I.

Saksalaiset ratsumiehet.

The black bands come over,

The Alps and their snow,

With Bourbon the rover

They passed the broad Po.[13]

_Lord Byron:_ The deformed transformed.

Ei kaukana Étampes'sta, kun Parisista päin tullaan, voi vieläkin

nähdä nelikulmaisen rakennuksen, jossa on suippokaariset ikkunat

ja jota koristavat muutamat kömpelöt veistokuvat. Oven yläpuolella

on seinäkomero, jossa oli ennen kivinen jumalanäidin kuva; mutta

vallankumouksessa sen osaksi tuli niin monen pyhän miehen ja naisen

kohtalo, ja sen särki juhlallisesti Larcy'n vallankumousklubin

puheenjohtaja. Sittemmin sen paikalle on asetettu uusi madonnan

kuva, joka todellisuudessa on vain kipsiä, mutta joka muutamien

silkkiriekaleiden ja lasihelmien avulla on vielä sangen muhkean

näköinen ja antaa Claude Giraut'n kapakalle kunnianarvoisan ulkonäön.

Jo yli kolme vuosisataa takaperin, s.o. v. 1572, oli tämän

rakennuksen, kuten nytkin, määrä ottaa vastaan janoisia matkustajia;

mutta se oli siihen aikaan aivan toisen näköinen. Seinät olivat

täynnä kirjoituksia, jotka osoittivat kansalaissodan onnenvaihteluja.

Sanojen: _Eläköön herra prinssi!_[14] vieressä saattoi lukea:

_Eläköön Guisen herttua! Kuolema hugenoteille!_ Vähän kauemmaksi

oli jokin sotilas piirtänyt hiilellä hirsipuun ja hirtetyn ja,

pelosta, että sen tarkoituksen suhteen voisi erehtyä, lisännyt sen

alle kirjoituksen: _Gaspard de Châtillon_. Protestantit näyttivät

kuitenkin sittemmin olleen herroina näillä seuduin, koskapa heidän

päällikkönsä nimi oli pyyhitty pois ja sijaan pantu Guisen herttuan

nimi. Toiset, puoliksi näkymättömiin kuluneet kirjoitukset, joita

oli vaikea lukea ja vielä vaikeampi tulkita säädyllisin sanoin,

todistivat, ettei kuningasta ja hänen äitiään oltu vähemmän

säästetty kuin puoluepäälliköitäkään. Mutta pyhimyskuvaparka

näytti saaneen enimmän kärsiä kansallis- ja uskonkiihkon vuoksi.

Ainakin paristakymmenestä kohdin luotien pirstomana oli kuvapatsas

osoituksena hugenottisotilaiden innosta hävittää niitä, mitä he

sanoivat "pakanallisiksi kuviksi". Kun hurskas katolilainen patsaan

ohi kulkiessaan paljasti kunnioittavasti päänsä, niin protestanttinen

ratsumies sitävastoin uskoi olevansa pakoitettu ampumaan sitä

pyssyllään; ja, jos hän sai siihen sattumaan, niin hän arveli

tehneensä yhtä suuren työn kuin jos olisi tappanut ilmestyskirjan

pedon ja hävittänyt epäjumalien palveluksen.

Jo useita kuukausia sitten oli solmittu rauha näiden kahden

kilpailevan uskonlahkon kesken, mutta se oli vannottu huulin eikä

sydämin. Niiden välinen viha oli yhä voimassa yhtä leppymättömänä.

Kaikki tuntui osoittavan, että sota tuskin vielä oli ehtinyt loppua,

kaikesta sai sen käsityksen, ettei rauha voinut tulla pitkäaikaiseksi.

_Kultaisen Leijonan_ ravintola oli täynnä sotilaita. Heidän

vieraanvoittoisesta puheestaan ja omituisista puvuistaan heidät tunsi

saksalaisiksi ratsumiehiksi, joita nimitettiin nimellä _reître_[15]

ja jotka tulivat tarjoamaan palvelustaan protestanttiselle

puolueelle, etenkin silloin, kun se kykeni maksamaan heille hyvästi.

Joskin näiden muukalaisten suuri ratsastus- ja tuliaseitten

käyttötaito teki heidät peloittaviksi taistelussa, niin heillä

toiselta puolen oli -- ja ehkä vielä suuremmalla oikeudella ansaittu

-- mitä täydellisimpien rosvojen ja säälimättömien voittajien maine.

Joukko, joka oli asettunut majataloon, oli noin viidenkymmenen

ratsumiehen vahvuinen; he olivat edellisenä päivänä lähteneet

Parisista ja olivat matkalla Orleansiin, asettuakseen sinne

varusväeksi.

Toisten sukiessa seinämällä sinne kiinnipantuja hevosia toiset

kohentelivat tulta, kääntelivät paistivartaita ja puuhailivat

ruuanlaittohommissa. Majatalon kovaonninen isäntä, lakki kädessään

ja kyyneleet silmissään, katseli sekamelskaa, jonka hänen keittiönsä

tarjosi nähtäväksi. Hän näki kanatarhansa hävitetyksi ja kellariaan

ryöstettävän, pullojensa kaulat iskettävän poikki, kun ei katsottu

maksavan vaivaa vetää niistä korkkia pois; ja, mikä pahinta, hän

tiesi hyvin, että huolimatta kuninkaan antamista ankarista sotakuria

koskevista määräyksistä, hänen ei tarvinnut odottaakaan mitään

korvausta niiltä, jotka kohtelivat häntä vihollisena. Kaikkialla

tunnettu totuus oli, että tänä onnettomana aikana, olipa sitten

maassa sota tai rauha, aseistettu joukko eli aina mielensä mukaan

joka paikassa, missä se milloinkin sattui olemaan.

Savusta ja rasvatahroista mustuneen tammipöydän ääressä istui

saksalaisten ratsumiesten kapteeni. Hän oli iso ja lihava noin

viidenkymmenen vanha mies, jolla oli kotkannenä, hyvin punakka iho,

harmahtava ja harva tukka, joka huonosti peitti leveän arven, mikä

alkoi hänen vasemman korvansa tienoilta ja peittyi lopulta paksujen

viiksien alle. Hän oli ottanut pois haarniskansa ja kypärinsä ja

jättänyt ylleen vain unkarilaisen nahkapaidan, joka jo oli useista

kohdin huolellisesti korjattu. Hänen aseensa olivat paikka paikoin

käyneet mustaksi ja hänen sapelinsa ja pistoolinsa olivat asetetut

penkille käden ulottuville; vyölleen hän oli jättänyt vain leveän

tikarin, aseen, josta varovainen mies luopui ainoastaan makuulle

mennessään.

Hänen vasemmalla puolellaan istui nuori, verevä, iso ja sangen

sopusuhtainen mies. Hänen takkinsa oli kirjailtu, ja koko hänen

puvussaan saattoi huomata vähän enemmän hienoutta kuin hänen

toverinsa vaatetuksessa. Hän oli kuitenkin vain kapteenin kornetti.

Kaksi noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenen viiden vuoden ikäistä

naista oli heidän seurassaan ja istui saman pöydän ääressä.

Heidän puvuissaan oli kurjuuden ja ylellisyyden sekoitusta,

eivätkä ne olleet heille tehdyt, vaan sodan onnenpotkaukset

näyttivät tuoneen ne heidän käsiinsä. Toisella oli yllään

jonkinlainen kullalla kirjailtu mutta kokonaan haalistunut

damastiröijy, sekä yksinkertainen liinakankainen hame. Toisella oli

sinipunervasamettinen puku ja päässään harmaa miesten huopahattu,

jossa oli koristuksena kukonsulka. Molemmatkin olivat kauniita;

mutta heidän ujostelemattomat katseensa ja heidän vapaat puheensa

ilmaisivat heidän tottuneen elämään sotilaitten parissa. He olivat

lähteneet Saksasta ilman mitään määrättyä tarkoitusta tai tointa.

Samettipukuinen oli mustalainen; hän osasi povata korteista ja

soittaa mandoliinia. Toinen oli perehtynyt haavurin työhön, ja häntä

tuntui kornetti pitävän suuressa arvossa.

Nämä neljä henkilöä, jokaisella edessään iso pullo ja lasi,

juttelivat keskenään ja ryypiskelivät odottaessaan päivällisen

valmistumista.

Keskustelu alkoi laimeta, kuten ainakin nälkäisten ihmisten

kesken, kun nuori, kookas ja sangen hienosti puettu mies

pysähdytti ravintolan oven eteen hyvän raudikkonsa, jolla hän

ratsasti. Ratsumiesten torvensoittaja nousi penkiltä, jossa

hän oli istunut ja, lähestyen muukalaista, tarttui hevosen

suitsiin. Muukalainen valmistautui kiittämään häntä pitäen tekoa

kohteliaisuuden osoituksena; mutta heti hän huomasi erehtyneensä,

sillä torvensoittaja avasi hevosen suun, ja tarkasteli sen hampaita

tuntijan silmin, sitten hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja

katsoen jalon eläimen jalkoja ja lautasia, nyykäytti päätään

tyytyväisen näköisenä. -- Kaunis hevonen, jolla ratsastatte,

herra! hän sanoa mongerti; ja hän lisäsi saksaksi muutamia sanoja,

mitkä saivat hänen toverinsa, joiden keskeen hän taas istuutui,

purskahtamaan nauruun.

Tämä kursailematon tarkastus ei ollut matkustajan mieleen; hän

kuitenkin tyytyi vain luomaan halveksivan katseen torvensoittajaan ja

laskeutui maahan kenenkään auttamatta.

Isäntä, joka silloin tuli talosta pihalle, otti kunnioittavasti

suitset hänen kädestään ja sanoi hänen korvaansa kylliksi hiljaa,

etteivät ratsumiehet voineet mitään kuulla:

-- Herra teitä auttakoon, jalo nuori herra! mutta te tulette hyvin

huonoon aikaan, sillä noiden lurjusten -- joilta pyhä Kristoffer

vääntäköön niskat nurin -- seura ei ole ollenkaan miellyttävää

hyville kristityille kuten teille ja minulle.

Nuori mies hymyili katkerasti.

-- Nämä herrat ovat kai protestanttisia ratsumiehiä? hän virkkoi.

-- Ja vielä saksalaisia ratsumiehiä kaupan päälle, jatkoi majatalon

isäntä. Pyhä Neitsyt heidät tuhotkoon! He ovat olleet täällä tunnin

ja sinä aikana he ovat särkeneet puolet huonekaluistani. Kaikki

armottomia rosvoja, niinkuin heidän päällikkönsäkin, herra de

Châtillon, senkin paholaisen amiraali.

-- Harmaaparraksi te olette kovin varomaton, vastasi nuori mies.

Jospa sattumalta puhuisittekin protestantille, niin hän voisi

helposti vastata teille hyvänsuopaisella läimäyksellä. Ja niin

sanoessaan hän löi valkeasta nahasta tehtyä saapastaan raipalla, jota

hänen oli tapana käyttää ratsastaessaan.

-- Kuinka! -- -- mitä! -- -- tekö hugenotti? -- -- protestantti!

-- -- mitä sanoisinkaan, huudahti isäntä hämmästyneenä. Hän peräytyi

askeleen ja tarkasteli muukalaista kiireestä kantapäähän, Ikäänkuin

etsiäkseen hänen puvustaan jotain merkkiä, josta olisi voinut arvata,

mihin uskontokuntaan hän kuului. Kun tämä tutkimus ja nuoren miehen

avoimet ja hymyilevät kasvot saivat hänet vähitellen rauhoittumaan,

niin hän rupesi taas puhumaan hiljaisemmalla äänellä:

-- Protestantti, jolla on vihreä samettipuku! protestantti, jolla

on espanjalainen kaularöyhelöl Ei! se ei voi olla mahdollista!

Voi armollinen nuori herra, niin paljon koreita vaatteita ei ole

kerettiläisillä. Pyhä Maria! hieno samettinuttu, se on liian kaunis

noille saitureille!

Samassa raippa vingahti ilmassa, ja sattuen majatalon

isäntäparan poskeen, se oli hänelle kuin puhuteltavansa julkisena

uskontunnustuksena.

-- Hävytön lörpöttelijä! kas siinä sait oppiaksesi pitämään kielesi

kurissa. No, vie nyt hevoseni talliin ja katso ettei siltä puutu

mitään.

Majatalon isäntä painoi surullisesti päänsä alas, vei hevosen

jonkinlaiseen vajaan, mutisten aivan hiljaan tuhansia kirouksia

saksalaisille ja ranskalaisille kerettiläisille; ja jos ei nuori

mies olisi seurannut häntä nähdäkseen, miten hänen hevostaan

kohdeltaisiin, niin elukka parka olisi kerettiläisenä varmaankin

jäänyt ilman illallista.

Muukalainen astui keittiöön ja tervehti siellä koolla olevia,

kohottaen sirosti suurta hattuaan, jota varjosti mustakeltainen

sulkatöyhtö. Kun kapteeni oli vastannut hänen tervehdykseensä, niin

molemmatkin tarkastelivat toisiaan jonkin aikaa mitään puhumatta.

-- Kapteeni, virkkoi nuori muukalainen, olen protestanttinen

aatelismies, ja minua ilahduttaa tavata täällä muutamia

uskonveljiäni. Jos teitä miellyttää, niin syömme yhdessä illallista.

Kapteeni, johon muukalaisen arvokas ryhti ja puvun hienous olivat

tehneet edullisen vaikutuksen, vastasi tälle, että se olisi hänelle

suuri kunnia. Hetipaikalla, Mila, nuori mustalaisnainen, josta edellä

on ollut puhe, tarjosi hänelle paikan penkillä vieressään; ja kun hän

oli hyvin palvelevainen luonnostaan, niin hän antoi tälle lasinsakin,

jonka kapteeni paikalla täytti.

-- Nimeni on Dietrich Hornstein, sanoi kapteeni kilauttaen lasiaan

nuoren miehen lasia vastaan. Olette varmaankin kuullut puhuttavan

Dietrich Hornsteinista? Minä johdin eturivin miehiä Dreux'n ja

Arnay-le-Duc'in taisteluissa.

Muukalainen ymmärsi tämän epäsuoran tavan kysyä häneltä hänen

nimeään; hän vastasi:

-- Ikävä kyllä en voi sanoa teille nimeä, joka olisi yhtä kuuluisa

kuin omanne, kapteeni; tarkoitan sanoa että omani ei ole sitä, sillä

isäni nimi on hyvin tunnettu kansalaissodistamme. Nimeni on Bernard

de Mergy.

-- Minkäs nimen sanoittekaan! kapteeni huudahti täyttäen lasinsa

reunoja myöten. Olen tuntenut isänne, herra Bernard de Mergy; olen

tuntenut hänet ensimäisestä sodasta saakka, niinkuin läheinen ystävä

tunnetaan. Hänen terveydekseen, herra Bernard.

Kapteeni kohotti lasinsa ja sanoi joukolleen muutamia sanoja

saksaksi. Samalla hetkellä kuin viini kosketti hänen huuliaan, kaikki

hänen ratsumiehensä heittivät hattunsa ilmaan kajahduttaen kovan

juhlahuudon. Isäntä luuli sen olevan merkkinä verilöylyn alkamisesta

ja heittäytyi polvilleen. Bernardkin oli hieman hämmästynyt tästä

tavattomasta kunniasta; hän kuitenkin arveli, että hänen tuli vastata

tähän saksalaisen kohteliaisuuteen juomalla kapteenin menestykseksi.

Pullot, joita oli tarmokkaasti kallisteltu jo ennen Mergyn tuloa,

eivät enää voineet riittää tähän uuteen esitettävään maljaan.

-- Nouse, senkin tekopyhä, sanoi kapteeni, kääntyen isäntään päin,

joka oli vielä polvillaan; nouse ja mene hakemaan meille viiniä. Etkö

näe, että pullot ovat tyhjät?

Ja kornetti, todistaakseen sen hänelle, heitti yhden hänen päätään

kohti. Isäntä juoksi kellariin.

-- Se mies on kyllä paatunut lurjus, mutta olisitte voinut tehdä

hänelle enemmän pahaa kuin tarkoitittekaan, jos pullo olisi osunut

häneen.

-- Mitäs turhista! sanoi kornetti ääneen nauraen.

-- Paavilaisen pää, sanoi Mila, on kovempi kuin tämä pullo, vaikka se

olisi vieläkin tyhjempi.

Kornetti nauroi yhä kovemmin, ja samoin tekivät kaikki läsnäolijat,

yksinpä Mergykin, joka kuitenkin hymyili enemmän mustalaistytön

kauniille suulle kuin hänen julmalle leikinlaskulleen.

Viiniä tuotiin, illallinen seurasi perästä, ja hetkisen vallinneen

hiljaisuuden perästä kapteeni taas puuttui puheisiin, suu ruokaa

täynnä.

-- Tokko muka tunsin herra de Mergyn! hän oli jalkaväen everstinä

hänen ylhäisyytensä prinssin ensimäisestä yrityksestä saakka.

Kahtena kuukautena perättäin nukuimme samassa majapaikassa Orleansin

piirityksen aikana. Ja kuinka hän nyt voi?

-- Sangen hyvin korkeaan ikäänsä katsoen, Jumalan kiitos! Hän on

hyvin usein puhunut minulle saksalaisista ratsumiehistä ja kauniista

hyökkäyksistä, joita he tekivät Dreux'n taistelussa.

-- Olen tuntenut myöskin hänen vanhemman poikansa -- -- -- veljenne,

kapteeni Georges'in. Tahdon sanoa teille...

Mergy näytti olevan hämillään.

-- Hän oli oikein hitonmoinen sotakarhu, jatkoi kapteeni; mutta,

lempo soikoon, hän oli tuittupää: Olen hänelle vihoissani isänne

puolesta, hänen uskostaluopumisensa lienee ukkoon koskenut kovasti.

Mergy punastui silmänvalkuaisiaan myöten; hän sopersi muutamia sanoja

kuin puolustaakseen veljeään, mutta oli helppo nähdä, että hän

tuomitsi tätä vielä ankarammin kuin ratsumiesten päällikkö.

-- Aha! minä huomaan että se asia kiusaa teitä, sanoi kapteeni; no

niin, älkäämme enää puhuko siitä. Se oli tappio uskonnolle ja suuri

voitto kuninkaalle, jonka sanotaan häntä suosivan.

-- Te tulette Parisista, keskeytti Mergy koettaen kääntää keskustelun

toisaanne. Onko herra Amiraali tullut? Epäilemättäkin olette hänet

nähnyt? Kuinka hän nykyään voi?

-- Hän tuli Blois'sta hovin mukana, kun me läksimme. Hän voi

mainiosti; hän on reipas ja iloinen. Hänellä on vielä parikymmentä

kansalaissotaa mielessään, sillä hyvällä miehellä. Hänen

majesteettinsa kohtelee häntä sellaisella kunnioituksella, että

kaikki paavilaiset ovat kiukusta pakahtua.

-- Todellakin! Kuningas ei voi koskaan antaa hänelle kylliksi suurta

tunnustusta hänen ansioistaan.

-- Tietäkääpäs! Eilen minä näin kuninkaan Louvren portailla, ja hän

puristi amiraalin kättä. Herra de Guise, joka tuli perässä, oli niin

surkean näköinen kuin piiskattava mäyräkoira; ja tiedättekös mitä

minä ajattelin? Minusta oli kuin olisin nähnyt miehen, joka näyttää

leijonaa markkinoilla; hän antoi tämän ojentaa itselleen kätensä kuin

koiran käpälänsä; mutta vaikkapa Gilles aina säilyttää malttinsa ja

pitää hyvän naaman, niin hän ei kuitenkaan koskaan unhoita, että

käpälässä on peloittavat kynnet. Niin, partani kautta, olisi voinut

sanoa että kuningas tunsi amiraalin kynnet.

-- Amiraali on mahtava mies, virkkoi kornetti. (Se oli eräänlainen

protestanttisessa armeijassa käytetty sananparsi).

-- Hän on hyvin komea mies ikäisekseen, huomautti Mila neito.

-- Pitäisin rakastajanani mieluummin hänet kuin nuoren paavilaisen,

tokaisi Trudchen neito, kornetin ystävätär.

-- Hän on uskonnon tukipylväs, sanoi Mergy, joka myöskin tahtoi

osaltaan yhtyä kiitoksiin.

-- Kyllä niinkin, mutta pirullisen kova hän on sotakurista, kapteeni

lausui päätään pudistaen. Hänen kornettinsa iski merkitsevästi

silmiään, ja hänen turpea naamansa vetäytyi irvistykseen, jota hän

luuli hymyksi.

-- Enpä olisi odottanut, sanoi Mergy, kuulevani niin vanhan

sotilaan kuin teidän, kapteeni, moittivan herra amiraalia tarkasta

sotakurista, jota hän pakoitti armeijassaan noudattamaan.

-- Niin, kyllä epäilemättä tarvitaan kuriakin; mutta pitää ottaa

myöskin huomioon kaikki vaivat ja rasitukset, jotka sotamies saa

kestää, eikä kieltää häntä pitämästä hyviä päiviä, kun hän sattumalta

saa siihen tilaisuuden. Mutta hittoja kanssa! joka ihmisellä on

vikansa; ja vaikkapa herra amiraali hirtättikin minut, niin juokaamme

hänen maljansa.

-- Amiraaliko teidät hirtättänyt! huudahti Mergy; te olette kovin

pirteä ja reipas ollaksenne hirtetty mies.

-- Niin, jumal'auta! hän hirtätti minut! mutta minä en ole

pitkävihainen, ja juodaanpa nyt hänen onnekseen.

Ennenkuin Mergy ehti uudistaa kysymyksensä, oli kapteeni täyttänyt

kaikki lasit, ottanut hatun päästään ja komentanut miehensä kolmasti

hurraamaan. Kun lasit olivat tyhjät ja melu asettunut, niin Mergy

puuttui taas puheeseen:

-- Miksi teidät sitten hirtettiin, kapteeni?

-- Tyhjänpäiväisestä asiasta; viheliäinen Sain-tonge'n luostari

ryöstettiin ja sitten satuttiin polttamaan.

-- Niin, mutta kaikki munkit eivät olleet menneet ulos, keskeytti

kornetti, nauraen täyttä kurkkua sukkeluudelleen.

-- Entäpä sitten! Mitäpä sillä väliä, jos sellainen roskaväki

palaa vähän ennemmin tai vähän myöhemmin? Mutta amiraali, voitteko

uskoa, herra de Mergy? hänpä suuttui siitä kuin tupakka, ja hänen

kivatterinsa otti minut muitta mutkitta huomaansa. Silloin kaikki

hänen aatelismiehensä ja kaikki ylimykset, jotka olivat hänen

ympärillään, yksinpä herra de La Nouekin, joka kuten tietty ei

hellittele sotamiestä (sillä La Noue, kuten he sanovat, sitoo vaan

ei päästä),[16] kaikki päälliköt pyysivät amiraalia armahtamaan

minua, mutta hänpä sanoi jyrkästi että ei! -- Saakeli soikoon!

kuinka hän oli vihainen, hän pureskeli raivoissaan hammaspuikkoaan,

ja tunnettehan sananlaskun: _Herra varjelkoon meitä herra de

Montmorencyn rukousnauhasta ja herra amiraalin hammaspuikosta_.

-- Jumala armahtakoon! hän sanoi, täytyy lopettaa rosvoileminen

niin kauvan kuin se on vielä alussaan; jos sen annamme kasvaa

suureksi puuksi, niin se lopettaa meidät. Sitten saapuu pappi, kirja

kainalossa, meidät viedään molemmatkin erään vissin tammen alle...

tuntuu kuin näkisin sen vieläkin, yksi oksa törröttää suoraan

eteenpäin, näytti kasvaneen siihen aivankuin vartavasten tätä

toimitusta varten; nuoran silmukka pistetään kaulaani. Joka kerta kun

sitä ajattelen, kurkkuni käy kuivaksi kuin taula.

-- Tuossa saat sille kostuketta, sanoi Mila, ja täytti kertojan lasin

ääriään myöten.

Kapteeni tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja jatkoi seuraavaan

tapaan:

-- En pitänyt enää itseäni tyhjän tammenterhonkaan veroisena, kun

keksin sanoa amiraalille:

-- Mitä! Teidän armonne, tällä tavalla hirtetään mies, joka

komensi eturivin miehiä Dreux'ssä? Näin hänen sylkevän suustaan

hammaspuikkonsa ja ottavan uuden. Sanoin itsekseni: -- Hyvä! Se on

hyvä merkki. Hän kutsui luokseen kapteeni Cormier'n, ja sanoi hiljaa

hänelle jotain, sitten hän virkkoi piiskurille:

-- No, tämä mies on vedettävä riippumaan. Ja sitten hän pyörähtää

ympäri kantapäillään. Totta tosiaan minut vedettiin roikkumaan, mutta

kunnon Cormier tempasi miekan käteensä ja katkasi heti köyden, niin

että minä putosin oksaltani maahan punaisena kuin keitetty krapu.

-- Saan onnitella teitä että suoriuduitte siitä niin hyvin, sanoi

Mergy. -- Hän katsoi tarkkaavaisesti kapteeniin, ja hänestä tuntui

nähtävästi vähän kiusalliselta olla miehen seurassa, joka oli

rehellisesti ansainnut hirttonuoran; mutta tuona kovaonnisena

aikana olivat rikokset niin tavallisia, ettei niistä voinut tuomita

läheskään niin ankarasti kuin mitä nyt tehtäisiin. Toisen puolueen

harjoittamat julmuudet oikeuttivat tavallaan niiden kostamisen, ja

uskonvimma tukahdutti kaiken kansallisen heimotunteen. Muuten, jos

totta puhutaan, niin neiti Milan salainen keimailu joka hänestä

alkoi tuntua hyvin kauniilta, ja viinihöyryt, jotka vaikuttivat

hänen nuoriin aivoihinsa tehokkaammin kuin saksalaisten ratsumiesten

karaistuneihin päihin, kaikki tämä saattoi hänet tavallista

anteeksiantavaisemmaksi pöytätovereitaan kohtaan.

-- Minä pidin kapteenin piilossa katetuissa rattaissa enemmän kuin

viikon ajan, sanoi Miia, ja päästin hänet sieltä ulos ainoastaan

öisin.

-- Ja minä, lisäsi Trudchen, toin hänelle ruokaa ja juomista: kysykää

vaikka häneltä itseltään.

-- Amiraali oli olevinaan kauhean vihainen Cormier'lle; mutta se

oli kaikki vaan heidän keskistään ilveilyä. Minä puolestani kuljin

kauan armeijan matkassa uskaltamatta koskaan näyttäytyä amiraalille;

lopulta hän Longnac'in piirityksessä huomasi minut saartokaivannossa

ja sanoi minulle: -- Dietrich, ystäväiseni, kun ei sinua saatu

hirtetyksi, niin mene ammuttamaan itsesi. Ja hän osoitti minulle

muurinaukkoa. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, syöksyin rohkeasti

rynnäkköön, ja seuraavana päivänä minä menin hänen luokseen keskellä

katua, ja pidin kädessäni hattuani, jonka pyssynluoti oli lävistänyt.

-- Teidän armonne, sanoin hänelle, minut ammuttiin samalla tavalla

kuin hirtettiinkin. Hän hymyili, ja antoi minulle kukkaronsa, sanoen:

-- Kas tuossa sinulle uuteen hattuun. Siitä lähtien olemme aina

olleet hyvät ystävät. Voi kuinka ihanaa olikaan samaisen Longnac'in

ryöstäminen! ihan tulee vesi suuhun, kun vaan sitä ajatteleekaan.

-- Miten kauniita silkkipukuja! huudahti Mila.

-- Mitkä määrät kauniita liinavaatteita, huudahti Trudchen.

-- Kuinka siellä pidettiinkään elämää suuren luostarin nunnien

kanssa! sanoi kornetti. Kaksi sataa ratsastavaa pyssymiestä

majoitettuna samaan paikkaan sadan nunnan kanssa!

-- Heitä oli siellä yli kaksikymmentä, jotka luopuivat paavinuskosta,

he rupesivat niin pitämään hugenoteista.

-- Siellähän, huudahti kapteeni, siellä juuri sai ilokseen nähdä

kevytaseisten ratsumiestemme menevän hevosten juottopaikalle,

pappien messukasukat harteillaan, ja hevostemme syövän kauroja

alttarilta; ja me itse joimme pappien hyvää viiniä heidän hopeisista

ehtoolliskalkeistaan.

Hän käänsi päätään käskeäkseen tuoda juomista, ja näki

majatalonisännän seisovan kädet ristissä, silmät kohti taivasta

kohotettuina, kasvoillaan määrättömän kauhun ilme.

-- Pöllö! sanoi kunnon Dietrich Hornstein olkapäitään kohauttaen.

Kuinka voi olla ainoatakaan ihmistä, joka on kylläksi typerä

uskoakseen kaikkea roskaa, mitä paavilaiset papit latelevat.

Tiedättekö, herra de Mergy, Montcontourin taistelussa minä ammuin

pistoolillani kuoliaaksi erään Anjoun herttuan aatelismiehen; ja

kun otin häneltä hänen takkinsa, niin voitteko arvata mitä näin

hänellä olevan vatsansa ympärillä? Ison silkkipalan, joka oli täynnä

pyhimysten nimiä. Hän luuli sillä voivansa varautua luoteja vastaan.

Hitto vieköön, minä näytin hänelle, ettei ole sitä messuhakaa, jonka

läpi ei protestantin luoti mene.

-- Niin, mitäs messuhaoista, keskeytti kornetti, mutta minun

kotimaassani on myytävänä pergamenttia, joka suojelee lyijyltä ja

raudalta.

-- Minä pitäisin parempana, virkkoi Mergy, hyvästä teräksestä

taitavasti taottua haarniskaa, sellaista, joita Jakob Leschot

Alankomaissa valmistaa.

-- Kuulkaapas, puuttui kapteeni taas puheeseen, ei pidä väittää,

ettei voisi tehdä itseään kovaksi; minä itse, joka teille puhun,

näin Dreux'ssä aatelismiehen, joka oli saanut pyssynkuulan keskelle

rintaansa; hän tunsi kovaksi tekevän voiteen, ja oli hieronut sitä

nahkahaarniskansa alle; no niin, ei voinut hänestä nähdä, että luoti

olisi tehnyt häneen mustelmaakaan.

-- Ja ettekö te pikemminkin usko mainitsemanne nahkavarustuksen

yksinään voineen pysäyttää luodin?

-- No, te ranskalaiset sitten ette tahdo uskoa mitään, ettekä

mihinkään. Mutta mitä sanoisitte, jos olisitte nähneet, niinkuin

minä, schlesialaisen santarmin laskevan kätensä pöydälle, kenenkään

voimatta saada siihen naarmuakaan, vaikka olisi iskenyt puukolla

voimiensa takaa? Mutta te nauratte, ettekä usko, että se on

mahdollista; kysykääpäs Miialta. Näettehän tuon tytön? Hän on

kotoisin maasta, jossa on noitia yhtä tiheässä kuin munkkia tässä

maassa; hän voi teille kertoa kammottavia kertomuksia. Joskus pitkinä

syksyiltoina kun istumme taivasalla nuotion ympärillä, hän saa

kertomillaan jutuilla hiukseni nousemaan pystyyn.

-- Olisin ihastunut jos saisin kuulla sellaisen, sanoi Mergy; kaunis

Mila, suokaa meille se huvi.

-- Niin, Miia, pyyteli kapteeni, kerrohan meille jokin tarina sillä

välin kun juomme pohjaan nämä pullot.

-- Kuunnelkaa sitten minua, sanoi Miia; ja te, nuori herrani, joka

ette usko mitään, olkaa niin hyvä, pitäkää epäilyksenne vain ominanne.

-- Kuinka te voitte sanoa, etten minä usko mihinkään? vastasi Mergy

hänelle hiljaa; todentotta, uskon, että olette noitunut minut, sillä

olen jo ihan rakastunut teihin.

Miia työnsi hänet hiljaa luotaan, sillä Mergyn suu melkein kosketti

hänen poskeaan; ja luotuaan salavihkaa silmäyksen sekä oikealle että

vasemmalle ollakseen varma siitä, että kaikki häntä kuuntelivat, hän

alkoi seuraavaan tapaan:

-- Kapteeni, varmaankin te olette ollut Hamelnissa?

-- En koskaan.

-- Entä te, kornetti?

-- En minäkään.

-- Kuinka! Enkö löydä ketään, joka olisi ollut Hamelnissa?

-- Minä olen ollut siellä vuoden, sanoi yksi ratsumiehistä, tullen

lähemmäksi.

-- No niin, Fritz, sinä olet nähnyt Hamelnin kirkon?

-- Enemmän kuin sata kertaa.

-- Ja sen värikkäät ikkunaruudut?

-- Varmasti.

-- Ja mitä sinä olet nähnyt niihin ikkunoihin maalattuna?

-- Niissä ikkunoissako? -- -- Luulen että vasemmanpuoleisessa

ikkunassa on pitkä musta mies, joka soittaa huilua, ja pieniä lapsia,

jotka juoksevat hänen perässään.

-- Ihan niin. No niin, minä kerron teille tarinan siitä mustasta

miehestä ja niistä pienistä lapsista.

"Monta vuotta sitten oli hamelnilaisten kiusana määrätön rottalauma,

joita tuli pohjoisesta niin taajoina joukkoina, että maa oli niitä

aivan mustanaan, ja ettei rattailla-ajaja olisi uskaltanut hevosineen

ajaa poikki tien, mitä pitkin nämä elukat vaeltivat. Ne söivät kaikki

putipuhtaaksi; ja jyväaitasta ne söivät tynnörin viljaa vähemmällä

vaivalla kuin minä juon lasillisen tätä hyvää viiniä."

Hän joi, pyyhki suutaan ja jatkoi:

"Hiirennakit, rotanloukut, satimet, myrkyt jäivät tehottomiksi.

Bremenistä oli tilattu alus, lastina tuhatsata kissaa; mutta ne

eivät mahtaneet mitään. Jos tappoi tuhat rottaa niin tuli kymmenen

tuhatta sijaan ja ne vielä nälkäisempiä kuin entiset. Sanalla sanoen,

jos ei olisi saatu apua tähän vitsaukseen, niin ei Hamelniin olisi

jäänyt viljan jyvääkään jälelle, ja kaikki asukkaat olisivat kuolleet

nälkään.

"Silloin tulee eräänä perjantaina kaupungin pormestarin luo pitkä,

ahavoitunut, kuivakas mies, jolla on suuret silmät, suuta korviin,

yllään punainen Ihokas, huippulakki, leveät nauhoilla koristetut

polvihousut, harmaat sukat ja kengissä suuret tulipunaiset

nauhasolmukkeet. Kupeellaan hänellä on pieni nahkapussi. On aivan

kuin näkisin hänet vielä."

Kaikkien silmät kääntyivät vaistomaisesti seinään päin, johon Miia

tuijotti.

-- Te siis näitte hänet? Mergy kysyi.

-- En minä, mutta isoäitini kyllä; ja hän muisti niin tarkoin tämän

miehen ulkonäön, että olisi voinut piirtää hänen kuvansa.

-- Ja mitä hän sanoi pormestarille?

"Hän tarjoutui, vaatien palkaksi sata tukaattia, vapauttamaan

kaupungin sitä rasittavasta maanvaivasta. Voitte arvata että

pormestari ja porvarit heti paikalla suostuivat siihen. Silloin

muukalainen kohta otti pussistaan pronssisen huilun, ja asetuttuaan

kauppatorille, kirkon eteen, mutta selin siihen, huomatkaa se

tarkoin, -- hän alkoi soittaa kummallista säveltä, sellaista,

jommoista saksalainen huilunpuhaltaja ei ole koskaan soittanut.

Kuullessaan tämän sävelen alkoi kaikista vajoista, kaikista

seinänkoloista, vuoliaisten ja kattotiilten alta juosta hiiriä ja

rottia sadottain ja tuhansittain hänen luokseen. Yhä vaan soittaen

muukalainen läksi astelemaan Weseriä kohti; ja siellä hän, otettuaan

pois kengänhihnansa meni veteen perässään kaikki Hamelnin rotat,

jotka heti hukkuivat. Yksi ainoa vaan jäi koko kaupunkiin, ja

saatte nähdä minkä vuoksi. Taikuri, sillä sellainen hän oli, kysyi

eräältä kuhnustelijalta, joka ei vielä ollut tullut jokeen Weseriin,

minkävuoksi Klauss, valkea rotta, ei ollut vielä tullut."

-- Armollinen herra, vastasi rotta, hän on niin vanha, ettei hän enää

jaksa kävellä.

-- Mene siis itse hakemaan häntä, vastasi taikuri. Ja rotta samaa

tietä kaupunkiin takaisin, josta se viipymättä palasi tuoden mukanaan

valkean, niin vanhan, niin vanhan rotan, ettei se enää päässyt omin

voimin liikkeelle. Molemmatkin, nuorempi vetäen vanhaa hännästä,

menivät Weseriin ja hukkuivat kuten toverinsakin. Sillä tavalla

kaupunki pääsi niistä. Mutta kun muukalainen tuli kaupungintalolle

nostamaan luvattua palkkaansa, niin pormestari ja porvarit, jotka

arvelivat, ettei heidän enää tarvinnut rottien suhteen olla

ollenkaan peloissaan, ja kuvitellen mielessään että he voisivat

helposti pitää puolensa miestä vastaan, jolla ei ollut ketään

suojelijaa, olivat kylliksi hävyttömiä tarjotakseen hänelle kymmenen

tukaattia paamiensa sadan asemesta. Muukalainen rupesi väittämään

vastaan; hänen käskettiin mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Hän uhkasi, että he saisivat sen maksaa vielä kalliimmin, jos he

eivät täyttäisi sopimustaan sananmukaisesti. Porvarit purskahtivat

uhkauksen kuullessaan ihan ääneen nauramaan, ajoivat hänet ulos

kaupungintalosta, sanoen häntä _kauniiksi rotanpyytäjäksi_, jota

herjausta kaupungin lapset vaikuttivat seuratessaan häntä pitkin

katuja aina Uudelle Portille asti. Seuraavana perjantaina keskipäivän

aikaan ilmestyi muukalainen jälleen torille, mutta tällä kertaa

purppuranvärinen, omituinen kairalakki päässään. Hän otti pussistaan

huilun, joka oli ihan toisenlainen kuin edellinen, ja kun hän

alkoi sillä soittaa, niin kaikki kaupungin pojat, kuusivuotisista

viisitoistavuotisiin, seurasivat häntä ja menivät hänen mukanaan ulos

kaupungista."

-- Ja sallivatko Hamelnin asukkaat lapset ryöstää? kysyivät yhtaikaa

sekä Mergy että kapteeni.

"He seurasivat lapsia Koppenbergin vuoren juurelle asti, lähelle

luolaa, joka nyt on tukittu. Huilunpuhaltaja meni luolaan ja kaikki

lapset hänen perässään. Jonkin aikaa kuului hänen huilunsa ääni, se

heikkeni vähitellen; viimein ei kuulunut enää mitään. Lapset olivat

hävinneet näkyvistä, eikä heistä senperästä ole koskaan mitään

kuultu."

Mustalaisnainen lopetti, tutkiakseen kuulijainsa kasvonilmeistä,

minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli heihin tehnyt.

Ratsumies, joka oli ollut Hamelnissa, puuttui puheeseen ja sanoi:

-- Tämä kertomus on niin totta, että kun Hamelnissa puhutaan

jostain merkillisestä tapahtumasta, niin sanotaan: Tämä tapahtui

kaksikymmentä, kymmenen vuotta lastemme lähdön jälkeen. Falkensteinin

herra ryösti kaupunkiamme 60 vuoden kuluttua lastemme lähdöstä.

-- Mutta omituisinta on, että samaan aikaan ilmestyi, hyvin kauaksi

sieltä, Transsylvaniaan, lapsia, jotka puhuivat hyvin saksaa, eivätkä

voineet sanoa mistä he olivat tulleet. He menivät siellä naimisiin,

ja opettivat kielensä lapsilleen, josta johtuu, että Transsylvaniassa

puhutaan saksaa tänäkin päivänä.

-- Ja paholainen siis vei Hamelnin lapset sinne? sanoi Mergy

hymyillen.

-- Taivas olkoon todistajanani, että se on totta, huudahti kapteeni,

sillä minä olen ollut Transsylvaniassa ja tiedän hyvin, että siellä

puhutaan saksaa, kun taas koko ympäristön asukkaat solkkaavat

helvetillistä mongerrustaan.

Kapteenin todistus oli yhtä hyvä kuin moni muukin todiste, joita on

niin paljon.

-- Tahdotteko että povaan teille? kysyi Mila Mergyltä.

-- Mielelläni, vastasi Mergy, kietoen vasemman käsivartensa

mustalaisnaisen vyötäisille samalla kuin hän ojensi tälle oikean

kätensä avonaisena.

Mila tarkasteli melkein viiden minutin ajan mitään puhumatta,

pudistaen silloin tällöin päätään miettiväisen näköisenä.

-- No, kaunis lapsukaiseni, saanko rakastajattarekseni rakastamani

naisen?

Mila näpäytti häntä kädelle.

-- Onnea ja onnettomuutta, virkkoi hän; siniset silmät tekevät pahaa

ja hyvää. Pahinta on, että vuodatat omaa vertasi.

Kapteeni ja kornetti istuivat äänettöminä, molempiinkin näytti tämä

ennustuksen synkkä loppu samalla tavalla koskevan.

Syrjässä teki majatalonisäntä suuria ristinmerkkejä.

-- Uskon että olet todellinen noita, jos osaat sanoa minulle, mitä

heti kohta teen.

-- Sinä syleilet minua, kuiskasi mustalaisnainen hänen korvaansa.

-- Hän on noita, huudahti Mergy häntä syleillen. Hän puheli

yhä edelleen aivan hiljaa kauniin ennustajattarensa kanssa, ja

heidän hyvä yhteisymmärryksensä näytti käyvän joka hetki yhä

täydellisemmäksi.

Trudchen otti jonkinlaisen mandoliinin, jossa oli vielä melkein

kaikki kielet jäljellä, ja soitti aluksi saksalaisen marssin. Sitten,

nähdessään sotilaiden käyneen piiriin ympärilleen, hän lauloi omalla

kielellään sotalaulun, jonka loppukerron ratsumiehet veisasivat

täyttä kurkkua. Kapteeni, heidän esimerkkinsä innostamana, alkoi

laulaa hoilata äänellä, joka oli särkeä kaikki ikkunaruudut, vanhaa

hugenottilaulua, jonka sävel oli ainakin yhtä kömpelö kuin sen

sanatkin.

Viinin innostamina alkoivat kaikki ratsumiehet laulaa jokainen

eri säveltä. Lautasten ja pullojen sirpaleet peittivät lattian;

keittiöstä kajahtelivat kiroukset, naurunrähäkkä ja juomalaulut. Pian

kuitenkin antoi uni, Orleans'in viinin höyryjen avustamana, useimpien

tähän bakkanaalinäytökseen osaaottavien tuntea mahtiaan. Sotilaat

heittäytyivät pitkäkseen penkeille; asetettuaan kaksi vartijaa

ovelle, laahusti kornetti hoiperrellen vuoteelleen; kapteeni, joka

vielä osasi kulkea suoraan, nousi horjumatta ylös portaita isännän

huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen majatalon paraimpana.

Entä Mergy ja mustalaisnainen? Ennen kapteenin laulua he olivat

hävinneet niin toinen kuin toinenkin.