Luin äskettäin koko joukon muistiinpanoja ja lentolehtisiä XVI:n
vuosisadan lopulta. Olen koettanut laatia poiminnon lukemastani, ja
tässä se poiminto nyt on.
Historiassa minä pidän ainoastaan lyhyistä tarinoista ja
anekdooteista, ja niistä pidän paraimpina sellaisia, joissa
kuvittelen näkeväni todellisen kuvauksen kyseessä olevan aikakauden
tavoista ja luonteista. Tämä maku ei ole erikoisen hieno; mutta
täytyy häpeäkseni tunnustaa, että mielelläni antaisin koko
Thucydideen Aspasian tai jonkun Perikleen orjan oikeaperäisistä
muistiinpanoista, sillä muistelmat, jotka ovat kirjailijan ja hänen
lukijansa välisiä tuttavallisia keskusteluja, ne yksin pystyvät
täydentämään kuvan _ihmisestä_, kuvan, joka minua huvittaa ja joka
herättää mielenkiintoani. XVI:n vuosisadan _ranskalaisesta_ ei voi
esim. Mézeray'n teosten nojalla luoda itselleen oikeaa kuvaa, vaan
sen löytää Montluc'in, Brantôme'n d'Aubignén Tavannes'n La Nouen y.m.
teoksista.[1] Näiden sen aikaisten kirjailijoiden tyylistä oppii
siinä suhteessa yhtä paljon kuin heidän kertomuksistaan.
Luin esimerkiksi _l'Estoile'ssa_ seuraavan ytimekkään muistiinpanon:
"Neiti de Châteauneuf, yksi kuninkaan hempukoista ennen tämän
Puolan matkaa, oli lemmenpuuskassaan mennyt naimisiin firenzeläisen
Antinottin, Marseilles'n kaleriorjainpäällysmiehen kanssa; ja kun hän
huomasi miehensä viettävän irstailevaa elämää, surmasi hän tämän omin
käsin kuin mies."
Tämän ja niin monen muun jutelman avulla, joita Brantômen teokset
ovat täynnä, minä mielessäni laadin luonnekuvan, ja minä herätän
henkiin Henrik III:n hovinaisen.
Minusta tuntuu vähän omituiselta verrata sen ajan tapoja omiimme,
ja huomata jälkimmäisissä voimakkaiden intohimojen rappeutumista
tyyneyden ja ehkäpä onnenkin hyväksi. On sitten vaan osattava vastata
kysymykseen, olemmeko parempia kuin esi-isämme, eikä sitä ole yhtä
helppo ratkaista, sillä aikojen mukana ovat mielipiteet samanlaisista
teoista paljon muunnelleet.
Niinpä v. 1500 tienoilla ei salamurha eikä myrkyttäminen herättänyt
yhtä suurta kauhua ja kammoa kuin nykyään. Aatelismies surmasi
vihamiehensä salakavalasti; hän anoi armoa, sai sen, ja näyttäytyi
jälleen seuraelämässä ilman että kenenkään päähän olisi pälkähtänyt
katsoa häneen karsaasti. Vieläpä joskus puhuttiin murhaajasta, jos
tappo oli aiheutunut oikeasta kostosta, niinkuin nyt puhutaan hienon
maailman miehestä, joka kaksintaistelussa surmaa häntä kovasti
loukanneen heittiön.
Mielestäni on niin ollen ilmeistä, ettei XVI:n vuosisadan
ihmisten tekoja ja toimia voi arvostella meidän XIX:n vuosisadan
ajatustavan ja käsityskannan mukaan. Minkä korkealle kehittynyt
sivistys tuomitsee rikokseksi, sitä voi vähemmän kehittyneeltä
sivistyskannalta katsoa vain rohkeuden osoitukseksi, ja
raakalaisuuden tilassa se ehkä olisi kiitettäväkin teko. Arvostelun,
jonka voi sovittaa _samaan_ tekoon, täytyy luonnollisestikin
muunnella myöskin sen _maan mukaan_, missä teko tapahtuu, sillä
kansalla ja kansalla on yhtä suuri ero kuin maalla ja maalla.[2]
Mehemet-Ali, jonka kanssa mamelukkien beit kilpailivat Egyptissä
vallasta, kutsuu eräänä päivänä tämän sotaväen ylimmät päälliköt
juhlaan palatsiinsa. Kun he ovat tulleet sisälle, niin ovet
sulkeutuvat. Heidän ollessa paraikaa aterialla, albanialaiset ampuvat
heidät väijyksistä kuoliaaksi, ja siitä hetkestä saakka Mehemet-Ali
hallitsee yksin Egyptissä.
No niin! sopikaamme pois Mehemet-Alin kanssa: hänhän nauttii suurta
arvonantoa Euroopassa, ja kaikissa sanomalehdissä hän käy suuresta
miehestä: sanotaan suorastaan, että hän on Egyptin hyväntekijä. Mutta
kuitenkin, voiko olla mitään kauhistuttavampaa kuin tappaa ihmisiä,
jotka eivät kykene puolustautumaan? Todellisuudessa maan tapa sekä
se seikka, että asiasta oli mahdotonta selviytyä muuten, puolustavat
moisia salaväijytyksiä. Tähän tapaukseen siis sopii Figaron iskusana:
Ma, per Dio, utilita![3]
Jos eräs ministeri, jonka nimen jätän mainitsematta, olisi tavannut
albanialaiset valmiina ampumaan hänen määräyksestään, ja jos hän
olisi juhlapäivällisillä kiiruhtanut toimittamaan pois päiviltä
vasemmiston huomatut miehet, niin hänen tekonsa olisi _itse asiassa_
ollut sama kuin Egyptin hallitsijan, mutta _siveellisessä suhteessa_
sata kertaa rikollisempi. Salamurha ei enää kuulu tapoihimme.
Mutta tämä samainen ministeri pani viralta paljon vapaamielisiä
valitsijoita, pieniä maaseudun virkamiehiä; toiset hän peloitteli ja
sai siten vaalit käymään mielensä mukaan. Jos Mehemet-Ali olisi ollut
Ranskassa ministerinä, niin ei hänkään olisi tehnyt sen enempää;
ja epäilemättä olisi ranskalaisen ministerin ollut pakko turvautua
ammuttamiseen, koskapa kerran viraltapanot eivät olisi kylliksi
tehonneet mamelukkien mieleen.[4]
Pärttylinyö oli raskas rikos, mutta toistan sen vielä kerran, XVI:lla
vuosisadalla tapahtunut verilöyly ei ole ollenkaan sama rikos kuin
XIX:lIä vuosisadalla toimeenpantu. Lisätkäämme vielä, että siihen
otti osaa suurin osa kansasta joko teoin tai ainakin sitä mielessään
kannattaen: se asestautui käydäkseen hugenottien kimppuun, joita se
piti muukalaisina ja vihollisina.
Pärttylinyö oli ikäänkuin kansallinen kapina, samantapainen kuin
espanjalaisten v. 1809 tekemä; ja surmatessaan kerettiläisiä Parisin
porvarit uskoivat lujasti tottelevansa taivaan ääntä.
Ei ole minunlaiseni kertomuksientekijän asia kuvata tässä kirjassa
1572 vuoden historiallisten tapahtumain pääsisältöä; mutta kun olen
puhunut Pärttylinyöstä, niin en voi olla tässä esittämättä eräitä
ajatuksia, jotka ovat heränneet mielessäni historiamme veristä lehteä
lukiessani.
Onko ymmärretty oikein syyt, jotka aiheuttivat tämän verilöylyn?
Oliko sitä kauan edeltäpäin valmistettu, vai oliko se tuloksena
äkillisestä määräyksestä tai kerrassaan vain sattumasta?
Ei yksikään historiankirjoittaja anna minulle tyydyttävää vastausta
näihin kysymyksiin.
He pitävät tyydyttävinä todistuksina kaupungilla liikkuneita huhuja
ja luuloteltuja keskusteluja, jotka painavat hyvin vähän vaa'assa,
kun on ratkaistavana näin tärkeä historiallinen kysymys.
Toiset tekevät Kaarle IX:stä teeskentelevän hirviön; toiset pitävät
häntä haaveksivana ja malttamattomana jörönä. Jos hän kauan ennen
elokuun 24 päivää syytää suustaan uhkauksia protestantteja kohtaan,
niin se on todistuksena siitä, että hän hautoo mielessään heidän
tuhoamistaan kovin kourin; jos hän taas on heidän kanssaan mielin
kielin, niin se osoittaa hänen teeskentelevän.
Tahdon tässä vain viitata erääseen kertomukseen, jota kaikkialla
toistetaan ja joka osoittaa, kuinka helposti kaikkien mitä
epätodennäköisimpienkin huhujen annetaan käydä täydestä.
Noin vuotta ennen Pärttylinyötä oli -- niin sanotaan -- jo
suunniteltu verilöylyä. Suunnitelma oli seuraava: Pré-aux-Clercs'ille
oli määrä rakentaa puutorni; sinne olisi asetettu Guisen herttua
katolilaisten aatelismiesten ja sotilaiden kera, ja amiraali Coligny
olisi ollut tekevinään sitä vastaan hyökkäyksen protestanttien kera,
ikäänkuin näyttääkseen kuninkaalle havainnollisen kuvan linnoituksen
piirityksestä. Kun tällaiset turnajaiset olisi kerran saatu alkuun,
niin piti katolilaisten, sovitun merkin saadessaan, tarttua
aseisiinsa ja surmata vihollisensa, ennenkuin nämä ehtivät toipua
hämmästyksestään ja asettua vastarintaan. Lisätään vielä, kertomuksen
kaunistamiseksi, että eräs Kaarle IX:n suosikki, jonka nimi oli
Lignerolles, olisi varomattomuudessaan paljastanut koko salahankkeen,
sanoessaan kuninkaalle, joka puhui kovia sanoja protestanttisille
ylimyksille: _"Ah, Sire, odottakaa vielä. Meillä on linnoitus, jolla
kostamme kaikille protestanteille"._ Pyydän vaan ottamaan huomioon,
ettei tästä linnoituksesta ollut vielä yhtään lankkua pystyssä.
Kaiken lisäksi kuningas piti huolen siitä että tämä lörpöttelijä
tapettiin. Tämä suunnitelma oli -- niin sanotaan, -- kansleri
Birague'n keksintöä, jonka suuhun kuitenkin pannaan seuraavat sanat,
jotka ilmaisevat aivan toisenlaisia aikeita: "että hän muka tarvitsi,
vapauttaakseen kuninkaan hänen vihollisistaan, ainoastaan muutamia
kokkeja". Tämä jälkimmäinen keino oli paljon käytännöllisempi kuin
edellinen, jonka sen päättömyys teki melkein mahdottomaksi toteuttaa
käytännössä. Todellakin, kuinka eivät protestanttien epäluulot
olisi heränneet tämän pikku kahakan valmisteluista, jossa molemmat,
äskettäin vielä keskenään vihamieliset puolueet olisi siten saatettu
keskenään käsikähmään. Ja olisihan sitäpaitsi ollut -- jos mieli
helpolla suoriutua hugenoteista -- huono keino yhdistää heidät
joukoksi ja aseistaa heidät. On aivan ilmeistä, että jos silloin
olisi salaa suunniteltu heidän kaikkien tuhoamista, niin olisi ollut
paljon edullisempaa yllättää heidät kukin erikseen ja aseettomina.
Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu siitä, että verilöyly ei
ollut edeltäpäin harkittu, enkä voi käsittää, kuinka päinvastaisen
käsityskannan ovat voineet omaksua kirjailijat, jotka kuitenkin ovat
yhtä mieltä siitä, että Katariina[5] tosin kyllä oli hyvin ilkeä
nainen, mutta kuitenkin yksi vuosisatansa terävimpiä poliitikkoja.
Jättäkäämme hetkiseksi moraali syrjään, ja tarkastakaamme tätä
luuloteltua suunnitelmaa hyödyn kannalta katsottuna. No siis, minä
pidän kiinni siitä, ettei se ollut hoville hyödyksi, varsinkaan
kun se pantiin täytäntöön niin kömpelösti, että täytyy sen
suunnittelijoita pitää ihmisistä kaikkein päättömimpinä.
On siis tarkastettava, olisiko kuninkaan arvovalta otaksuttavasti
voittanut tai kärsinyt sen täytäntöönpanosta, ja oliko hänen etujensa
mukaista sallia sen tapahtua.
Ranska oli jakautunut kolmeen puolueeseen: protestantteihin, joiden
päällikkönä oli prinssi Condé'n kuolemasta saakka ollut amiraali
Coligny, kuninkaan puolueeseen, joka oli heikoin, ja Guise'in
puolueeseen eli sen ajan ultrarojalisteihin.
On päivän selvää, että kuninkaan, joka sai pelätä yhtä paljon
Guiseja kuin protestanttejakin, tuli koettaa säilyttää arvovaltansa,
pitämällä nämä kaksi puoluetta keskenään eripuraisina. Nujertaa
niistä toinen, olisi olisi ollut samaa kuin heittäytyä toisen
armoille.
Tasapainopolitiikka oli jo silloin hyvin tunnettu ja paljon käytetty.
Ludvig XI oli jo sanonut: "Pitää jakaa voidakseen hallita".
Tutkiskelkaamme nyt, oliko Kaarle IX uskonkiihkoinen; sillä
ylenpalttinen uskoninto olisi voinut saada hänet menettelemään
tavalla, joka olisi ollut ristiriidassa hänen etujensa ja
intressiensä kanssa. Mutta kaikki päinvastoin osoittaa, että
joskaan hän ei ollut vapaa-ajattelija, niin ei hän ollut
uskonkiihkoilijakaan. Hänen äitinsä muuten, joka häntä kaikessa
johti, ei olisikaan epäröinyt uhrata uskonnollisia arkailujaan, jos
hänellä nim. niitä oli, vallanhimolleen.[6]
Mutta otaksukaamme, että Kaarle tai hänen äitinsä, tahi jos niin
tahtoo sanoa, hänen hallituksensa, olisivat päättäneet vastoin
kaikkia politiikan sääntöjä hävittää protestantit Ranskasta, niin on
todennäköisintä, että he, kerran tehtyään tämän päätöksen, olisivat
asiaa kypsyneesti harkiten koettaneet keksiä sopivimmat keinot,
ollakseen varmat yrityksen onnistumisesta. Sillä hetihän huomaa, että
kaikkein varminta oli verilöylyn alottaminen kaikissa kuningaskunnan
kaupungeissa samalla kertaa, jotta protestantit, ylivoimaisten[7]
vihollisten käydessä kaikkialla heidän kimppuunsa, eivät voisi
missään ryhtyä vastarintaan. Yksi ainoa päivä olisi ollut kylliksi
heidän tuhoamisekseen. Sillä tavallahan Ahasveerus oli suunnitellut
juutalaisten teurastuksen toimeenpantavaksi.
Olemme kuitenkin lukeneet, että kuninkaan ensimäiset määräykset
protestanttien surmaamisesta ovat päivätyt 28 päivänä, siis neljä
päivää pärttylinyön jälkeen, ja sitten kun sanoma tästä suuresta
verilöylystä, kuninkaan käskykirjeitä nopeammin levinneenä, oli
hälyyttänyt kaikki tähän uskontoon lukeutuvat.
Ennenkaikkea olisi ollut tärkeätä vallata protestanttien tukipaikat.
Niinkauan kuin ne pysyivät heidän hallussaan, niinkauan ei kuninkaan
arvovalta ollut ehdottoman varma. Siten olisi -- jos otaksutaan
katolilaisten todella hautoneen salahankkeita, ollut epäilemättä
mitä tärkein toimenpide vallata La Rochelle elokuun 24 päivänä, ja
samoihin aikoihin olisi Etelä-Ranskassa pitänyt armeijan olla koossa
estämässä kaikki reformeerattujen yhtymisyritykset.
Mihinkään sellaiseen ei kuitenkaan oltu ryhdytty.
En voi myöntää oikeaksi ajatusta, että samat miehet olisivat
voineet olla rikoksen suunnittelijoina, rikoksen, jonka seuraukset
kävisivät niin tärkeiksi, ja panna sen niin huonosti täytäntöön.
Toimenpiteisiin oli todellakin ryhdytty niin huonosti, että muutaman
kuukauden kuluttua Pärttylinyöstä sota leimahti uudelleen liekkiin,
protestantit varmasti suoriutuivat siitä kaikella kunnialla, ja se
tuotti heille uusiakin etuoikeuksia.[8]
Entä vihdoin Colignyn murha, joka tapahtui kaksi päivää ennen
pärttylinyötä, eikö se lopulta kumoa sitä otaksumaa, että sellainen
salajuoni olisi ollut olemassa? Miksi tappaa päällikkö ennen yleistä
surmaamista? Eikö se ollut juuri omiaan pelästyttämään hugenotteja ja
saamaan heidät olemaan varuillaan?
Tiedän muutamien kirjailijoiden lukevan yksinomaan Guisen herttuan
syyksi amiraalia vastaan tehdyn murhayrityksen, mutta paitsi sitä
että yleinen mielipide syytti kuningasta tästä rikoksesta,[9] ja että
_murhaaja sai kuninkaalta palkinnon_, niin minä tekisin tästä vielä
yhden johtopäätöksen salaliittoa vastaan. Jos sellainen todellakin
olisi ollut olemassa, niin täytyi Guisen herttuan välttämättä olla
siinä osallisena, ja miksi hän ei olisi voinut viivyttää yksityistä
kostoaan pari päivää, saadakseen sen sitä varmemmaksi? Miksi siten
vaarantaa koko yrityksen menestyminen, ainoastaan toivossa saada
vihamiehensä kuolemaa kiirehdityksi kaksi päivää?
Niinpä siis kaikki tuntuu minusta osoittavan, ettei tämä suuri
verilöyly ollut ollenkaan seurauksena kuninkaan salaliitosta yhtä
kansanosaa vastaan. Pärttylinyö tuntuu minusta kansankapinan
aiheuttamalta, joka ei voinut olla ennakolta valmisteltu, ja joka
yhtäkkiä pantiin toimeen.
Tahdon kaikessa nöyryydessä esittää selitykseni ongelmasta.
Coligny oli kolme kertaa kohdellut hallitsijaansa vertaisenaan: siinä
oli kylliksi aihetta olla vihattu. Kun Johanna d'Albret oli kuollut,
oli Coligny, molemmat nuoret prinssit, Navarran kuningas ja Condén
prinssi kun olivat liian nuoret voidakseen olla vaikutusvaltaisia,
todenteolla protestanttisen puolueen ainoa johtaja. Jos hän olisi
poissa, niin molemmatkin prinssit, keskellä vihollisen leiriä ollen
ja niin sanoaksemme vankeina, olisivat olleet kuninkaan vallassa.
Siis Colignyn kuolema oli tarpeen Kaarlen vallan varmistamiseksi,
joka hallitsijana ei ehkä ollut unhoittanut Alban herttuan lausetta:
_"Yksi lohi merkitsee enemmän kuin kymmenentuhatta sammakkoa"._
Mutta jos kuningas olisi saanut yhdellä iskulla raivatuksi tieltään
sekä amiraalin että Guisen herttuan, niin hänestä ilmeisesti olisi
tullut ehdoton valtijas.
Se siis piti hänen tehdä: murhauttaa amiraali; tai, jos niin
tahdotaan sanoa, antaa siitä vihjaus Guisen herttualle, sitten
syyttää tätä prinssiä murhaajaksi ja julistaa hänet jätettäväksi
hugenottien kostolle alttiiksi. Tiedetään Guisen herttuan, olipa hän
sitten syyllinen Maurevelin yritykseen tai ei, poistuneen Parisista
kaikessa kiireessä, ja että reformeeratut, näennäisesti kuninkaan
suojeluksen alaisina, uhkailivat kovasti Lothringin suvun prinssejä.
Parisin väestö oli tänä aikakautena hirveän kiihkoista. Porvaristo,
järjestettynä sotilaalliseen tapaan, muodosti jonkinlaisen
kansalliskaartin, joka voi tarttua aseisiin hälyytyskellon ensi äänen
kuullessaan. Yhtä pidetty kun Guisen herttua oli parisilaisten kesken
niin isänsä muiston kuin omien ansioittensakin vuoksi, yhtä vihattuja
olivat hugenotit, jotka heitä olivat kaksi kertaa piirittäneet.
Suosio, jota nämä viimeksi mainitut nauttivat hovissa, kun yksi
kuninkaan sisarista meni avioliittoon heidän uskontunnustukseensa
kuuluvan prinssin kanssa, kiihdytti heidän ylpeytensä ja heidän
vihollistensa vihan kaksinkertaiseksi. Sanalla sanoen: ei tarvinnut
muuta, kuin jokin päällikkö asettui näiden kiihkoilijain etunenään ja
huusi heille "iskekää!" niin he jo riensivät surmaamaan kerettiläisiä
maanmiehiään.
Hovista karkoitettuna, kuninkaan ja protestanttien uhkailemana
herttuan täytyi turvautua kansaan. Hän kokoaa kansalliskaartin
päälliköt, puhuu heille kerettiläisten muka suunnittelemasta
salahankkeesta, koettaa heitä houkutella tuhoamaan nämä, ennenkuin
sitä yritettäisiin panna täytäntöön, ja _ainoastaan_ silloin
valmistellaan joukkomurhaa. Kun suunnitelman laatimisen ja sen
täytäntöönpanon välillä kului ainoastaan muutamia tunteja, niin
helposti voi selittää sen salaperäisyyden, jota salajuonen suhteen
noudatettiin, sekä että niin monet ihmiset saivat niin hyvin
säilyttäneeksi salaisuuden, mikä seikka muuten tuntuisi hyvin
ihmeelliseltä, sillä "Parisissa leviävät uskotut salaisuudet hyvin
nopeasti".[10]
On vaikea ratkaista, mikä osa kuninkaalla oli verilöylyyn; joskaan
hän ei sitä hyväksynyt, niin hän ainakin varmasti antoi sen tapahtua.
Kun murhia ja väkivallantöitä oli jatkunut kaksi päivää, niin
hän paheksui kaikkea ja tahtoi lopettaa surmaamisen.[11] Mutta
kansajoukon intohimot oli päästetty valloilleen, eikä se suinkaan
saa vähästä verestä kylläkseen. Se vaati yli kuusikymmentä tuhatta
uhria. Hallitsijan oli pakko mennä virran mukana, joka oli häntä
voimakkaampi. Hän peruutti armahdusmääräyksensä ja antoi pian toisia,
ulottaaksensa murhaamisen yli koko Ranskan valtakunnan. Sellainen on
minun mielipiteeni Pärttylin yöstä, ja esittäessäni sen sanon lordi
Byronin kera:
"I only say, suppose this supposition".[12]
Don Juan, cant. I. IIXXXV.
1829.