"Hän tulee..."
"No hyvä ihminen, sano nyt jo, milloin Eerik tulee!"
"Hän tulee..." Ja Helkky juoksi nauraen edellä.
Ilma kivahti: "Sinä olet kauhea, kuinka sinä kiusaat! Milloin hän
tulee? Sano nyt, tai minä kuolen!"
"Vai kuolet, etkä kuitenkaan lähde Voijolaan!"
Ilma tarttui raippaansa ja rupesi taas kurittamaan Helkkyä. "No jokos
sanot, paha poika?"
"Jo, jo! Eerik tulee talvella Nousiaisten turkismarkkinoille, jos vain
jäät kestävät. Voijolaiset kokoovat nyt äärettömän turkisvaraston,
jonka sitten kesällä vievät Champagnen markkinoille, siellä ovat
turkikset olleet kovin kalliita. Siksi Eerik jo kesänkin täällä oli
turkiksia ostamassa."
"Nyt jo talvella hän tulee! Enhän minä osannut ennen kesää odottaakaan."
"Niin hän tulee. Mutta lähde nyt jo takaisin, sinulle tulee kylmä!
Hyvästi Kultarannan suuri vauva!"
"Hyvästi Helkky! Eihän sinulle vain mahda mitään pahaa tapahtua siellä
salolla!"
"Eihän nyt toki! Älä ole huolissasi!"
"Helkky tiedätkös, Kultarannassa on silloin aina niin ikävä, kun te
molemmat olette poissa."
"Ketkä -- me molemmat?"
"Hupsu! Sinä tietysti ja Eerik."
"Niin, niin, tietysti. Mutta Eerikhän tulee talvella, sinun pitää nyt
vain kiltisti odottaa. Pian aika kuluu. -- -- Ja niin, kyllä Eerik
olisi päässyt mukaan, ettäs tiedät. Onko kuopus nyt tyytyväinen?"
"Tyytyväinen! Kyllähän sen tiesin ilmankin, että Eerik olisi päässyt
mukaan. Eerik on sentään Eerik!"
"Niin, Eerik on Eerik", nauroi Helkky. "Hyvästi, lapsi!"
"Hyvästi!"
Karvetin pihalla pysähtyi Helkky hetkeksi juttelemaan Pilvikin kanssa.
Siitä hän sitten painui reippain askelin kohti eräsaloa.
Vasta kolmannen päivän iltana saapui hän saalismetsälleen. Siellä oli
ennestään eräsauna, pieni ja soma, jonka Helkky ja isä kerran olivat
rakentaneet, kun ensi kerran saapuivat näille maille metsästämään.
Helkky asetti tavaransa saunaan ja teki kiukaaseen tulen. Savu
tuprusi sakeana saunan alaosaan. Helkky tuli ulos. Hän nojasi
mahtavaan ikihonkaan ja antoi katseensa kulkea metsän läpi siintävälle
salojärvelle. Koko metsä oli täynnä pihkan ja havun tuoretta tuoksua.
Helkky kuunteli erämaan metsän ikuista huminaa. Se oli sanomattoman
syvää, aivan pohjatonta. Koko asuttu maailma tuntui olevan äärettömän
kaukana, se häipyi ajatustenkin taa. Ihmeellinen, salaperäinen tuntu
valtasi sielun. Erämaan ikuinen alakuloisuus, ikuinen kaipaus, ikuinen
suru, ikuinen auvo pani Helkyn sielussa soimaan korkeuden pyhät kielet.
Hän tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Ja erämaa ymmärsi häntä, kietoi
hellien suruvaipan hänen ympärilleen, tuuditti hänet auvoiseen uneen
ja kitki sitten varovasti sielusta pois kaiken tumman, jättäen jälelle
vain kauneuden ja sopusoinnun. Oi, suuri yksinäisyys, erämaan ylevä
pyhyys, sinä yksin voit sitoa sydänkanteleen katkenneet kielet.
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain lähti Helkky kulkemaan vanhaa
keinopolkua, joka kierteli halki salojen ympäri järven, päättyen
lopulta takaisin eräsaunalle. Polku oli niin pitkä, että sen kulkeminen
kesti koko päivän, ja tämä matka olikin metsämiehen päivätyö. Mutta
nyt ensimäiselle kierrokselle varasi Helkky kaksi päivää, sillä oli
paljon tehtäviä matkan varrella. Eväskontti ja nuolinippu selässä,
jousi ja kirves olalla läksi hän kierrokselle. Jänöjussi loikki polun
poikki, pyy pyrähti lentoon, orava oksalla katseli suurin, kysyvin
silmin kulkijaa. Paljon antoi tämä ensimäinen kierto Helkylle työtä,
sillä kaikki keinopolun eräsaannit oli korjattava, pitkiin aikoihin
kun täällä ei oltu käyty saalistamassa. Helkky korjasi ja viritti
kaikki loukut. Niitä oli monenlaisia, siinä jänisloukku, metsoloukku,
näädänloukku. Sitten hän viritti vanhat karhun ja ketun satimet
sekä perkasi pyydyskuopat. Vielä hän laitteli pauloja, rihmoja ja
paljon ansaita. Lintulavoille, saihoille ja kahoille hän ripotteli
ohria houkutukseksi. Tähän kotus, tuohon ilvestakka, puron partaalle
saukonlisku. Viimeiseksi valmisti Helkky ihmeellisen käpälyspuun,
jommoisia hän oli nähnyt matkatessaan Svitjodissa. Korkean, teräväksi
veistetyn kannon päähän pani hän syötiksi metson, mutta kannon
kummallekin puolelle laittoi hän halkeimen. Kun kettu alkoi kiivetä
kantoa ylös saadakseen metson, tarttui sen käpälä lujasti halkeimeen,
siitä se ei irti päässyt. -- Illan tullen teki hän hyvän rakovalkean,
kyhäsi havumajan ja nukkui siinä yönsä. Seuraavana päivänä jatkui
sama työ, kunnes hän ehtoolla ennätti takaisin eräsaunalleen. Nyt
oli raskain työ tehty, hauskin jälellä. Joka päivä kulki Helkky
keinotiensä, koki pyydykset, viritteli, ampueli. Saalista sai hän niin
määrättömästi, ettei aina tahtonut jaksaa kantaa kaikkea. Koville otti
sinä päivänä, kun karhu oli kuopassa. Hurja oli otso, mutta kellistyä
senkin täytyi. Karhun lihat Helkky jäädytti ja pani ne kivillä
sisustettuun maakuoppaan, purnuun. Lihojen päälle pani hän jäätyneitä
lintuja ja peitti purnun halkaistuilla puilla. Toisia lintuja hän
suolasi ja ripusti korkealle puihin. Nahat säilyivät parhaiten
eräsaunassa. Vasta talvikelillä käytiin saalis säilytyspaikoista
kiesiöimässä.
Pian kuluivat syksyiset päivät keinotietä kierrellessä täällä
loppumattomassa erämaassa, jossa ei kuulunut muuta kuin suden ulvonta,
huuhkaimen huuto, oravan raksutus, tikan koputus, palokärjen valitus
ja metsän ikuinen humina. Mutta sitten päivänä muutamana sattui
outoja. Helkky on kulkemassa keinotietä. Kapuaa kivelle pannakseen
uuden syötin käpälyspuuhun. Nuoli suhahtaa hänen korvansa ohi. Helkky
hypähtää kiveltä ja kääntyy tähyämään sinnepäin, josta nuoli tuli. Ja
katso! Mäen rinteellä, kuusen alla seisoo pieni ukkeli. "Lappalainen",
hymähtää Helkky ja lähtee kohti ukkoa. Mutta ukko kääntyy pakoon.
Helkky perässä ja niin sitä mentiin yli mäkien ja maitten. Viimein
väsyi ukkeli ja Helkky saavutti hänet. Ukko ei yrittänytkään
vastarintaan, vaan odotti vavisten kuoliniskua. Mutta Helkky hymyili,
taputti ukkoa olalle, sanoi: "Ystävä!" Se oli yksi niitä harvoja
lappalaiskielen sanoja, joita hän lapsuudessaan oli isältä oppinut.
Ukon kasvot kirkastuivat ja hän rupesi vilkkaasti käsin ja elein
juttelemaan. Helkky puolestaan koetti parastaan. Ja sen verran siinä
tolkulle tultiin, että lähdettiin yhdessä sille paikalle, jonne oli
jäänyt Helkyn kontti ja saalis. Ukko tuli iki-ihmeisiinsä nähdessään,
miten paljon Helkyllä oli lintuja ja muita. Silloin Helkky antoi koko
saaliinsa lappalaiselle ja tämän ilolla ei ollut määrää. Hän otti
Helkkyä kädestä ja niin lähdettiin yhdessä matkalle. Ilta oli jo
pilkkopimeä, kun vihdoin puitten välistä alkoi tuli pilkistää. Siinä
oli heidän edessään kallion kyljessä kota. Lappalaisen vaimo alkoi
vavista nähdessään Helkyn, mutta ukkeli sanoi vain jonkun sanan, ja
heti vaimo rauhottui. Helkky astui kotaan ja istui havuille tervastulen
ääreen, joka paloi keskellä kodan lattiaa. Lapset, nuo herttaiset
sysisilmät, nokitukat, piiloutuivat ensin, mutta pian toinen toisensa
jälkeen tuli Helkyn luo. Kohta he olivat parhaita ystäviä. Helkky
tarkasti heidän jousensa, vasamansa, luikkunsa. Mutta lapsista oli
Helkyn puku niin ihmeellinen, että heidän täytyi uudestaan ja uudestaan
sitä sormiella. Isän puku oli nahasta, äidin puku oli nahasta, lapsilla
oli päällä vain kaksi nahkaa, koivet solmittu sivulta kiinni. Mutta
Helkyn puku! Millä kumman eläimellä oli tuommoinen nahka! Helkky koetti
selittää, ettei se ollut ollenkaan nahkaa, vaan kangasta, mutta eivät
lapset sitä ymmärtäneet, sillä he eivät voineet ajatella pukua ilman
nahkaa. -- Ukko ihaili kovin Helkyn rautapäänuolia -- hänellä oli vain
puisia tai luisia -- niin että Helkky lopulta lahjoitti ukolle muutaman
nuolen. Ja ihastuneena hieroi ukko nenäänsä Helkyn nenään osottaakseen,
kuinka kiitollinen hän oli. Kun linnut olivat paistuneet hiiloksessa,
syötiin siinä tervastulen ääressä illallinen. Sitten vedettiin nahka
oven yli, ja Helkky nukahti muitten mukana tulen ääreen haoille. Savu
kodan huipulta kohosi pehmeinä kierteinä yli öisen metsän.
Sydänyön aikana heräsi Helkky omituiseen pärinään. Hiiloksen valossa
näki hän kodan perimmäisessä nurkassa ukon, joka oli kummallisessa
pukimessa: siinä näkyi sudenpäitä, karhunhampaita, ketunhäntiä, luita
ja pauloja. Polvilla piti ukko suurta kuviorumpua, johon löi hurjasti.
Hän ei huomannut Helkyn heräämistä, sillä hän istui silmät ummessa,
huojutteli ruumistaan ja höpisi lyöntien tahdissa:
"Ystävä, vai vihollinen,
elämä, vai kuolema?
Ystävä, vai vihollinen,
elämä, vai kuolema?"
Jos Helkky olisi ymmärtänyt lappalaisen kieltä, olisi hänelle heti
selvinnyt, että hänen elämänsä siinä hyppi ennusrummun kuvioilla.
Lopuksi sai ukkeli vastauksen kysymykseensä: ystävä, elämä! Ja syvimmän
salon pikku mies paneutui turvallisena nukkumaan. Mutta Helkky
tuumi itsekseen: "Olen siis tullut suuren lappalaisnoidan kodalle,
lappalaisen, joka taioillaan on monet verottajat takaisin käännyttänyt."
Seuraavana päivänä kävi Helkky lappalaisen pyyntimailla ja opetti ukon
tekemään monenlaisia uusia pyydyksiä, varsinkin linnunliskuja, saihoja
ja kotuksia.
Kun Helkky seuraavana aamuna lähti, jäivät ukko ja eukko kodan suulle
kyynelsilmin katselemaan, kuinka hän häipyi metsän piiloon.
"Eivät kaikki pitkät miehet sentään ole pahoja", tuumi ukko
mietteissään.
"Eivät", myönsi eukko.
Koko päivän he sitten juttelivat tästä erämaan elämässä niin
tavattomasta tapauksesta. Ja lopulta he tulivat siihen, että tuo
vieras ei ollutkaan mikään ihminen, vaan metsänjumala, lempeä
Leib-olmai, joka joskus lähtee ihmislapsia tervehtimään. Ah, voisiko
metsien ainainen kiertäjä enään enempää toivoa! Eläinten suojelija,
karhujen isäntä Leib-olmai oli käynyt hänen kaltevassa kodassaan! --
Ja onnesta vavisten sanoo pikku mies vaimolleen: "Me lähdemme tuonne
kauas pohjoisten vuorten taa heimomme luo. Siellä on lappalaiskansan
tuhatvuotinen tietäjä, siellä sukumme suuri seita, jolle uhraamme uhrin
vailla vertoja. Leib-olmai, sinä metsän mahtava isäntä, sinä olet
näkevä, että osaamme hyvyytesi palkita!"
"Niin, me osaamme ja me lähdemme matkalle vielä tänään", säesti eukko.
* * * * *
"Olipa se hyvä, kun näin pian palasit, olin niin peloissani sinun
puolestasi", sanoi Ilma, kun Helkky palasi syys-erästä.
"Turhaa pelkoa! Ei susi metsämiestä syö", nauroi Helkky.
"Ei, mutta siellä salolla liikkuu niitä lapinlapsiakin, jotka voivat
milloin hyvänsä surmannuolen singahuttaa."
"No, niillä on puunuolia, ei niistä vaaraa", lohdutteli Helkky, mutta
ei käynyt kertomaan seikkailustaan salon pikku miehen kanssa. -- -- --
Pian palasivat toisetkin metsästysmatkaltaan. Kun sitten talvikelillä
käytiin syksyinen saalis kiesiöimässä, huomattiin, että Helkky oli
yksikseen pyydystänyt yhtä paljon otuksia kuin toiset yhteensä. Siinä
täysinäisiä ahkioita vetäessään puhelivat hiihtäjät keskenään: "Se
valkea haltija sille Helkylle tämmöisen saalismäärän on antanut,
mitenkäs yksi mies muuten olisi saanut näin määrättömästi otuksia."
-- "Niin, se sille", puheli toinen, "mutta Helkkypä osaakin kaikki
Keesushaltijan luvut ja loitsut".
"Osaavathan ne vähin kaikki Kultarannassa sitä valkeata palvoa.
Eivät ne juuri välitä kotihaltijoista, eivät metsän väestä, eivät
kalman asukkaista. Semmoinen oli jo isä-Helkky, semmoisia ovat
emäntä ja lapset, paitsi Sampsa. Ja siitä se niiden rikkaus johtuu,
Keesushaltijan palvonnasta. Mutta saapas nähdä, eivätkö haltijat niille
vielä kosta. Kertovat ne naiset, että näkivät kerran kotihaltijan kodan
kynnyksellä itkevän. Mitä lie ukko itkenyt. Ehkäpä sitä, kun hänet
unohtavat, Keesusta vain muistavat. Hyviä ihmisiä ne sentään ovat, ne
Kultarannan, valkea haltija kuuluu vaativan hyvyyttä -- -- --."
Karvetin Voima.
Pian päästiin talvesta kesään. Vapaana vaahtosi meri, vihreisiin
pukeutui ranta. Kuparivuoren juurelta kuului kirveen kalkkina aamusta
iltaan. Karvetin Voima siinä korjaili sotapurttaan lähtökuntoon.
Kultarannan Sampsa oli käynyt monastikin varottamassa: "Älä nyt suotta
lähde Sveaa ärsyttämään! Tulevat takaisin kostoretkelle ja niin saamme
taas olla aseissa kaiken kesää!"
Mutta Voima vastasi: "Lähden mä sittenkin. Verotamme koko Svitjodin.
Niitten pitää siellä kerrankin kokea, mihin pystyvät Suomen miehet! Älä
huolehdi! Tiedän mä, ettei niitten mieli pian tee Suomeen, kun tämä
poika iskee."
Ja tietää sen, kun Voiman sota-into kerran nousi, niin hänen täytyi
saada se tyydyttää. Eräänä kauniina aamuna nostivat sotapurret
purjeensa ja lähtivät hyvin asestettuine miehineen ulos kotoisilta
valkamoilta. Pilvikki pikku poikanen käsivarrellaan katseli
Kuparivuoren laelta lähteviä. Ja kun viimeinen purje katosi saarien
taa, kävi hänen mielensä niin kumman apeaksi -- mikä lie mieleen
tullut, aavistus.
* * * * *
Voima oli luvannut palata kuunkierron kuluttua uisko täynnä aarteita.
Kuunkierto kului, Voimaa ei kuulunut. Viimein palasi yksi veneistä
ja se toi kummia sanomia: Suomen miehet olivat nousseet maihin meren
tuolla rannalla, verottaneet seutua laajalti, ryöstäneet aarteita
paljon. Olivat jo tulleet takaisin pursilleen ja kääntäneet kokat
kohti Suomea. Mutta merellä sitten saavutti heidät Svean kuningas
Eerik Voittoisa. Syntyi hirvittävä taistelu. Eerikin joukko oli puolta
voimakkaampi. Vene toisensa jälkeen antautui. Voiman pursi teki
hurjinta vastarintaa. Vihdoin kymmenkunta viikinkivenettä ympäröi sen.
Kaikki miehet kaatuivat, Voima yksin löi kuin vimmattu. Mutta lopulta
anastivat Eerikin miehet hänenkin purtensa ja lähettivät hänet itsensä
soutelemaan Manalan mustalle virralle. Yksi ainoa uisko pelastui
Suomeen. -- Näin oli sanoma.
Kyynel vierähti Pilvikin silmästä, kun hän ajatteli miehensä kovaa
kohtaloa. Miten hyvältä tuntuikaan tulla Kultarantaan, josta aina sai
ymmärtämystä, lohtua. Siellähän oli äiti, äiti. Mutta Pilvikki tarvitsi
nyt muutakin tukea kuin lohdutusta, koko suuri Karvetti kun jäi hänen
hoitoonsa. Ja niin päätti äiti, että Helkyn pitää koko tämän kesän
huolehtia Karvetin töitten kulusta, sillä eihän Pilvikki ymmärrä niitä
sellaisia, miesten töitä.
Ilma.
Keskikesän auvoiset yöhämärät alkoivat, ihanan keskikesän. Käki ei
enään kukahdellut, ruisrääkkä ei huhuillut halmepellon äärellä, jänö
ei puputtanut puolisolleen puron partaalla. Sillä näes, nyt sai jänö
puputtaa pojilleen naavakuusen alla, pääsky puhella lapsilleen räystään
kolossa ja yökehrääjä laulaa tuutulaulua kuopukselleen. Kevätkalastus
oli lopetettu, kalatkin jo kuivattu. Rantaniityt ja kaislikot oli
aikoja niitetty. Metsäniitty viheriöi jo uudestaan ja sen reunoilla
välkkyivät vesurit, kun koottiin lehdeksiä kerppoihin talven varalle.
Sampsa palasi salolta, jossa oli käynyt halmetta katsomassa ja hän
kertoi nyt äidilleen: "En ole ikinä nähnyt mitään komeampaa kuin tämän
kesäinen ruishalme salolla. Ajatteles, metsän keskellä aukio niin
suuri, että ääret siintävät! Ja koko tuo aukio kellertävänä ruismaana.
Vartijat kertoivat, että kun ruis vielä oli pystyssä, niin se peitti
hirven niin, että ainoastaan sarvet näkyivät. Mutta nyt nuokkuu ruis
maata kohti, tähät ovat tavattoman suuria ja painavia. Jo huomenna on
lähdettävä leikkuumatkalle salolle. Nyt ei riitä, että vain nuoret
lähtisivät, nyt täytyy lähteä kaikkien, jotka suinkin voivat. -- Mitäs
jos sinäkin, äiti, tulisit vielä mukaan salolle?"
"En minä nyt sentään, mutta lähtekää te kaikki muut. Vain muutamia
vankkoja miehiä jätä tänne vainolaisen varalle! Olet kaiketi lähettänyt
sanan Nousiaisiin, että olisivat siellä nyt varuillaan nämä päivät, kun
täältä ollaan salolla?"
"Olen!"
"Sitten kuules, koetakin houkutella Karvetin Pilvikki mukaan. Se
tekisi hänelle hyvää. Hän on ollut nyt Voiman kuoleman jälkeen niin
alakuloinen, puhuu aina Hämeeseen lähdöstään, vaikka olen hänelle jo
kertonut, miten on käynyt hänen mielitietylleen, ihan kuin Voimallekin.
Mutta hän kaipaa lapsuutensa leikkikenttiä, heimoaan. Koeta nyt saada
hänet mukaan salolle, minä kyllä otan poi'un hoitooni siksi aikaa!"
"Koetan, äiti! Ja kyllä hän lähteekin. -- Terhentyttikin lupasi tulla."
-- -- --
Seuraavana päivänä oli koko tienoo eloa täynnä. Salolle, salolle,
kaikui taaskin kaikkialta. Ja niin jo painui konttiniekkajoukkue
salopolulle, jonka molemmin puolin seisoi yönmetsä tummantotisena
kuin ihmetellen, mikä toi tänne tuon pitkän ihmisrailon häiritsemään
haltijoitten hiljaista hämärää.
Päiviä vieri salolla. Työ oli raskasta, mutta riemukasta. Vieri siinä
toinenkin hikikarpalo ennenkuin sadat kavejat kohosivat nokisten
kantojen keskeltä. Mutta kukaan ei tuntenut työn raskautta, ei
väsymystä, koottiinhan nyt satoa, jommoista ei ennen nähty Suomen
mailla. Puute sai poistua ikipäiviksi, sen sanoivat kaikki. Ja Sampsaa
ylistivät vanhat ja nuoret. Hänen kaltaistaan ei ollut Otavan alla.
Niin, Sampsastahan se piti tulla Nousmaan vakinainen johtaja, koko
Suomen heimon kuningas, joka tekisi heimon yhtä mahtavaksi kuin se
kerran oli ollut suuren Väinävallan aikana.
* * * * *
Oli palattu leikkuumaalta. Oli ilta. Oli levon aika. Ilma tapansa
mukaan hiipi äidin vuoteen laidalle istumaan. Hetken hän ääneti
tuijotti pirtin hämärään. Sitten hän äkkiä painoi päänsä nyyhkyttäen
äidin rinnoille.
"No mutta, lapsikulta, mikä sinun on?"
Ilma yhä nyyhkytti. Äiti kohotti hänen päänsä, pyyhki kyyneleiset
silmät ja sanoi levottomana: "Rakas lapsi, mitä on tapahtunut?"
Ja nyyhkytysten välistä tuli: "Äiti, älä ole levoton! Minä olen hyvin
onnellinen. Mutta minusta tuntuu niin hirveältä ajatus, että minun
täytyy erota sinusta!"
"Täytyykö sinun?"
"Kyllä äiti! Sillä katsos, nyt minä tiedän, että -- -- --"
"Että rakastat Eerikkiä."
"Niin. Sitä se oli jo viime kesänäkin, vaikka en sitä ymmärtänyt. Mutta
nyt salolla -- -- -- Eerik oli kovin hyvä. Sydämeeni tuli se kevät,
josta sinä viime vuonna niin kauniisti puhuit. Valkokukkien ummut
aukenivat ja Eerik on saanut kaikki. Äiti rakas, olen niin onnellinen,
en vain jaksa ajatella sinusta eroamista."
"Eikö Eerik voi jäädä meille?"
"Ei. Hän on ainoa poika. Heillä on siellä pirtit ja purret ja äiti
vuottaa kotiin. Isä on Voijolan suurin kauppamies ja merien matkaaja."
"Sitten sinun täytyy lähteä."
"Sen lupasin jo Eerikille. Mutta en voi erota sinusta!"
"Kyllä voit, -- rakkaus antaa voimia."
"Mutta äiti! Olen aina luullut, että se -- -- -- että se tuntuisi
sinusta vaikealta!"
Äiti veti Ilman äkkiä luokseen, sanoi: "Kun tiedän sinun tulevan
onnelliseksi, ei mikään tunnu vaikealta. Ajattelemme nyt vain sinua.
Eerik on hyvä poika, pidän hänestä paljon."
"Niin, äiti, niin hän on. Tämä kaikki on vain kovin ihmeellistä.
-- -- -- Ymmärrätkö sinä?"
"Kyllä lapseni! Mene nyt levolle, olet väsynyt! Nuku sydämesi
kevätkukkien tuoksuun!" Ja hetkisen tuntui äidistä, kuin ei hän
voisikaan luopua nuorimmastaan, mutta vain hetkisen.
"Äiti, rakas äiti", oli ainoa, mitä Ilma sai sanotuksi.
* * * * *
Syysmarkkinat Koroisissa olivat päättyneet. Kauppauisko toisen
jälkeen laskihe alas Aurajokea saarekkaalle merelle. Mutta Airiston
selällä erkani kaunis pursi voijolaisten joukosta ja käänti kokkansa
pohjoiseen. Saarien suojassa nosti se purppurapurjeet ja laski
Kultarannan valkamaan. Kohta kerrottiin koko Luonnonmaalla, koko
Suomessa, kuinka Voijolan Eerik vei Kultarannnan Ilman komeassa
purressaan kotiinsa Voijolaan. Tehtiinpä tapauksesta laulukin, joka
talvi-iltoina kaikui monen nokisen kurkihirren alla.
Kevät keskellä syksyä.
Saapui sateinen syksy. Helkky ei lähtenytkään syysmetsälle, kuten
ennen. Miksi ei häntä nyt salolle vetänyt, ei hän oikein itsekään
tiennyt, tekemättä vain matka jäi. Monet ajat kuluivat myöskin
Karvetissa. Päivisin hän huolehti töistä ja iltasin oli niin soma
istua hiiloksen ääressä ja jutella Pilvikin kanssa kaikesta. Helkky
kertoili matkoistaan, ja Pilvikki taas kuvaili kotiseutuaan Hämettä,
kuinka kauniita siellä olivat vaarat ja järvet, pakkas-yöt ja kesäiset
illat. Pilvikin kasvot värähtelivät ja silmät kyyneltyivät kotiseudun
kaipauksesta. Ja Helkky tunsi sydämessään syvää sääliä ajattellessaan,
kuinka tuo hento ja herkkä lapsi oli riistetty heimonsa keskuudesta ja
heitetty ypöyksin vieraitten luo, puolisoksi miehelle, jota hän vain
pelkäsi. Voi kohtalon kovuutta! Ja Helkky rupesi kertomaan uusista
suunnitelmistaan, miten Pilvikki parhaiten pääsisi Hämeeseen heti, kun
poi'ut vain on varttunut senverran, että voi ajatella matkaa. Pikku
Voima tuntui aivankuin tietävän, että hänestä oli kysymys ja kapusi
Helkyn syliin jokeltamaan.
Tällaisia hämäräiltoja sattui sitten usein syksy on pitkä -- ja aina
heillä oli niin paljon juteltavaa. Kerran kun Helkky tuli Karvetista
kotiin, ei hän mennytkään suureen pirttiin, jossa väki puhdetöitään
teki, vaan astui yli pikkupirtin kynnyksen. Äiti sattui täällä
yksin askaroimaan. Helkky heitti turkin yltään ja hyräili itsekseen
korjatessaan pärettä pihdissä. Sitten hän kääntyi äitiin, sanoi:
"Kuules äiti, onko isävainajan harppu ja kannel tallella?"
Äiti loi hämmästyneenä katseensa Helkkyyn. Vihdoin virkkoi hän
verkkaan: "On kyllä. Tuo kämssä tuolla nurkassa tehtiin vallan niitä
varten. Katsotaan yhdessä!"
Äiti näytti päreellä valkeata, ja Helkky aukaisi varovasti kämssän
kannen. Siinä ne olivat: harppu, huilu ja kannel. Helkky otti kaikki
kämssästä. Ensin hän näppäili ja viritteli kanteletta. Mutta sitten
pani hän sen pois ja otti harpun. Hetken päästä oli pirtti täynnä
ihania, täyteläisiä sointuja. Äiti istui hiljaa lavitsalla kädet
ristissä, silmät ummessa. Oi, nuo säveleet loihtivat hänen eteensä
kokonaisen muistojen maailman, auvoisen onnen, ihanan toivon ja
katkeran kaipauksen maan. Hetken päästä täyttyivät hänen silmänsä
kyyneleillä. Oi, nyt hän tiesi, että hänen poikansa, hänen rakkaan
Helkkynsä sielu oli tullut terveeksi.
Seuraavana iltana astui Helkky harppuineen Karvetin pirttiin. Ja voi
sitä riemua, mikä nyt syntyi. Koko illan piti hänen soitella Karvetin
väen iloksi, kuten edellisenä iltana kotonaan Kultarannassa. Eivätkä
kuulijat tyytyneet vain yhteen iltaan, Helkyn täytyi soittaa usein.
Kerran oli taaskin hämär-ilta Karvetin pienessä pirtissä. Poi'ut
nukkui tuohikehdossa, joka riippui kurkihirrestä. Hiiloksen luona
istui Helkky soitellen, ja kiukaan korvalla kuunteli Pilvikki. Hiilos
sammui. Säveleet yhä pehmenivät. Pilvikki oli kuin unessa, syysillan
sävelten suloisissa lumoissa. Tuntui aivan kuin harppu olisi osannut
kertoa hänen sisimpänsä, hänen murheensa, kyyneleensä. Minkälainen
olikaan mies, joka sai harpun sanomaan tuon kaiken? Oi, ihmeellinen hän
oli -- kärsinyt paljon. Aivan huomaamattaan nousi Pilvikki ja kietoi
kätensä hiljaa hellien Helkyn kaulaan. Harppu vaipui alas ja Helkky
veti hennon, värisevän Pilvikin syliinsä. Hänen sydämensä täytti suuri,
ennen aavistamaton onni. Oi, hän tahtoi suojella Pilvikkiä kaikessa,
kaikessa, lohduttaa, auttaa, tukea. Hän oli niin voimakas, voimakas,
kun hänen sylissään oli tuo ääretön aarre. -- Oi, ikuisesti ihmeellinen
on se sointu, jonka rakkaus luo kahden sydämen kultakielistä!
* * * * *
Aamulla läksi Pilvikki Kultarantaan miettien mielessään, miten kertoisi
äidille kaiken. Mutta kun hän pääsi perille, sulki äiti hänet syliinsä
ja sanoi: "Helkky kertoi jo illalla kaiken, kun palasi teiltä. Et usko,
miten sanomattoman onnellinen olen saadessani sinut miniäkseni!"
Parin päivän päästä muutti Helkky Karvetin isännäksi. Ja koko saari ja
koko Suomi sanoi, että he sopivat hyvin toisilleen.
Pyhässä lehdossa.
Kesän aurinko loi varjojaan Karvetin pyhään lehtoon. Siinä pyhän
lähteen partaalla seisoi äiti, Hyvämieli, Helkky ja Pilvikki, joka piti
sylissään pientä tyttöään, vain viiden kuunkierron kulkemaa. Kaikki
näyttivät mietteihinsä vaipuneilta, kunnes Pilvikki virkkoi: "Kuules,
Helkky, kun sinä minut kastoit, piti minun ensin luopua kaikista
haltijoista. Eihän tämä pikku Virpi tässä osaa edes sopertaa sellaista!"
Helkky: "Ei! Mutta näes, eihän se ole vielä palvonutkaan haltijoita. Ja
sitten -- -- -- enhän minä osaa tätä kastetta niin oikein toimittaa,
mutta kun Liudolf tulee, niin kastaa hän sinut ja tämän pikku pääskyn
uudelleen."
Äiti: "Sitten kai Liudolf kastaa minutkin uudestaan ja Hyvämielen,
sillä eihän isävainaja osannut kaikkia niitä taikalukuja kastaessaan."