Äiti hymyili: "Ehkäpä."

Ilma suuteli äitiä hellästi: "Oi, äiti, sinä olet niin ihmeellinen,

sinä ymmärrät aina kaiken, tiedät kaiken. Ei kukaan ole niinkuin

sinä. Äiti, äiti, äiti, kuinka sinä voit olla niin sanomattoman

hyvä! -- -- --"

Ja yötuuli vastasi räppänäreiästä: "Kenen sydämen täyttää pohjaton

hyvyys, siellä asuu ikuinen kevät ja kukkaset."

Toinen syksy.

Syksy salamoineen, hämär-iltoineen asteli pitkin askelin kohti

pohjolaa. Syystyöt olivat jo täydessä käynnissä, kun Sampsa kutsui

ympäristön Kultarannan käräjämäelle neuvottelemaan salokasken

kylvännästä. Sankoin parvin saapuivat miehet, mutta suuri oli

hämmästys, kun Sampsa ehdotti, että kaski vierettäisiin vielä tänä

syksynä ja kylvettäisiin heti rukiille.

"Ruis on niin outo ja uusi vilja, ettemme nyt toki uskalla niin

suunnatonta kaskea rukiille kylvää", tuumi Käkölä.

"Mutta olettehan nähnyt, miten hyvin se on Kultarannassa menestynyt",

selitti Sampsa.

"Hyvinhän se kyllä on teillä menestynyt. Mutta eihän meillä ole edes

siemeneksi rukiita ja monta vakkaa menee kirveeltä tuohon kaskeen."

Sampsa lupasi lainata siementä Kultarannan aitasta. Kauan siinä

kuitenkin vielä vastustettiin. Mutta niin siinä lopulta kävi, että

kaski päätettiin kylvää rukiille, vaikka useat vanhoista miehistä

pudistelivat päätään arvellen, että se oli liian suurta uhkapeliä.

Miten ihanan ohran se olisi ensi kesänä kasvanut ja jos nyt menee

hukkaan koko komea kaski, jos...

* * * * *

Helkky palasi muitten mukana kaskenkylvömatkalta. Siinä jo vedettiin

vene teloilleen. Muut lähtivät verkkaisin askelin päin pirttiä,

mutta Helkky riisui konttinsa ja rupesi rannassa viruttelemaan

nokisia käsiään. Sitten hän istahti rantakivelle. Orava raksutteli

rantatammessa, ja iso lokkiparvi kellui lahdelmalla. Kuinka hohtavan

valkea olikaan niitten rinta ja siniharmaat siivet välkkyivät. Helkyn

mieli tuli kumman kevyeksi katsellessaan siinä oravan hyppelehtimistä

ja lokkien leikkiä. Hän oli jo aivan eläytynyt näihin kotoisiin

askareihin. Kaikki olikin mennyt paremmin kuin hän oli luullutkaan.

Hän oli odottanut, että nuoret tiedustelisivat loppumattomiin, missä

hänen harppunsa oli, ja miksei hän soittanut. Mutta kukaan ei ollutkaan

maininnut yhtä halkaistua sanaa koko harpusta. Kun äiti ei siihen

koskenut, tunsivat kaikki aivan vaistomaisesti, etteivät hekään saa

siihen kajota.

Vihdoinkin Helkky lähti. Kun hän pääsi pihalle, seisoi äiti siinä

kuin odotellen. "Kuules, Helkky", sanoi äiti, "istuhan hetkeksi tähän

pihapaadelle, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle".

Kun he olivat istuneet, jatkoi äiti: "Kävin tänään Karvetissa ja minun

on sanomattoman sääli nuorta, hentoa Pilvikkiä. Tiedätkö, että hän

on vasten tahtoaan joutunut Karvetin Voiman vaimoksi, isä oli vain

tehnyt kaupat kysymättä Pilvikin mieltä. Siellä Hämeessä oli Pilvikillä

kuitenkin jo mielitietty, Kantalan Ohto, jota hän kovasti rakasti.

Vuoden on hän nyt jo vuottanut, että Ohto tulisi hänet pelastamaan.

Mutta Ohtoa ei kuulu, ja Pilvikki uskoo sen johtuvan siitä, että

Ohto ei tiedä, missä Pilvikki on. Kahden yön kuluttua on Koroisten

markkinat, jonne varmaan tulee jäämejäkin. Tahtoisitko sinä ottaa

selvää, onko Ohto tullut markkinoille ja sitten kertoa hänelle Pilvikin

kohtalosta?"

"Kyllä, äiti, minä teen sen mielelläni."

"Jos et Ohtoa tapaa, niin lähetä sitten jonkun luotettavan miehen

mukana hänelle Pilvikin terveiset."

* * * * *

Ennen muita palasi Helkky markkinoilta. Hän istahti lavitsan reunalle

ja kertoi äidilleen: "Hämeen miehet kyllä tapasin, mutta Ohtoa ei

heidän kanssaan ollut. Kun sitten tarkemmin tiedustelin, sain kuulla,

että hän oli lähtenyt heti, kun Pilvikki oli kadonnut, kaupparetkelle

kauas itään ja sille matkalle jäänyt. Jäämien kimppuun olivat varjaagit

odottamatta hyökänneet idässä, vain yksi mies oli pelastunut takaisin

kotiin."

"Voi, voi, Pilvikkirukka, miten hän tämän sanoman kestää", huokasi äiti.

"Eikö olisi parasta, äiti, ettet kertoisi sitä vielä Pilvikille, hän

näyttää niin kovin heikolta. Voithan kertoa sen sitten vasta, kun hänen

pikku poikansa on tullut vähän isommaksi."

"Niin kyllä. Parasta on olla kertomatta, Pilvikki on kovin heikko

vielä."

Tuskin oli Helkky lähtenyt aittaan nukkumaan pois markkinaväsymykset,

kun Pilvikki tuli Kultarantaan. Hetkinen siinä juteltiin yhtä ja

toista, kunnes Pilvikki sanoi: "Et arvaa, äiti, mitä sinulle nyt

kerron. -- -- -- En haluakaan lähteä Hämeeseen."

"No -- mitä nyt?"

"Niin, se tuli vasta tänään, kun katselin pikku poi'uttani. Oi, et

usko, kuinka se on soma, kun se nukkuu tuohikehdossaan, mi riippuu

katto-orressa. Niin, kun siinä katselin, tunsin äkkiä, etten voi luopua

pojastani, minun täytyy olla täällä siksi, kunnes hän tulee vähän

isommaksi. Tapasiko Helkky Ohtoa?"

"Ei."

"Lähettikö hän minun terveiseni?"

"Ei."

"No, kiitos hyville haltijoille! Kaikki on siis hyvin tällä kertaa.

Ennättäähän sitä sitten toistenkin tuumia, kun poikani saa vähän

isommaksi."

"Ennättää."

"Sitten, äiti, tiedätkö, minun olisi ollut niin kovin vaikeata erota

sinustakin. Olen vähän väsynyt ja tunnen vain, että kaikki on hyvin,

kun sinä olet lähellä."

"Minustakin tuntui vaikealta. Olen oikein iloinen, kun jäät. --

Lapsikulta, älä nyt itke! Olet liiaksi väsynyt. Tule tänne lepäämään!

Noin, nythän sinun on parempi, eikö olekin?"

"On, äiti. Sinun luonasi on hyvä, täällä unohtuu kaikki, suru ja

väsymys. -- Äiti rakas, anna minulle kätesi. Minä en ole kai koskaan

sanonut, kuinka paljon pidän sinusta!"

"Et, sitä et ole sanonut sitten, kun eilen viimeiseksi."

Ja äiti hymyili.

Metsänkävijä.

Helkky oli kotona, mutta tuo ainainen liikkumishalu ei häntä sentään

ollut aivan jättänyt. Se vain oli erotuksena, että hän nyt otti

jousensa ja lähti, eikä harppuaan, kuten ennen. Metsällä hän viipyi

aina jonkun päivän ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä saalista

vallan määrättömästi. Ihmiset kertoivat, että tuo kaikki oli valkean

haltijan ansiota, Helkky kun ei koskaan lähtenyt uhrijuhliin, ei

liioin välittänyt kotihaltijoista, palvoi vain hiljaisuudessa

valkeata Kristusta. Hän osasi paljon ihmeellisiä taikalukuja, joilla

lepytti haltijoita, ja joilla sai kummia aikaan, niinkuin nyt tuon

metsäonnenkin. Ja edelleen tiesivät ihmiset, että vähin kaikki

Kultarannassa olivat sellaisia, etteivät välittäneet kotihaltijoista,

vaan palvoivat kaikessa hiljaisuudessa sitä valkeata, varsinkin oli

sellainen emäntä ja Hyvämieli. Sampsa kävi kyllä uhrijuhlissa ja taisi

hoidella kotihaltijoitakin, mutta mikään palvontamies ei hänkään ollut,

eihän hänellä ollut aikaa siihen sellaiseen.

Oli syksyinen pakkaspäivä. Puut olivat huurteessa, maa kuurassa, järvi

jäässä. Kultarannassa ja kaikkialla lähistöllä olivat miehet kovassa

touhussa: oltiin lähdössä ylämaihin pitkälle syysmetsästysretkelle.

Eväskontit, jouset, nuolet, keihäät ja muut olivat jo valmiina.

Viimeisenä iltana lepytti kukin eräretkellelähtijä haltijoita: vei

uhrin uhripirttiin tai aitan ylisille, missä tiesi haltijan asustavan,

kävi pyhässä lehdossa tai kalmistossa lahjoineen ja kotiin tultuaan

teki vielä kaikki metsätaiat. Mutta, aamulla oli vasta tärkein

suoritettava: kylpeminen.

Aamu oli aikainen, kun Kultarannan miehet veivät konttinsa ja aseensa

lähtöpolun viereen metsään. Sitten he kaikki menivät yöllä lämmitettyyn

kiuaskotaan. Siellä lyötiin lämmin löyly ja miehet matkivat koko

ajan löylyssä ollessaan niitten eläinten ääniä, joita toivoivat

retkellä saavansa. Helkky seisoi aamun sarastaessa pihalla eikä voinut

olla hymyilemättä kuullessaan kiuaskodasta jos jonkinlaista ääntä:

piiperrystä, raksutusta, puputusta, ulvontaa, mörinää. "Auttaneeko

tuokin", tuumi hän itsekseen. Mutta miehet kotasaunassa pukivat uudet,

puhtaat vaatteensa ensin nurinpäin ylleen, sitten vasta oikein.

Koivikkaat sidottiin lujasti jalkoihin ja nahkareuhka painettiin

syvälle päähän. Ja nyt tuli tuskallisin mutka matkassa: kunkin täytyi

takaperin kontata kodan perällä olevasta pienestä reiästä ulos, sillä

näes, eräonni menee, jos poistuu ovesta, josta on kotaan tullut. Sitten

kaikki riensivät juoksujalkaa konttien luo, vihellettiin koirille ja

kiireesti taipaleelle, jotta ei vain nainen ennättäisi tulla vastaan,

ei edes vilahdusta hänestä missään näkyisi, sillä silloin olisi

riistaonni auttamattomasti mennyttä. Kultarannan naiset pysyivätkin

visusti pirteissään lähtöaamuna.

Vähän myöhemmin oli Helkkykin matkavalmiina. Hänkin lähti pitkälle

eräretkelle, mutta hän tahtoi mennä aivan yksin toiselle ilmalle,

toisille saloille. "Hyvästi, äiti ja muut", sanoi hän. "Naisia tässä

viimeksi katselen, saapas nähdä kaikkoavatko otukset nyt polultani."

Äiti ja Hyvämieli jäivät kynnykselle katselemaan, kun poika painui

polkua metsään. Mutta muutamat orjanaiset kuiskailivat sill'aikaa

pirtin nurkassa: "Paremmat taiat sillä on Helkyllä itsellä, ei näitä

meidän taikoja tarvitse. Se valkea sille kyllä annit tuo. Mutta

varokoon vain, voi se metsän ukko sille vielä kostaakin, kun noin

julkeasti rikkoo sen käskyjä."

Ilma oli piiloutunut polun varrelle ja tuli nyt tahallaan Helkkyä

vastaan, jotta ei Helkyllä olisi niin paljon kantamista salolla, kuten

hän -- veitikka silmäkulmassa -- toimitti. Hän lähti Helkkyä saattamaan

vähäksi matkaa puhellen: "Onpa se aika hassuraksua, kun lähdet aivan

yksiksesi salolle. Jos nyt Eerik olisi täällä, kaiketi toki hänet

olisit ottanut mukaasi?"

"Niinkös luulet? Eerik on sinusta erinomainen, ei hänen kaltaistaan

ole, vai?"

"Eikös olekin! Reima poika! Lähti niin äkkiä! Milloin palannee!

Tiedätkö sinä?"

"Etkö sinä sitten tiedä! Luulin, että hän olisi sinulle kertonut

kahdenkesken."

"Kahdenkesken! Ole höpisemättä! Mitä minulla olisi Eerikin kanssa

kahdenkesken puhelemista!" Ja Ilma läimäytti Helkkyä selkään.

Helkky juoksi vähän matkan takaperin edelle ja sanoi kiusotellen: "No,

minusta hän olisi hyvin voinut kertoa esimerkiksi sen, milloin hän

aikoo tulla purppurapurjeuiskolla sinua Voijolaan noutamaan."

Ilma poikasi jalkaansa. "Vai Voijolaan! Tiedä sitten, etten lähde

ikinä Kultarannasta. Kuka nyt lähtisi äidin luota! Sen sinä kyllä

tiedät, senkin ilkimys!" Ja Ilma otti polun viereltä aimo raipan

lähtien sillä veljeään kurittamaan. Helkky juoksi edellä, mutta pian

Ilma hänet saavutti hosuen kovin vitsallaan. "Vieläkös istutat minut

purppurapurjeen alle ja lähetät Voijolaan?" tiukkasi hän.

"En, en! Älä nyt lyö, kerron sitten sinulle, milloin Eerik tulee!"

Onnen kannel: Historiallinen kertomus · 第 6 / 18 题