nyt tämä, tänään me ajattelemme

vaan miten huvitteleisimme.

Hän siveli kädellään otsaansa ikäänkuin karkoittaakseen jonkin

tuskallisen ajatuksen.

-- Rakas veikko! sanoi Mergy aivan hiljaa puristaen hänen kättään.

Vastaukseksi George puristi veljensä kättä, ja molemmatkin

kiiruhtivat taas liittymään toveriensa seuraan, jotka olivat heistä

muutaman askeleen edellä.

Kulkiessaan Louvren editse, josta juuri tuli ulos joukko upeasti

puettuja henkilöitä, kapteeni ja hänen ystävänsä tervehtivät tai

syleilivät melkein kaikkia tapaamiaan ylimyksiä. Samalla he esittivät

heille nuoren Mergyn, joka tällä tavoin tuli hetkessä tuntemaan

loppumattoman joukon aikakauden kuuluisia henkilöitä. Samalla hän

sai kuulla myöskin heidän pilkkanimensä (sillä siihen aikaan oli

jokaisella huomattavalla miehellä sellainen) sekä häväistysjutut,

joita heistä kerrottiin.

-- Näettekö, hänelle sanottiin, tuota niin kalpeata ja

kellertäväihoista neuvostoherraa? Hän on herra _Petrus de finibus_,

ranskaksi Pierre Séguier, joka ajaa joka asiaa mihin ryhtyy, niin

tarmokkaasti ja taitavasti, että hän aina pääsee tarkoitustensa

perille. Tuolla on _pikku kapteeni Tuittupää_, Thoré de Montmorency;

tuolla on _Pullopiispa_,[23] joka istuu sangen suorana muulinsa

selässä, koska ei ole vielä syönyt päivällistään. -- Tuolla on yksi

teidän puolueenne sankareita, rohkea kreivi de La Rochefoucauld, jota

sanotaan _kaalinvihaajaksi_. Viime sodassa hän antoi ampua seulaksi

pahaisen kaalilavan, jota hän _huononäköisenä_ luuli sotilasryhmäksi.

Lyhemmässä ajassa kuin neljännestunnissa Mergy tiesi melkein kaikkien

hovinaisten rakastajien nimet, sekä kaksintaistelujen luvun, jonka

heidän kauneutensa oli aiheuttanut. Hän huomasi että naisen nauttima

arvonanto riippui siitä, kuinka monta kuolemaa hän oli aiheuttanut;

siten rouva de Courtavel, jonka vakituinen rakastaja oli surmannut

kilpailijoistaan kaksi, oli paljon suuremmassa maineessa kuin

kreivitär de Pomerande-parka, joka oli antanut aiheen vain yhteen

mitättömään kaksintaisteluun ja lievään haavaan.

Komeakasvuinen nainen, joka ratsasti ratsupalvelijan taluttamalla

valkoisella muulilla ja jota seurasi kaksi lakeijaa, kiinnitti

Mergyn huomion puoleensa, hänen pukunsa oli uusinta kuosia ja aivan

jäykkä koruompeleista. Mikäli voi päättää oli hän varmaankin kaunis.

Tiedetäänhän sen ajan naisten näyttäytyneen ulkosalla ainoastaan

kasvot naamion peitossa; tämän naamari oli mustaa samettia, näki tai

paremmin aavisti siitä vähästä mikä silmänaukosta näkyi, että hänellä

täytyi olla häikäisevän valkea iho ja tummansiniset silmät.

Hän hiljensi muulinsa käyntiä sivuuttaessaan nuoret miehet; ja

vieläpä hän näytti hieman tarkkaavammin katselevan Mergytä, jonka

kasvot tuntuivat hänestä oudoilta. Hänen ratsastaessaan ohi sai nähdä

kaikkien hattujen sulkatöyhtöjen lipovan maata, ja hän nyökäytti

sulavasti päätään vastatakseen moniin tervehdyksiin joita hän sai

osakseen ihailijain jonolta, jota pitkin hän ratsasti. Kun hän

oli jo kauvempana, niin keveä tuulen henki kohotti hänen pitkän

atlashameensa helmaa ja saattoi kuin välähdyksestä näkymään pienen

valkosamettisen kengän ja muutaman tuuman ruusunpunaista silkkisukkaa.

-- Kuka tämä nainen on, jota kaikki tervehtivät? Mergy kysyi

uteliaana.

-- Jo rakastuivat! Béville huudahti. Mutta niinhän hän aina tekee;

hugenotit ja paavilaiset, kaikki ovat rakastuneet kreivitär Diane de

Turgis'hin.

-- Hän on yksi hovin kaunottaria, George lisäsi, yksi vaarallisimpia

Circejä meille nuorille keikareille. Mutta pahuus vieköön, hän ei ole

mikään helposti valloitettava linnoitus.

-- Montako kaksintaistelua hän voi lukea aiheuttamikseen? Mergy kysyi

nauraen.

-- Oh! hän voi lukea ne kaksissakymmenissä, vastasi parooni

Vaudreuil; mutta parasta on se että hän itsekin on tahtonut

taistella; hän lähetti sääntöjen mukaisen kaksintaisteluhaasteen

eräälle hovinaiselle, joka oli lyönyt hänet laudalta.

-- Sepäs koko juttu! Mergy huudahti.

-- Hän ei olisi ensimäinen nainen, joka olisi taistellut meidän

aikanamme; hän lähetti kaikkien sääntöjen mukaisesti ja hyvään

muotoon laaditun taisteluvaatimuksen rouva Sainte-Foix'lle, haastaen

hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta, aseina miekka ja tikari, ja

paitasillaan, niinkuin ainakin _raffineeratut_[24] kaksintaistelijat

tekevät.

-- Olisin tahtonut olla toisen näiden todistajana saadakseni nähdä

heidät molemmatkin paitasillaan, sanoi herra de Rheincy.

-- Ja tapahtuiko kaksintaistelu? kysyi Mergy.

-- Ei, vastasi George, heidät saatiin sopimaan, sanoi Vaudreuil; hän

oli silloin Sainte-Foix'n rakastaja.

-- Hyi sentään, ei sen enempää kuin sinäkään, sanoi George hyvin

hillityllä äänellä.

-- Kreivitär Turgis on samallainen kuin Vaudreuil, sanoi Béville,

hän sotkee yhdeksi sekamelskaksi uskonnon ja ajan tavat: hän tahtoo

taistella kaksintaistelun, mikä on, luulemma kuolemansynti, ja hän

kuuntelee kaksi messua joka päivä.

-- Jätä minut rauhaan messuinesi! Vaudreuil huudahti.

-- Niin, kreivitär käy messua kuuntelemassa, virkkoi Rheincy jälleen,

mutta sen hän tekee voidakseen näyttää itseään ilman naamiota.

-- Senpävuoksi, luullakseni, niin monet naiset käyvätkin messussa,

huomautti Mergy kovasti mielissään, kun saattoi ivata uskontoa, jota

hän ei tunnustanut.

-- Ja protestanttien jumalanpalveluksissa, sanoi Béville. Kun saarna

on loppunut, niin tulet sammutetaan, ja sitten tapahtuu kauniita

asioita. Hitto sentään, sen vuoksi tahtoisin niin vietävän mielelläni

ruveta luterilaiseksi.

-- Ja te uskotte noita järjettömiä kertomuksia, Mergy virkkoi

halveksivalla äänellä.

-- Tokko uskon! Pikku Ferrand, jonka kaikki tunnemme, kävi

Orleans'issa protestanttien saarnaa kuuntelemassa saadakseen nähdä

erään notaarin vaimoa, komeata naista, totta totisesti! hän sai

nousemaan veden suuhuni, kun vain siitä puhuikin. Ainoastaan siellä

hän voi tätä nähdä; onneksi eräs hänen ystäviään, joka oli hugenotti,

oli hänelle sanonut tunnussanan; hän tuli jumalanpalvelukseen, ja

jätän teidän ajateltavaksenne tokko toverimme käytti aikansa hyvin.

-- Se on mahdotonta, Mergy vastasi kuivasti.

-- Mahdotonta! ja miksi?

-- Siksi ettei protestantti koskaan voi olla niin halpamainen, että

toisi paavilaisen mukanaan saarnaa kuulemaan.

Tämä vastaus sai toiset purskahtamaan äänekkääseen nauruun.

-- Kas, kas! sanoi parooni de Vaudreuil, te luulette että ihminen sen

vuoksi, että hän on hugenotti, ei voi olla varas, ei petturi eikä

rakkauden lähetti.

-- Hänhän on kuin kuusta pudonnut! huudahti Rheincy.

-- Jos minun, Béville virkkoi, olisi annettava rakkauden kirje

hugenotille, niin kääntyisin hänen sielun paimenensa puoleen.

-- Te arvatenkin, Mergy vastasi, olette tottuneet antamaan sellaisia

asioita pappienne toimitettavaksi?

-- Pappiemme ... sanoi Vaudreuil, vihanpunan kohotessa hänen

kasvoilleen.

-- Lopettakaa jo nuo ikävät väittelynne, keskeytti George, huomaten

"joka sanansutkauksen loukkaavan terävyyden", -- heitetään hiiteen

kaikkien uskonlahkojen mustatakit. Minä ehdotan, että sakotetaan

sitä, joka ensiksi päästää suustaan sanan hugenotti, paavilainen

protestantti tai katolilainen.

-- Hyväksytään! huusi Béville; hän tarjotkoon meille hyvää Cahors'in

viiniä ravintolassa, jossa syömme päivällistä.

Tuli hetkisen hiljaisuus.

-- Aina Lannoy paran kuolemasta saakka, hänen, joka kaatui

Orleans'in luona, ei rouva Turgis'lla ole ollut tiettyä rakastajaa,

sanoi George, joka ei tahtonut antaa ystäviensä jäädä heidän

jumaluusopillisiin mietelmiinsä.

-- Kuka uskaltaisi väittää, ettei jollain pariisittarella ole

rakastajaa? huudahti Béville; on ainakin varma että Comminges häntä

kovin hätyyttää.

-- Senpävuoksi pikku Navarette hellittikin otteensa, hän pelkäsi niin

peloittavan kilpailijaa.

-- Onko Comminges sitten mustasukkainen? kysyi kapteeni.

-- Mustasukkainen kuin tiikeri, Béville vastasi, ja hän väittää

tappavansa kaikki, jotka rohkenevat rakastaa kaunista kreivitärtä,

niin että tämän, jottei jäisi ilman rakastajaa, täytyisi ottaa siksi

Comminges.

-- Kuka sitten on tämä peloittava mies? kysyi Mergy, joka oli hyvin

utelias tietämään, voimatta itsekään selittää miksi, kaikki, mikä

läheltä tai kaukaa koski kreivitär de Turgis'ta.

-- Hän on, Rheincy vastasi, yksi kuuluisimpia _raffineerattujamme;_

ja te kun tulette maalta, niin mielelläni tahdon teille selittää

hienoa kielenkäyttöä. Raffineerattu on täydellinen hienon maailman

mies, mies, joka vaatii kaksintaisteluun, jos jonkin toisen viitta

hipaisee hänen omaansa, jos joku sylkee neljän askeleen päässä, tai

jokaisesta muusta yhtä laillisesta syystä.

-- Eräänäkin päivänä Comminges, Vaudreuil sanoi, meni erään miehen

kera Pre-aux-clercs'ille,[25] he riisuvat takkinsa ja paljastavat

miekkansa. -- Etkö ole Berny d'Auvergne? kysyi Comminges. -- En

suinkaan, toinen vastaa, nimeni on Villequier ja olen kotoisin

Normandiasta. -- Sen pahempi, tokaisee Comminges, olen pitänyt

sinua toisena, mutta kun kerran olen sinulle antanut haasteen, niin

taisteltava meidän on. Ja hän pistää tämän reippaasti kuoliaaksi.

Jokainen mainitsi jonkun piirteen Comminges'in kiivaudesta ja

riidanhaluisesta luonteesta. Ainehisto oli runsas, ja tätä

keskustelua riitti aina kaupungin ulkopuolelle More'in ravintolaan

saakka, joka sijaitsi puutarhan keskellä, lähellä paikkaa, missä

rakennettiin Tuilerian palatsia, joka oli aloitettu v. 1564. Useat

Georgen ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluvat aatelismiehet tapasivat

siellä toisensa, ja suurella joukolla istuuduttiin pöytään.

Mergy, joka istui parooni de Vaudreuilin vieressä, huomasi, että tämä

pöytään istuutuessaan teki ristinmerkin ja luki hiljaisella äänellä

ja silmät kiinni seuraavan omituisen rukouksen:

_Laus Deo, pax vivis, salutem defunctis, et beata viscera virginis

Mariae que portaverunt Aeterni Patris filiam!_[26]

-- Osaatteko latinaa, herra parooni? kysyi häneltä Mergy.

-- Te kuulitte rukoukseni?

-- Kyllä, mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä ymmärtänyt.

-- Tunnustaakseni teille totuuden, en osaa latinaa enkä liioin

ymmärrä, mitä tämä rukous merkitsee; mutta olen sen oppinut yhdeltä

tädeistäni, jolle se aina teki hyvää, ja koko ajan, minkä sitä olen

käyttänyt, olen nähnyt sen vaikuttavan pelkkää hyvää.

-- Kuvittelen sen olevan katolilaisten latinaa ja senvuoksi me

hugenotit emme voi sitä ymmärtää!

-- Sakkoa! sakkoa! huusivat kuin yhdestä suusta Béville ja kapteeni

George. Mergy suostui kernaasti siihen, ja pöytä ladottiin uusia

pulloja täyteen, jotka saattoivat seurueen viipymättä hyvälle

tuulelle.

Keskustelu kävi pian äänekkäämmäksi, ja Mergy käytti hälinää

hyväkseen keskustellakseen veljensä kanssa, kiinnittämättä huomiotaan

siihen, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Toisen ruokalajin lopulla heidät tempasi eristyneisyydestään vimmattu

riidan rähäkkä, joka oli syntynyt kahden aterioijan välillä.

-- Se ei ole totta! huusi herra de Rheincy.

-- Vai ei totta, sanoi Vaudreuil. Ja hänen jo luonnostaan kalpeat

kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi.

-- Hän, naisista hyveellisin ja sivein! jatkoi Rheincy.

Vaudreuil hymyili katkerasti ja kohautti olkapäitään. Kaikkien silmät

kiintyivät tämän kohtauksen osanottajiin, ja kukin tuntui tahtovan

odottaa äänettömänä ja puolueettomana.

-- Mistä on kysymys, hyvät herrat, ja miksi tämä meteli? kysyi

kapteeni, tapansa mukaan valmiina vastustamaan kaikkea rauhan

rikkomista.

-- Ystävämme Rheincy inttää, Béville tyynesti vastasi, että la

Sillery, hänen rakastajattarensa, olisi siveä, kun taas ystävämme de

Vaudreuil väittää, ettei tämä sellainen ole, ja että hän siitä tietää

jotakin.

Heti ilmoille kajahtava naurun remakka yhä kiihdytti Rheincy'n

kiukkua, ja raivosta liekehtivin silmin hän katsoi sekä Vaudreuil'ta

että Bévilleä.

-- Voisin näyttää hänen kirjeitään, sanoi Vaudreuil.

-- Varo tekemästä sitä! huusi Reincy.

-- No niin, sanoi Vaudreuil hyvin ilkeästi irvistäen, minä luen

sitten yhden hänen kirjeistään näille herroille. Ehkäpä he tuntevat

hänen käsialansa yhtä hyvin kuin minäkin, sillä en ole niin itsekäs,

että luulisin olevani ainoa, jolla on ollut kunnia päästä osalliseksi

hänen kirjeistään ja suosiostaan. Kas tässä kirjelippu, jonka sain

häneltä juuri tänään. Ja Vaudreuil tuntui tunnustelevan laskujaan

kuin ottaakseen sieltä kirjeen.

-- Sinä valehtelet!

Pöytä oli liian leveä, jotta paroonin käsi olisi voinut ylettyä hänen

vihamieheensä, joka istui häntä vastapäätä.

-- Sitä valetta saat minulta kuulla, kunnes väännän niskasi nurin!

hän huudahti. Ja hän säesti tätä lausettaan pullolla, jolla hän

tavoitti heittää Reincy'tä päähän. Tämä sai väistäneeksi heiton,

ja kaataen tuolinsa kiireissään hän juoksi seinämälle, ottaakseen

miekkansa naulasta, johon hän sen oli ripustanut.

Kaikki nousivat pöydästä, muutamat riitaa asettaakseen, useimmat

päästäkseen olemasta liian lähellä sitä.

-- Seis, senkin hullut! huusi George asettuen paroonin eteen, joka

oli häntä lähinnä. Onko tuo nyt laitaa että kaksi ystävää tappelee

viheliäisen naikkosen vuoksi?

-- Päähän heitetty pullo on korvapuustin veroinen, sanoi kylmästi

Béville. No, ystäväni, paljasta miekkasi!

-- Rehellistä peliä! rehellistä peliä! tehkää tilaa! huusi melkein

koko seurue.

-- Hoi, Janne, pane ovi kiinni, sanoi isäntä välinpitämättömästi;

jos sattuisivat vartiosotilaat tulemaan, niin se voisi näitä herroja

häiritä ja vahingoittaa liikettä.

-- Tappeletteko ruokasalissa kuin humalaiset sotamiehet? jatkoi

George, joka tahtoi voittaa aikaa; odottakaa edes huomiseen.

-- Huomiseen, olkoon niin, sanoi Rheincy. Ja hän teki liikkeen

ikäänkuin pistääkseen miekkansa takaisin tuppeen.

-- Hän pelkää, pikku ystävämme, sanoi Vaudreuil.

Heti paikalla Rheincy syöksyi, sysäten kaikki syrjään tieltään,

viholliseensa käsiksi. Molemmatkin kävivät raivoisasti toistensa

kimppuun, mutta Vaudreuil oli ehtinyt huolellisesti kääriä

lautasliinan vasemman käsivartensa ympärille, ja sillä hän sangen

taitavasti torjui vastustajansa iskut, kun taas Rheincy, joka oli

laiminlyönyt moisen varovaisuustoimenpiteen, sai vasempaan käteensä

haavan kohta alussa. Kuitenkin hän hellittämättä taisteli rohkeasti

kutsuen palvelijaansa ja pyytäen tältä tikariaan. Béville pysäytti

lakeijan, väittäen että kun ei Vaudreuil'lla ollut tikaria, niin

ei hänen vastustajallaankaan saanut sitä olla. Muutamat Rheincyn

ystävät väittivät vastaan; sangen sapekkaita sanoja vaihdettiin,

ja varmaankin kaksintaistelusta olisi kehittynyt yleinen tappelu,

jos ei Vaudreuil olisi sitä lopettanut kaatamalla vihollisensa

antamalla hänelle vaarallisen piston rintaan. Hän polkasi nopeasti

jalkansa Rheincyn miekalle estääkseen häntä tempaamasta sitä

uudelleen käteensä ja kohotti kätensä antaakseen hänelle surmaniskun.

Kaksintaistelun säännöt sallivat sen julmuuden.

-- Mitä! aseettoman vihollisenko aiotte surmata! huusi George, ja hän

tempasi Vaudreuil'ta pois hänen miekkansa.

Rheincyn haava ei ollut kuolettava, mutta hän menetti paljon verta.

Hänet sidottiin, niin hyvin kuin voitiin lautasliinoilla, jolloin hän

väkinäisesti nauraen sanoi hampaittensa välistä, ettei juttu ollut

vielä lopussa.

Pian ilmestyi paikalle munkki ja haavuri, jotka jonkun aikaa

riitelivät sairaasta. Haavuri pääsi kuitenkin voitolle, ja

kannettuaan potilaansa Seinen rannalle hän vei tämän veneellä

kotiinsa.

Palvelijain korjatessa pois verisiä liinoja ja pestessä

punertunutta kivilattiaa, asettivat toiset heistä uusia pulloja

pöytään. Pyyhittyään huolellisesti miekkansa Vaudreuil pisti sen

takaisin tuppeen, teki ristinmerkin, otti sitten järkähtämättömän

kylmäverisesti taskustaan kirjeen, vaati hiljaisuutta ja luki ensi

rivin, joka sai äänekästä naurunpurskahdusta osakseen:

_"Rakkaani, tämä ikävystyttävä Rheincy, joka aina juoksee

perässäni..."_

-- Lähdetään pois täältä, sanoi Mergy veljelleen Inhoten ja

kyllästyneenä. Kapteeni seurasi häntä. Kirje oli vetänyt kaikkien

huomion puoleensa, eikä heidän poistumistaan huomattu.