Mutta äiti vastasi: "Ei hän palaa syksyllä, minä tunnen sen."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon. Tule nyt kotiin! Helkky

rukka, aavistaneeko hän äidin tuskaa!" -- Ja Hyvämieli veti äidin

hellästi mukaansa.

Rinnan he astelivat lehdon läpi polveilevaa polkua. Hyvämieli

oli pitkä, solakka, kaunis, kaikessa kuin äitinsä, vain hiukan

surunvoittoisempi. Mutta kaikki hyvyyden voimat tuntuivat asuvan hänen

sielussaan. Niin hän nytkin koetti kaikin tavoin lieventää äitinsä

surua. Ja ainahan hän onnistui lohdutuksessaan, tietää sen. Hän käänsi

keskustelun nuorempaan sisareensa Ilmaan. "Arvaas, äiti, mitä Ilma

jutteli äsken?" sanoi hän.

"Ilma! Oliko hän sitten kotona?" kysyi äiti ihmeissään.

"Oli. Eikö hän sitten kotona ole ollut?"

"Ei, lapsikulta! Aamulla auringon noustessa näin hänen rientävän

metsään. Jousi oli tietysti olalla, nip [kantoväline, jota metsästäjät

pitivät selässään] selässä ja vasamoita vyöllä, kun hän iloisesti

viheltäen asteli tietään."

Hyvämieli nauroi: "Se on niin hänen kaltaistaan. Äsken juuri tapasin

hänet kodankynnyksellä itkemässä. Luulin hänen itkevän Helkyn lähtöä,

mutta kysäsin sentään: mitä itket, lapsi? Ja ajatteles, äiti,

nyyhkytysten välistä tuli: 'Miksen minä ole poika! Saisin ottaa

harppuni ja lähteä maailmalle, kuten Helkky!' -- -- --."

Äiti ei malttanut olla hymyilemättä: "Pojaksi tuon rasavillin olisi

pitänytkin syntyä! Olen jo aivan huolissani hänen takiaan. Olen

toivonut, että hän ijän varttuessa heittäisi nuo poikamaiset hommansa.

Mutta muutoksen merkkiäkään ei näy, vaikka hän on jo kuusitoista

kesää nähnyt. Isän lemmikki hän oli palleroisena, en hennoisi käyttää

ankaruutta. Mitä luulet, pitäisikö minun, kun orjanaisetkin jo

ihmettelevät heikkouttani?"

"Ei, äiti! Odotetaan nyt vielä! Kuka hennoisi olla ankara tuolle

lapselle, joka kaikessa poikamaisuudessaan on kuitenkin niin suloinen."

"Suloinen hän todella on." -- -- --

Naiset olivat tulleet Kultarannan pihaan. He pysähtyivät pihapihlajan

alle ja Hyvämieli virkkoi: "Sinullahan on nyt jo helpompi, äiti?"

"On, paljonkin. Eihän ole ensi kertaa, jolloin sinä huojennat äidin

surun." Ja äiti tarttui hellästi tyttärensä käteen.

Etelään...

Arkonassa Rügenin saarella oli tänä aamuna auringon noustessa tuiki

juhlallista. Ylipappi astui jumalten temppeliin, joka sijaitsi

korkealla kallioniemellä. Hän kumartui Svantevitin komean kuvan eteen,

Svantevitin, jolla oli neljä päätä ja joka toisessa kädessään piti

sarvea, toisessa jousta. Vihdoin nousi pappi, siveli Svantevitin kuvan

uhriverellä ja pani kultarahan jumalan kädessä olevaan sarveen. Sitten

hän lähti hitain askelin temppelistä, jonka ympärillä seisoi suuri

kansan joukko. Ylipappi heitti jonkun kerran vastalla uhriverta kansan

joukkoon ja siirtyi sitten niemen äärimmäiseen kärkeen. Jyrkänteen

reunalta hän kaatoi uhrin meren hyville haltijoille. Sitten hän nousi

korkealle kivelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen, kun ylipappi

julisti kaupparauhan markkina-ajaksi. Kaupparauha oli ulottuva yli

Rügenin saaren ja merelle sinne asti, missä taivas ja vesi yhtyvät. Ken

tämän kaupparauhan rikkoi, hänen henkensä ja tavaransa oli oleva suuren

Svantevitin ja hänen pappiensa käsissä.

* * * * *

Nyt alkoi vilkas kauppa saarella, jonne matkaajia tuli kaikista

maan ääristä. Oli siinä eloa ja liikettä. Vaihdettiin, tingittiin,

ostettiin, myytiin. Tässä oli pohjolan turkiksia, tuossa vendien

hunajaa, täällä käytettiin rahoina pieniä verkkoliinoja, joita oli

tuotu Böömistä.

Vanha, kumaraselkäinen kauppias oli aivan unohtanut tavaransa ja

tarkasteli herkeämättä nuorta soittajaa, joka jutteli erään etelän

miehen kanssa. Heti kun soittaja lopetti puhelunsa, riensi kauppias

hänen luokseen ja kysyi: "Kuka olet?"

"Kukas sinä sitten olet? Olen ihmeissäni kuullessani suomenkieltä

täällä", sanoi soittaja.

Mutta kauppias ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään, vaan jatkoi:

"Tunsin nuoruudessani erään soittajan, Kulkija-Helkyn. Sinä olet kuin

hän ilmielävänä."

"Hän olikin minun isäni."

"Olet siis Kultarannan Impin poika", sanoi kauppias ja hänen kasvonsa

värähtivät.

"Olen niinkin. Mutta kuka sinä oikein olet?"

Kauppias ei vieläkään ollut kuulevinaan, vaan jatkoi: "Teillä oli

kasvattitytär, elääkö hän vielä?"

"Tarkoitat Saijaa, lapsuuteni leikkitoveria. Kyllä hän elää. Mutta jo

monta vuotta sitten meni hän naimisiin Tuurin pojan kanssa ja silloin

he muuttivat meiltä Saijan iso-isän omistamalle saarelle. Siellä he

edelleen elävät onnellisina lapsineen. Mutta sano jo toki, kuka sinä

olet!"

"Kukako olen. Rosvo ja ryöväri, kirkkojen polttaja, pappien surmaaja.

Ryöstötavaroita tässä nytkin kaupittelen."

Helkky katsoi tutkien kauppiasta ja sanoi: "Sinä olet Hirvo, Saijan

isä. Saija on sinun näköisesi."

"Sillä, jonka jälkiä peittää vain hurme ja kauhu, ei ole lapsia, ei

kotia, ei synnyinmaata. Meren kuohut ovat polkunani, Jomsborg [Itämeren

etelärannalla] levähdyspaikkani ja kuolema matkani määrä."

Helkky katseli hetken ääneti tuota kumaraista kauppiasta, murtunutta

miestä ja hänen sydämensä täytti sääli. Vihdoin hän virkkoi: "Lähde

kotiin Suomeen! Siellä niin paljon puhuttiin sinusta. Miten iloiseksi

Saija tulisikaan, jos menisit. Ja miten hyvä sinulla siellä olisi! --

Saijan pikku pojat ovat aika hauskoja."

"En lähde! Paikkani on täällä. Hyvästi nuori mies!" Ja kumarainen

kauppias alkoi taas järjestellä tavaroitaan.

"Hyvästi", sanoi Helkky hitaasti ja kääntyi lähteäkseen. Mutta silloin

nosti kauppias äkkiä päänsä, sanoi: "Kuules, joms-viikinkejä ei sinun

missään tarvitse pelätä. Ja jos joskus näillä mailla matkatessasi

joudut pulaan, niin tule silloin turvallisella mielellä Jomsborgiin,

siellä kyllä keinot keksitään."

"Kiitoksia", sanoi Helkky, heilautti lakkiaan hyvästiksi ja kiirehti

etelään lähtevien kauppiaitten matkaan.

Mutta kumarainen kauppias tuijotti kauan tyhjyyteen. Vihdoin hän puheli

puoliääneen itsekseen: "Itse pirstosin elämäni onnen, itse. -- Suomessa

oli kevät aina niin kaunis. Muistan, kuinka kalat polskivat lahdelmalla

ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi." -- -- --

Valoa.

Helkky kulki reippain askelin vanhaa roomalaista maantietä, joka

kukkuloita kaartaen kääntyi etelään. Hänen korvissaan kaikui vielä

Champagnen markkinoitten humu, noitten maailman kuulujen markkinoitten,

vaikka markkinapaikka oli jo jäänyt kauas kukkuloitten taa. Äh, sitä

ihmismerta! Kuka uskoisi, että maailmassa on niin paljon kauppiaita

ja tavaraa! Siellä oli silkki- ja musliinikankaita aina Intiasta,

Damaskosta ja Venetsiasta asti. Voi niitä turkkilaisten roimahousuja!

Arapialaiset valkeissa viitoissaan tarjoilivat Cordovan lasiastioita ja

Toledon värillistä lampaannahkaa. Tapettikankaat olivat ihmeellisiä,

samoinkuin Tyroksen purppura. Ja ne Irlannin suippokärkiset

kengät! Ruskeaihoiset egyptiläiset kaupittelivat strutsin sulkia.

Burgundin viinit ja Flanderin kankaat olivat mainioita, Ah, ja ne

karhuntanssittajat, ilveilijät, soittajat ja laulajat! Viinituvat

olivat tulvillaan väkeä. Niin, ennen ei hän, Helkky, olisi hinnalla

millään jättänyt tuollaista huvien paikkaa, ei, ei! Mutta nyt! Hän

vilkaisi vain sivumennen kaikkia ja riensi edelleen tietään etelään,

etelään...

Helkky kulki kuin siivin yli vuorien ja lakeuksien. Raikas aamutuuli

leyhytti hänen kauniita kutrejaan. Oi, miten ihana oli maailma! Kaikki

kukki, loisti, sädehti. Koko ilma oli täynnä voimakasta, hurmaavaa

kevääntuoksua. Linnut lauloivat tuhansin kielin. Oi, miten suloista

oli elämä! Kukat ja puut, vuoret ja laaksot, linnut ja tuuli kertoivat

keväästä ja kukkasista, lämmöstä ja hyvyydestä. Koko maailma oli täynnä

rakkauden suloisia säveleitä.

Helkky oli tullut metsäpurolle. Rannalla kasvoi tuuhea lehmus. Sen

alla oli kömpelösti veistetty ristiinnaulitunkuva. Lehmukseen, kuvan

yläpuolelle, oli kaiverrettu: "Joka janoo, hän tulkoon ja ottakoon

elämänvettä lahjaksi!" -- Helkky tarkasteli hetken Ristiinnaulittua

ja keksi samalla lipin lehmuksen oksalta. "Erinomaisia ovat nuo

pyhät siltaveljet! Kuinka he huolehtivatkaan kulkijoista!" tuumi

hän juodessaan lipillä puron kirkasta vettä. Sitten hän istahti

lehmuksen alle, sulki silmänsä ja siinä oli etelän ihana kuva hänen

edessään: Kukkulalla meren rannalla sijaitseva vanha linna, ihanin,

mitä on auringon alla. Ruusulehdot, kukkatarhat ja varjoisat käytävät

ympäröivät tuota ikuista linnaa, jossa itse Rooman keisarit olivat

kerran käyneet vieraina. Pylväsparveke antoi merelle, ja sinisen virran

uoma välkkyi auringon laskiessa. Ja siellä ruusutarhojen ja pylväitten

siimeksessä asteli Eulelia, linnanherran ainoa tytär, suloisena kuin

vasta-auennut lilja. Kun hän, Helkky, ensi kerran tuli linnaan, oli

Eulelia vielä lapsi. Mutta kun hän tuli toisten, oli Eulelia juuri

neidoksi puhkeamassa. Oi niitä iltoja linnan parvekkeella! Linnanrouva

tyttärineen teki käsitöitä, usein oli herrakin siellä. Hän, Helkky,

istui harppuineen köynnöskasvien ympäröimän pylvään varjossa ja soitti,

soitti. Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä pehmeämmin soi harppu.

Naiset panivat pois työnsä. Herra lähti hevosiaan katsomaan, rouva

naistentupaan töitä tarkastamaan. Eulelia nojaa kaidepuuhun ja antaa

silmiensä levätä meren tummenevalla pinnalla. Harppu soi hiljaisemmin.

Eulelia saa kyyneleet silmiinsä. Ja kerran sitten, niin, pehmeät

käsivarret kietoutuivat soittajan kaulaan ja väristen vaipui tyttö

hänen syliinsä. Niitä iltoja tuli sitten monta. Vihdoin linnanrouva

keksi heidän salaisuutensa, ja silloin täytyi Helkyn äkkiä lähteä

linnasta, ennenkuin herra saisi tietää asiasta. Eulelian silmät olivat

itkemisestä punaiset, kun hän ruusutarhasta ilmestyi Helkyn tielle

sanoakseen hyvästi. "Sinä palaat", oli ainoa, mitä hän sai kuiskatuksi

kietoessaan kätensä Helkyn kaulaan. Ja nyt hän todella palasi! Ei

mikään voima olisi pidellyt häntä enään Kultarannassa. Hän oli tullut

kuin siivin yli merien ja maitten.

Helkky heräsi haaveiluistaan ja hypähti pystyyn lehmuksen alta.

Joustavin askelin taas etelään. Oi, sinne, sinne on pojalla mieli,

missä siintää tumma meri, missä ylhäiset naiset muodostavat rakkauden

tuomioistuimen ja ratkaisevat sydämen asioita rakkauden lakikirjan

kahdentoista pykälän mukaan. Oi, sinne, sinne, missä ruusujen tuoksu ei

milloinkaan lopu, missä trubaduurien harppu ei milloinkaan vaikene. Oi,

Provence, Provence, ruusujen maa, laulun ja runouden, onnen ja auvon

ihmeellinen maa! Eulelia, Eulelia!

* * * * *

Matkustaminen oli tähän aikaan hyvin vaarallista. Paitsi että

rosvot vaanivat kaikkialla, otti jokainen linnanherra alueensa

läpi matkaajilta tullia tai muita maksuja. Ainoastaan laulajat ja

soittajat tai muut heidän kaltaisensa saivat vapaasti matkata, sillä

hehän sittenkin olivat ainoita ilon ja riemun tuojia tänä synkkänä

aikana, jolloin kirkko saarnasi kiirastulesta ja kadotuksesta, jolloin

paholainen hiilihankoineen seisoi kuolinvuoteen ääressä ja noidat

tanssivat hornan kallioilla. Vain joku juutalainen joskus sai myöskin

maksutta kulkea, jos hän linnan väen huviksi suostui astumaan linnan

ohi takaperin, kengät päälaella ja isämeitää lukien.

Linnasta linnaan, kylästä kylään riensi Helkky. -- Tuossa illansuussa

astuu hän raittia, joka vie keskelle kylän toria. Siinä on mahtava

tammi ja sen alla käräjäkivet. Helkky istahtaa kivelle ja katselee

ympärilleen. Siinä on pieni kirkko ja kalmisto, kylän yhteinen

karja-aitaus ja nuorison kisakenttä. Helkky ottaa harppunsa. Eikä

aikaakaan, niin on hänen luonaan koko kylä, vanhat ja nuoret. Oi, nyt

oli olkikattoisen orjakylän juhlapäivä, suvisen illan auvoinen hetki,

jommoista ei usein kylälle suotu. Kun Helkky vihdoin puolenyön aikaan

lopetti, tahtoivat kaikki viedä hänet kotiinsa yöksi. Mutta soittaja

ei tuuminut, minne menisi, astelipahan vain ensimäiseen mökkiin, mikä

eteen sattui. Sytytettiin tervaspala. Sen valossa näki Helkky koko

majan: saviseinät, maalattia, räppänä katossa, homehtunutta silavaa

ja papupusseja orsilla riippumassa, huonekaluja ei ollenkaan. Helkky

istahti muitten mukana olkikuvolle ja alkoi syödä mustaa keittoa,

jota jokainen sai puukuppiinsa. Sitten pantiin lattialle oljille tai

lehville nukkumaan. Aamulla koettivat kyläläiset ehkäistä soittajan

lähtöä, mutta ei, kaikki oli turhaa. Etelään oli pojalla mieli.

Eulelia, Eulelia!

* * * * *

Päiviä oli kulunut, viikkojakin vierähtänyt. Oli keskipäivä. Helkky

poikkesi tieltä metsään ja istahti sypressin varjoon. "On parasta, että

lepään tässä vähän aikaa, jotta en tulisi liian aikaisin linnaan",

puheli hän puoliääneen itsekseen. Sitten hän sulki silmänsä ja taas oli

kaikki hänen edessään: Hän tulee portille ja kolkuttaa. Vartija kysyy:

kuka siellä? Hän ei vastaa, kolkuttaa vain. Vartija kysyy uudestaan.

Silloin hän ottaa harppunsa ja alkaa soittaa. Jo aukeaa portti ja

hänet saatetaan linnan suureen pylvässaliin. Jutellaan, juodaan malja

kuohuvaa punaviiniä, ja sitten hän ottaa harppunsa. Ihana Eulelia saa

vihdoin silmiinsä kyyneleitä.

Helkky havahti unelmistaan. Päivä oli painumassa lännen maille.

Iltatuuli juoksi kilpaa metsän sinipiikojen kanssa siepatakseen

auringon viimeiset kultasäteet kukkulan laelta. "Äh, olen viivytellyt

liiaksi. -- Ennättänenkö enään ennen yötä linnaan", puheli Helkky

itsekseen ja läksi taas kuin siivin kohti etelää.

Pimeyttä.

Helkky oli poikennut linnaan johtavalle sivutielle. Nyt hän saapui

juuri pienelle sillalle. Mitäs tämä! Sillan korvaan oli pystytetty

salko. Se on koristettu pyhän mistelipensaan oksilla ja ruusuilla.

Hetken aprikoituaan, ihmeteltyään, lähtee Helkky taas juoksujalkaa

tietään.

Jo nousee hän mäelle, jonka laelta linna näkyy. Oli tullut pimeä.

Helkky jää hämmästyneenä seisomaan kukkulalle. Mitä, mitä ihmettä!

Linnan valleilla paloi komeita kokkoja, jotka valaisivat kukkulan

rinteellä kasvavat sypressit, piiniat, poppelit, myrtit, laakerit,

ruusulehdot ja viinitarhat. Lähempänä linnaa näkyi taas satoja

erivärisiä tulisoihtuja. Ah, oliko tuo enään mikään todellinen linna!

Ei, ei, sehän oli satujen ihmelinna, mi kohosi kultameren kätköistä!

Helkky oli kumman totinen, kun hän lähti mäeltä. Päästessään lähemmäksi

rupesi hän jo kuulemaan soittoa, ääniä. Linnan mäkeä ylös kavutessaan

hän jo tapasi ihmisiä. "Mitäs täällä?" kysyi hän.

"Jopa olet kaukainen matkamies, kun et tiedä, että linnanneiti Eulelia

viettää häitään Provencen kuuluisimman urhon Ludvig Karhunhampaan

kanssa." -- Helkky vavahti, tunsi polvien pettävän. Hän tarttui

läheiseen lehmukseen pysyäkseen pystyssä. Vihdoin hän kompuroi muitten

mukana linnan pihalle. Se oli täpötäynnä seudun rahvasta, kaikki

kun tahtoivat nähdä ja kuulla häitten iloa. Pihalle oli nostettu

kokonaisia viinitynnyreitä, joista kukin sai mielinmäärin ammentaa.

Helkky pysähtyi portin pieleen puitten varjoon. Koko humu tuntui

hänestä niin kumman kaukaiselta. Äkkiä täyttivät iloiset suosionhuudot

ilman. Helkky havahti, nosti päänsä. Ja voi! Ruusujen koristamalle

parvekkeelle ilmestyivät nuoret: morsian vaaleana, hentona kuin lehdon

lilja, sulhanen tummana voimakkaana kuin vuoriston kuusi. Helkyn silmiä

sumensi ja hän vaipui portin pieleen kuin kokoonpuserrettu rypäle.

Siitä hän vihdoin yön aikana hoiperteli ruusutarhan läpi kukkulan

juurelle, puolitajutonna polvistuen myrttien alle maahan.

Miten kauan hän siinä oli ollut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan.

Ainakin oli aurinko jo korkealla, kun hän nousi ja alkoi astella,

tietämättä minne. Mutta vaisto kai veti pohjoiseenpäin suuriin metsiin.

Siellä hän samoili sinne ja tänne kokonaisia päiviä. Oi, miten synkkää

ja kolkkoa täällä olikaan! Tummat puut seisoivat totisina kuin munkit

hautajaisissa. Vuoret huokailivat raskaan painon alla, ja illan tullen

vuodattivat kukat kyyneleitä. Linnut itkivät, ja koko ilma oli täynnä

valitusta.

Oli iltapäivä. Helkky oli tavannut päivällä paimenen, joka oli

tarjonnut hänelle leipäpalasta. Oliko hän sen syönyt, vai ei, sitä hän

ei muistanut. Hän istahti sammalmättäälle. Ensi kerran sitten linnasta

lähdettyään muisti hän harppunsa, ja se alkoi samalla kuin polttaa

hänen harteitaan.

Hän irrotti kiireesti pussin selästään ja pani harpun vierellensä

maahan. Äh, ikinä ei hän enään voisi koskea sen kieliin. Helkky jätti

harppunsa mättäälle ja lähti taas samoilemaan. Mutta hetken päästä

palasi hän takaisin, noin ei hän toki voinut harppuaan jättää. Hän

kaivoi matalan kuopan maahan, pani siihen harppunsa ja peitti sen

risuilla ja sammalilla. Sitä tehdessään hän ajatteli: "Isä kätki kerran

metsän sammaliin pikku siskonsa ruumiin, mutta minä -- minä kätken

tähän sieluni."

* * * * *

Helkky lähti taas eteenpäin. Mutkan takaa tuli äkkiä kaksi ratsua.

Etummainen hevonen hypähti hätkähtäen sivulle, kun näki Helkyn. Nainen

hevosen selässä huudahti ja päästi pelästyneenä jahtihaukkansa lentoon.

Mutta samassa oli jo mies rinnalla ja tyynnytti heti pelästyneen

hevosen. Eulelia katsahti matkamiestä ja väristys kävi läpi hänen

ruumiinsa. "Ota minut satulasi eteen!" sanoi hän miehelleen. Ja

tuntiessaan vaimonsa värisevän, sanoi Ludvig: "Tahdotko, että otan

kiinni tuon roiston, joka sinut näin pelästytti ja heitän hänet linnan

vankiluolaan?"

"En, en, älä tee sitä! Mennään nyt vain kotiin!" -- -- --

Oli tullut ilta. Eulelia ei saanut rauhaa missään. Hän meni vihdoin

parvekkeelle ja katseli tummaa, kaunista merta. Mutta ei sekään

auttanut. Hänen edessään oli aina kaksi suurta, surullista silmää ja

kalpeat tuskaiset kasvot. Oi, hän ei päässyt siitä näystä. Hänen päänsä

painui käsien varaan, harpun pehmeät säveleet soivat hänen korvissaan

ja hän oli tuntevinaan hellän käden kosketuksen. Oi, soittaja oli

sittenkin jotain toista kuin raju Ludvig! ja Eulelia purskahti

katkeraan itkuun. -- Pimeys peitti meren, peitti herkän naissydämen.

* * * * *

Helkky oli kulkenut viikkoja milloin metsiä, milloin asutuita seutuja.

Hän oli kalpea ja laiha kuin haamu -- eihän hän muistanut syödä. Lapset

pakenivat hänet nähdessään. Joku säälivä nainen joskus pisti hänelle

ruokapalan, jonka Helkky söi, jos -- muisti. Muuan vaimo virkkoi kerran

Helkyn lähdettyä kylästä: "Tuo kulkija muistuttaa paljon erästä nuorta

soittajaa, joka täällä soitteli keväisen illan."

Kauan ei hän enään jaksaisi kulkea, sen tiesi Helkky itse. Hän tuskin

jaksoi jalkaansa nostaa toisen eteen, ja vuoripolku oli korkea

ja jyrkkä hänen edessään. "Jospa heittäydyn sammalille ja kuolen

siihen", tuumi Helkky. "Ehkäpä kuitenkin jaksan vielä tuon vuoren

yli", jatkoi hän hetken päästä ja läksi kapuamaan vuoripolkua. Se oli

jyrkkä ja kulki kaartaen rotkon reunaa. Hämärti, kun hän viimeiset

voimansa ponnistaen pääsi vuoren harjalle. Uuvuksissaan pysähtyi hän

huoahtamaan. Hänen jalkainsa alla oli rotko huimaavan syvänä. Helkyn

päätä pyörrytti. Hänen jalkansa horjahtivat ja hän syöksyi syvyyteen.

Pimeys peitti rotkon, peitti nuorukaisen särkyneen sydämen.

Luostarissa.

Munkit huokasivat helpotuksesta, kun vihdoinkin pääsivät kantamuksineen

luostariin. Rotkosta löydetty mies pantiin varovasti vuoteeseen.

Yrttejä tunteva veli kumartui tutkien hänen ylitsensä ja puheli: "Ei

mies ole kuollut. Hän on vain tainnuksissa. Sydän lyö. Käsivarrenluu on

murtunut. Sidonpa sen ensin ja sitten vasta annan virvoittavaa rohtoa."

Vihdoin heräsi Helkky ja katseli kummeksien ympärilleen. Hän ihmetteli

huonetta, jossa oli, ihmetteli kaapuniekkoja, jotka hyörivät hänen

ympärillään. Pian hänelle kuitenkin selvisi kaikki. Hän muisti matkansa

rotkon ympäri ja tiesi nyt olevansa luostarissa. Tuska kädessä oli

aivan vihlova. Äh, hän ei tahtonut elää!

* * * * *

Refektoriumissa keskusteltiin koko syönnin ajan miehestä, joka oli

rotkosta löydetty. Monien arvelultten jälkeen tultiin siihen tulokseen,

että hän oli varmaan pyhiinvaeltaja, joka palasi Vapahtajan haudalta ja

oli siellä kokemansa autuuden takia unohtanut syömisentaidon ja siksi

tullut haamun kaltaiseksi. Tätä oli pahahenki käyttänyt hyväkseen ja

viskannut hänet rotkon pohjaan. Hyvin oli miestä hoidettava, se oli

kaikkien mielipide. Lääkäriveli vain oli huolissaan: "Sairas ei ota

lääkkeitä, eikä puhu." Mutta apotti sanoi lohduttaen: "Annan sinulle

ihmeitä tekevän pyhimyslippaan, ja kukin veli lukee joka päivä Ave

Marian miehen puolesta."

* * * * *

Kaiken syksyä oli Helkky hoippunut tuon ja tämän -- elämän ja kuoleman

-- välillä. Nyt vihdoinkin oli paraneminen täydellä todella alkanut.

Ja ihmeellistä, nyt hän jo melkein viihtyi täällä alussa hän ei

ollut tahtonut elää. Tuntui senkin tähden rattoisammalta, kun hän

niin hyvin ymmärsi veljien kieltä ja voi jutella heidän kanssaan.

Kyllähän hän oikeastaan Champagnessa, Burgundissa ja Provencessakin

ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta itse hän osasi vain yksin sanoin

jotain ilmaista. Mutta tämän maan kieli oli niin Svitjodin [Svitjod =

svealaisten maa. Historiallisissa tarinoissa käytetty Keski-Ruotsin

nimitys.] kielen kaltaista, ja sitähän hän oli jo lapsuudessaan

oppinut. Erikoisesti piti Helkky parista kolmesta veljestä, jotka

usein istuivat hänen pienessä sairassuojassaan. Nuori Bruuno, veli

veikeä, tuli usein ja kertoi niin hassuja juttuja, että Helkyn täytyi

väkisinkin nauraa. Usein tuli myöskin eräs iiriläinen munkki, joka

oli niin tuiki harvapuheinen, että veli Bruuno oli heti, kun hän oli

luostariin saapunut, antanut hänelle nimen Frater Taciturnus (veli

vaitelias). Tätä nimeä sittemmin luostarissa aina käytettiin. Frater

Taciturnus puhui hyvin murtaen tämän maan kieltä ja sekotti puheeseensa

latinaa, jos ei löytänyt muita sanoja. Helkyn luo tullessaan hän ei

tavallisesti sanonut mitään, mutta hänellä oli aina jotain näytettävää.

Milloin hän toi puoleksi valmiin maalauksen, milloin puunveistoksen,

milloin harvinaisen kukan. Helkky oikein odotti hänen tuloaan. Eniten

piti Helkky kuitenkin 17-vuotiaasta luostarin sisäkoulun oppilaasta

Liudolfista, joka oli niin lahjakas, että hänestä odotettiin paljon.

Niin, heillähän oli aina kovin paljon kerrottavaa toisilleen.

Tuossa jo astuikin Liudolf tuntiensa päätyttyä sairassuojaan. Valkea

paloi uunissa -- syksyn kylmät alkoivat -- valaisten huonetta,

jossa ei näkynyt muuta kuin sairaan sänky, pöytä, rahi ja seinällä

krusifiksi. Liudolf kohenteli tulta ja istahti rahille sanoen: "Kuules,

Helkky, kertomuksesi pitkästä talvimatkasta pohjanperillä jäi eilen

aivan kesken, kun tuli tänne toisia veljiä. Sinä pääsit siis vihdoin

Svitjodiin. Oleilit siellä kuninkaan luona ja hiivit kerran pakanoitten

uhrilehtoon, jonka keskellä oli komea temppeli. Sinä aijoit mennä

temppeliin nähdäksesi nuo kolme kuulua epäjumalan kuvaa, mutta..."

"Niin, Liudolf, olin aivan temppelin lähellä, kun vartija tuli ja

varjelkoon! Hän oli surmata minut, muukalaisen. Minun piti kiireesti

lähteä muitten soit... kulkijoitten kanssa tuntureitten yli tröndien

[Tröndit, Keski-Norjan asukkaat] maahan. Hiihtokeli oli mainio..."

"Hiihtokeli! Mitä se on?"

Helkky hymyili: "Näes, kun on oikein paljon lunta ja se kovettuu, niin

silloin sidotaan jalkoihin kaksi oikein sileätä lautaa, työnnetään

sauvoilla ja hiihdetään yli nietoksien. Et usko, kuinka hirveän hauskaa

on laskea huimaavia mäkiä."

"Kun minä tulen Kultarantaan, niin hankithan, Helkky, minullekin

sellaiset jalkalaudat?"

"Sukset ne ovat. Tietysti hankin, jos vielä joskus Kultarannassa

lienen."

"Mutta mihin sinun kertomuksesi jäikään. Läksitte tröndien maahan."

"Niin, en ikinä unohda yötä, jonka vietimme tunturin laella, nuotion

ääressä. Savu nousi patsaana korkeuteen. Tähdet tuikkivat taivaan

korkeassa kuvussa ja siniset revontulet loimottivat pohjan taivaalla.

Ilma oli täynnä ihmeellisiä sointuja. Silloin tunsin, miten pieni on

ihminen, miten turhaa hänen elämänsä."

Liudolf eli mukana. "Jatka", pyysi hän.

"Tröndien maassa majailimme mahtavan Håkon jaarlin luona ja soit... ja

meitä kestittiin hyvin. Me pääsimme jaarlin kanssa suureen uhrijuhlaan.

Täälläkin oli lehto ja temppeli. Pääsimme temppeliinkin ja näimme

siellä kultakoristeiset jumalan kuvat. Uhriverta priiskoitettiin

meidänkin päällemme pyhällä vihdalla ja sitten siveltiin sillä

temppelin seinät punaisiksi. Sillä aikaa kun uhriliha kiehui temppelin

keskellä suuressa padassa, joimme kuohuvia olutmaljoja jumalten

kunniaksi."

"Joitko sinäkin?"

"Join tietysti ja söin uhrilihaa."

"Jeesus Maria, mutta sinähän saastutit itsesi epäjumalan uhrilla ja

semmoisesta on hirveä rangaistus! Se on yksi kahdeksasta pääsynnistä."

"Älähän nyt kauhistu! Tiedäthän, etten ole kastettu, vaikka veljet

usein puhuvatkin siitä valkeasta."

Mutta Liudolf touhusi: "Kun tulen mieheksi, lähden tröndien maahan,

kaadan epäjumalan kuvat, syöksen maahan temppelin ja kastan kaikki."

"Kultarantaanhan olet luvannut tulla", hymyili Helkky.

"Tietysti Kultarantaan ensin, mutta sieltä sitten sinne, missä vielä

seisoo pahanhengen temppeli."

"Lienevätkö nuo haltijat niin pahoja! Svitjodissa seisoo yhä temppeli

jumalankuvineen, vaikka siellä on paljon kastettuja ja monta kirkkoa."

"Sinä olet auttamaton, Helkky! Et koskaan myönnä, että pakanain

palvelemat epäjumalat ovat pahoja."

Helkky ei tahtonut ärsyttää innostunutta poikaa, siksi hän virkkoi:

"Lupasit eilen kertoa tämän maan kuninkaasta."

"Nuoresta Otosta", jatkoi Liudolf heti. "Niin näes, hänelle tarjottiin

puolisoa, jos kuinkakin monesta ruhtinasperheestä. Mutta hänen isänsä

vanha Otto uneksi suuria ja lähetti kosiomiehet itse Byzantion

keisarin luo, jolla oli ihanuudestaan kuulu tytärpuoli Theophano.

Mutta Byzantiossa nousi suuri ilo, vai barbaarien kuninkaalle kaunis

Theophano! Ja kosiomiehet ajettiin pilkaten pois. -- Mutta sitten

keisari murhattiin ja uusi keisari huomasi, miten edullista hänelle

olisi, jos saisi liittolaisekseen meidän mahtavan Oton ja siksi hän

lupasi Theophanon. Ei siinä auttaneet kauniin Theophanon kyyneleet,

suuren seurueen kera lähetti keisari hänet Italiaan, jossa vanha

Otto oli poikineen. Itse pyhän Pietarin kirkossa Roomassa vietettiin

loistavat vihkiäiset, ja nuori Otto oli ylen onnellinen, kun hän palasi

nuoren vaimonsa kanssa tänne kotimaahansa. En ikinä unohda tuota

saattoa: loistavat aseet, kultatupsut, höyhentöyhdöt, silkkiloimet!

Kaikki sanoivat, että se oli vielä komeampi saattue kuin vanhan Oton

ennen vanhaan. Muistathan, mitä olen kertonut Adelheidista, jonka vanha

Otto pelasti Ivrean kreivin vallasta ja toi hänet sitten puolisonaan

tänne?"

"Muistan niinkin! -- Taitaa olla hyvä hallitsija tämä toinenkin Otto?"

"Luja hän ainakin on. Kyllä hän sai Baijerin Juditin ja Schvabenin

Hedvigin äkkiä tottelemaan. -- Italiaan vain kuuluu hänenkin mielensä

palavan, ja silloin täällä taas mellastavat rosvot ja ryövärit, jos hän

lähtee. On hyvä, että meidän luostarin muuri on niin korkea." -- -- --

Oli ilta. Muutamat vanhimmat munkit istuivat apotin huoneessa

neuvotellen Helkyn tilasta. Lääkäriveli selosti: "Käsi on kyllä terve,

mutta nyt hän on taas tullut yhtä kummalliseksi kuin alussakin: ei

puhu, ei syö, ei nouse vuoteesta." Veljet tuumivat kauan, mitä pitäisi

tehdä. Ehdotettiin yrttejä, kylpyjä, pyhäinjäännösten ihmevoimaa ja jos

jotakin. Kaikki sanoivat ajatuksensa, Frater Taciturnus vain on vaiti.

Vihdoin apotti kysyy hänen mieltään ja silloin hän vastaa: "Tekke työ.

Otiositas inimica est animæ." [Laiskuus on sielun vihollinen.] Kaikkien

kasvot kirkastuivat: työ, se se varmaan parantaa! Ja Helkyn hoito

jätettiin Frater Taciturnukselle. -- -- --

Tämä osasi mainiosti keksiä askarteluja Helkylle. Hän puhui vain

silloin tällöin sanan, mutta hän aivan kuin aavisti, mistä Helkky

piti. Ensin työskenneltiin luostarin asepajassa, aika kun oli kovin

rauhaton. "Rosvo tullee, pittä olla, millä frater lyö sitä nasukseen",

toimitti hän Helkylle. -- Sitten he maalailivat tauluja ja veistivät

ristiinnaulitunkuvia, joita lähetettiin pakanoille epäjumalten sijaan.

Viimeiseksi he valmistivat ihmepuun, jommoista ei ennen oltu kuultu,

eikä nähty. Itse apotti ihastui siihen niin, että se asetettiin kirkon

pääalttarille. Kultalinnut istuivat sen oksilla ja vihreät lehdet

välkkyivät kynttilöitten valossa.

Kaikki luostarin asukkaat olivat iloissaan nähdessään, miten Helkyn

terveys nopeasti palautui veli Taciturnuksen viisaassa hoidossa.

Pian sai Helkky tehdä pieniä matkoja luostarin ympäristöön metsiin

ja vuorille. Ja sydäntalven aikana lähetti Frater Taciturnus hänet

Liudolfin kanssa läheiseen kaupunkiin katsomaan hullunkurista

narrijuhlaa, jota pojat aivan kuollakseen nauroivat. Ja onkos

hassumpaa nähty: Narripiispa astuu juhlakulkueen edellä matkien

surkeasti messua ja hänen jälessään tulevat narripapit ja -kuoripojat

mitä hullunkurisimmin puettuna. Kuoripojat soudattivat ilmassa

suitsutusastioita, joissa paloi -- kengänrajoja! Kirkossa viimeiseksi

matkittiin kaikkia toimituksia yleisen ilon vallitessa. -- Toiset

veljistä jo pudistelivat päätään näille parannuspuuhille, mutta silloin

sanoi apotti: "Frater Taciturnus kyllä tietää, mikä sopii Helkylle."

Apotti on matkalla.

Talvi oli kääntänyt kylkeään, tultiin kevätpuolelle. Rosvot alkoivat

taas liikuskella, kuten niin monasti ennenkin. Kaksi kertaa ne olivat

uhanneet itse luostaria, mutta sen muurit olivat vahvat, sen veljet

tottuneita aseitten käyttöön, joten vaara vältettiin. Elämä oli kaiken

kaikkiaan käynyt niin rauhattomaksi, että apotti päätti lähteä kuningas

Oton luo neuvottelemaan asiasta ennenkuin tämä lähtisi aikomalleen

Italian retkelle.

* * * * *

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, astui reippain askelin

luostarin puutarhaan.

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, hymyili.

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, vihelti.

Siinä hän jo saapui kellarimestarin matalaan majaan. "Kuules, ukko,

nyt sinä aukaiset parhaan viinitynnyrisi tapin ja annat veljille

ylimääräisen viiniannoksen."

"Enkä aukaise!"

"Noo, mutta tiedäthän, että munkinkin sielu kaipaa joskus

ilahduttamista -- ja apottihan on matkalla. Aukaise toki!"

"Enkä. Ei ole liikoja viinejä varastossa. Hyvä kun päästäisiin

tavallisin annoksinkin kesään."

Bruuno kynsi korvallistaan, millä kummalla hän saisi ukon taipumaan!

-- Jopa hän keksi: "Tiedätkö, kun vielä kuluu vähän kolmattakymmentä

vuotta, kun tulee vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Ja silloin

katoaa kaikki: maailma, luostari ja sinun viinitynnyrisi. Jos nyt annat

meille parasta viiniäsi, niin pelastut tuosta kauheasta kuumuudesta ja

sielusi rientää ohi kiirastulen paratiisin kukkaiskentille."

Ukko tuli miettiväiseksi, ja kun veli Bruuno vielä hetken oli käyttänyt

kerkeätä kieltään, niin jopa aukaisi ukko tynnyrinsä.

* * * * *

Veli Bruuno järjesteli suurella touhulla refectoriumia, sillä illalla

piti täällä olla juhla vanhaan hyvään tapaan. "Suotta ne lähettivät

tänne tuon clunyläisen apotin", puheli hän itseksensä, "Eihän meidän

luostarissa ollut mitään sellaista kuin oli luostareissa alppien tuolla

puolen. Kunnollisesti täällä elettiin vallan. Jos joskus pidettiin

tällainen pieni juhla, niin mitäs pahaa siinä, tarvitseehan munkinkin

sielu joskus ilahduttamista. Hyvä mies tuo apotti muuten, vain liian

ankara. Mutta nyt -- apotti on matkalla." Bruuno, veli veikeä, vihelti.

Samassa saapuivat Helkky ja Liudolf tuoden havuja ja lehviä, joilla

koristettiin seinät ja katto. Sitten he asettivat kynttilöitä pöydille

ja seinäpihteihin, jott'ei tarvinnut polttaa käryäviä tulisoihtuja.

Viimeiseksi he kantoivat pöytään viinisammion ja höyryävät

illallisruuat. Illalliskello soi. Helkky nojasi vasten akkunaluukkua ja

katseli, kuinka veljet tyytyväisesti myhäillen astuivat refectoriumiin.

Sattui niin onnellisesti, että päivällä oli luostariin tullut kaksi

matkamiestä, jotka nyt veljien mukana tulivat illalliselle kohottamaan

juhlailoa. Toinen vieraista oli karannut munkki, joka nyt soittajana

ja laulajana kierteli maailmaa. Toinen oli virkaheitto pappi, ylen

oppinut. Vieraat olivat vaihtaneet matkavaatteensa ja esiintyivät nyt

sangen hienoina, varsinkin pappi. Hänellä oli jalassaan uusmuotiset

kengät, joissa oli kyynärän pituiset kärjet ja silkkisukat.

Kultasoljella kiinnitetty purppuramantteli teki hänen olentonsa aivan

majesteetilliseksi. Aluksi istuttiin hiljaa, mutta kun oli päästy

ateriaan, kirposivat kielien kannat. Vierailla oli äärettömän paljon

kerrottavana uutisia suuresta maailmasta. Helkkykin kuunteli yhtenä

korvana. Vieraat tulivat Bretagnesta, jonka ihmeellisistä oloista

he kertoivat. Heimopäälliköt hallitsivat siellä heimojaan kuin isät

lapsiaan. Siellä piispat ja papit olivat naimisissa, siellä ei ollut

rosvoja ei ryöväreitä. Oi, siellä kelpasi elää! Sitten he olivat

olleet Normandian kuninkaan Rikhardin luona. Rikhard rakennutti

lakkaamatta kirkkoja ja luostareita, sillä hän oli sangen hurskas,

vaikka oli isoisänsä Rollon nähnyt uhraavan ihmisiä. Paljon he tiesivät

Akvitanian, Toulousen ja Burgundin asioita. Mutta ylimmilleen nousi

jännitys, kun pappi rupesi kertomaan Englannin kuninkaan Edvardin

surkeasta murhasta, jonka äitipuoli oli kavalasti suunnitellut.

Aterian päätyttyä täyttelivät veljet yhä maljojaan viinisammiosta.

Korkealle kohosi tunnelma, kun kulkijamunkki nouti luuttunsa. Ensin

lauloi hän pari latinaista laulua. Mutta vasta sankarilauluihin

päästyään sai hänen äänensä lämpöä. Siinä jo kaikui Ludvigin laulu,

Isambertin laulu, Vilhelmin laulu, osia Rolandin laulusta ja

viimeiseksi Kaarle Suuren ihmeellinen retki itämaille. Veljet olivat

vallan haltioissaan. Mutta Helkky istui nurkassaan kokoonkyyristyneenä.

Hän värisi tuskasta, tuo soitto raastoi hänen sieluaan pohjia myöten.

-- Hetken levähdettyään lauloi kulkija vielä synkän Muspililaulun,

joka kuvasi maailmanloppua. Sitä kuunnellessaan siunasi kellarimestari

hetkeä, jolloin oli aukaissut viinitynnyrin tapin. Viimeiseksi lauloi

munkki pitkän Heliandin, jonka kauniit kuvaukset Vapahtajan elämästä

synnyttivät pyhän tunnelman refectoriumissa. Kauan istuttiin ääneti,

kunnes kulkijapappi nousi, joi maljansa pohjaan ja alotti puheen:

"Rakkaat veljet! Minäkin olen kerran kuulunut teidän pyhään säätyynne,

olen ollut pappi. Mutta tiedonjano ajoi minut maailmalle. Tahdoin

löytää totuuden, niin totuuden. Ja kuinka minä olenkaan etsinyt! Olen

samoillut Eerinin ääret ja Pohjan kaukaiset perukat. Olen käynyt

Roomat ja Byzantiot. Olen viettänyt öitä nuotiotulella turkkilaisen

tietäjän luona. Olen istunut rabbinin luolan suussa erämaan syvyydessä.

Mutta, oi veljet, totuutta en sittenkään löytänyt. Vasta vuosien takaa

tulin uskottomien musulmannien maahan Hispaniaan. Siellä Cordovan

korkeakoulussa löysin totuuden aarteen. Ja koska olen jalo ja ylevä

sielu -- pappi tyhjensi maljan -- tahdon jakaa teillekin, veljet,

totuuden muruja. Niin, muruja ne vain ovat, mitä tällaisena iltahetkenä

voin jakaa totuuden aarteestani, pieniä muruja! -- Veljet! Te uskotte

noitiin ja ihmissusiin. Te uskotte, että paholainen pukinsorkkineen tuo

ruton ja kuoleman. Te uskotte pyhänjäännösten voimaan, enteisiin ja

paljoon muuhun. Mutta minä sanon teille totuuden: tuo kaikki on turhaa,

on valetta! Sillä katsokaas, kunkin ihmisen kohtalo on kirjoitettu

tähtiin. Niin tähtiin! Ja mitä tähtiin on kirjoitettu, sitä ei muuksi

voi muuttaa, ei noita, ei enne, ei ryppyinen piru. Jos syntymähetkellä

tarkkaamme tähtien asentoa, saamme silloin ikäänkuin avaimen käteemme

tuon ihmisen kohtalon selittämiseksi, saamme hänen horoskooppinsa.

Veljet! Nyt on tähtikirkas ilta. Tulkaa, niin näytän teille totuuden

aakkoset yön taivaalta!"

Helkky oli jännitetyin mielin seurannut esitystä. Nyt hän seisoi

veljien kanssa luostarin tummalla pihalla, jota rakennukset joka

puolelta ympäröivät. Kaikkien katse oli kääntynyt taivaalle, ja oppinut

pappi selitti: "Tämä taivaankannen isoympyrä jaetaan kahteentoista

osaan, 'kotiin'. Kullakin kodilla on oma salaisuutensa. Tuossa on onnen

ja elämän koti. Tuossa uskonnon, tuossa terveyden, tuossa kuoleman,

tuossa ystävyyden koti. Kullakin planetilla on erikoisvoima. Jos

Jupiter ja Saturnus lähestyvät toisiaan, tapahtuu suuria asioita. Jos

syntyy neitseen tähtien merkeissä, tulee lapsesta hiljainen, jos härän,

tulee raju."

Veljet palasivat hiljaa refectoriumiin syvästi kunnioittaen miestä,

joka oli osannut nostaa tulevaisuuden verhoa ja näyttänyt heille

totuuden aakkoset yön ylevältä taivaalta. Kaikki istuivat ääneti

mietteissään. Helkystä tuntui, ettei hän ollutkaan refectoriumissa,

vaan jossain kaukaisuuden maassa tähtien tuolla puolla.

Veli Bruunosta alkoi kuitenkin tunnelma tuntua liian juhlalliselta.

Siksipä hän nousi, rykäisi ja alkoi: "Veljet! Te tiedätte, kuinka

ylen oppinutta väkeä ovat naapuriluostarimme nunnat. Olemme pyhän

ihmetyksen vallassa kuulleet, kuinka abbedissa siellä puhuu kreikkaa

ja latinaa kuin äidinkieltään ja kuinka hän on opettanut nuo jalot

kielet nuorelle nunnalle, Roswithalle. Ja hänen opetuksensa on kantanut

hedelmiä, nunna Roswitha on alkanut kirjoittaa latinankielisiä runoja,

jotka ovat meitä suuresti ihastuttaneet. Mutta nyt, veljet, minä

kerron vielä ihmeellisempää. Roswitha on alkanut kirjoittaa näytelmiä!

-- Tämä hurskaan sisaren esimerkki on syvästi vaikuttanut meihin --

veli Bruunoon nimittäin -- ja me olemme seuranneet esimerkkiä ja

kirjoittaneet myöskin näytelmän tapauksesta, jonka sattumalta tiedämme

nunnaluostarista. Jos ei veljillä ole mitään sitä vastaan, esitämme

näytelmän vielä tänä iltana."

Munkkien hartiat hytkyivät, kun Bruuno ja kulkijavieraat poistuivat.

Kohta oli refectoriumin nurkassa näyttämö. Veli Bruuno oli abbedissan

puvussa niin hullunkurisen näköinen, että itse Frater Taciturnuksen

täytyi nauraa. Kulkijapappi oli nunnan puvussa esittäen Roswithaa.

Näytelmä alkoi.

Abbedissa (sormiaan heristäen). Niin, sisar Roswitha, minä olen lukenut

sinun näytelmäsi ja siinä on pahahenki.

Roswitha (vavisten). Pahahenki! Ei suinkaan, äiti! Eihän se ole

mahdollista!

Abbedissa. On, se on mahdollista. Sillä jos mies ja kaikki mitä hänessä

on, tulee sisaren mieleen, niin siinä on pahahenki. (Näyttämölle

ilmestyy sarvipäinen mies.)

Veljet ovat pakahtua nauruun. Mutta voi -- ovella seisoi apotti!

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Veljet ovat hämmästyksen lyömiä, kukaan

ei saa sanaa suustaan. Veli Bruuno toipui ensiksi. Uskomattoman

pian hän vapautui abbedissan puvusta ja lähestyi hitaasti apottia,

miettien, mitä kummaa sanoisi puolustuksekseen. Silloin kuiskasi Frater

Taciturnus hänelle sanan "acedia". Veli Bruunon kasvot kirkastuivat,

niin juuri "acedia". Ja hän alotti rohkeasti: "Rakas isä! Älä tuomitse

tekoamme liian ankarasti! Emme ole tehneet mitään kahdeksasta

pääsynnistä. Olemme vain hiukan huvitelleet. Munkkikin kaipaa

vaihtelua. Muuten tulee tuo luostareitten kauhea vitsaus: acedia,

sielun tylsyys, josta jo Hieronymus varotti. Jos kuitenkin isä, sinun

pyhä tahtosi vaatii meille rangaistusta, niin rankaise sitten yksin

minua, sillä minä olen tämän illan järjestänyt ja olen syypää kaikkeen."

Apotin viha oli Bruunon puhuessa paljon lauhtunut ja nuo viimeiset

miehekkäät sanat tekivät hyvän vaikutuksen hänen suoraan luonteeseensa.

Siksi hän vain lyhyesti sanoi: "Kukin veljistä menee heti kammioonsa ja

polvistuu krusifiksin eteen. Sitten puolen yön aikana tulette kaikki

kirkkoon yksityisrippiin. Pyhä Neitsyt avatkoon silmänne näkemään

rikoksenne suuruuden!"

Munkit hiipivät kammioihinsa, ja Helkky ja Liudolf menivät nukkumaan.

Apotti asteli pimeän pihan poikki asuntoonsa kerraten mielessään

parannuksen asteet: conversio mentis, confessio oris, vindicta seu

satisfactio peccati [mielenmuutos, synnintunnustus, hyvitys ja

sovitus]. -- Koulutuvan viereisestä huoneesta loisti valo. Apotti

aukaisi oven ja näki, että veli Paulus, koulumestari, valvoi siellä

pergamenttiensa ääressä. Hän kirjoitti merkillistä aikakirjaa ja oli

niin syventynyt menneeseen aikaan, ettei ollenkaan huomannut, kuinka

apotti aukaisi ja sulki oven. Hänen ympärillään oli paljon aukinaisia

pergamenttikääröjä ja kirjoja. Vihdoinkin väsyi piirrintä kuljettava

käsi ja isä Paulus huokasi: "Oi, menneisyys, oi, te vuosisatoja sitten

eläneet sukupolvet! Tulette luokseni hautakumpujen hämär'yöstä! Näen

teidän kyyneleenne, näen teidän tuskasta värisevät sielunne. Näen

teidän ilonne, kuulen teidän riemuiten laulavan kevätvirsiä. Kristus,

Mestari! Sinä, joka teit sokeat näkeviksi, minun silmäni sinä aukaisit

näkemään vuossataiseen yöhön. Kiitos sinulle, Herrani ja mestarini!

Sinun rakkautesi on rajaton, sinun hyvyytesi vailla ääriä." -- Munkin

pää painui pergamentille ja hän vaipui uneen. Mutta luostaria ympäröivä

tumma metsä valvoi. Tyyneenä, värähtelemättömänä se vartioi laakson

pohjassa lepäävää luostaria. Ja juhlallisena kaartui tähtitaivas yli

öisten vuorten.

Sydänyön aikaan kulki munkki toisensa jälkeen haamun lailla poikki

pihan kirkkoon. Kullakin oli palava kynttilä kädessä. Kirkon

ovella veli Paulus sammutti kynttilän ja sirotti jokaisen päälle

tuhkaa. Kirkko oli pimeä. Pääalttarin takaisessa komerossa oli

apotin rippituoli, jonka eteen veli toisensa jälkeen kumartui

synnintunnustusta tekemään.

Kun viimeinen veli nousi apotin luota, syttyivät kirkon valot kuin

taikavoimasta. Apotti astui alttarille ja luki rippimessun. Sitten

veljet lähtivät kirkosta. Kirkon ovella sytytti isä Paulus kunkin

kynttilän ja priiskotti vihkivettä veljien päälle puhdistuksen merkiksi.

Pihalla pysähtyivät veljet hetkiseksi tiedustellakseen toisiltaan,

mitä kullekin oli määrätty synnin sovitukseksi. Kaikki olivat

hämmästyksissään, sillä rangaistus oli heistä uskomattoman lievä.

Vain päivän paaston oli apotti määrännyt kullekin. Veli Bruunon piti

kuitenkin tämän lisäksi maata aamumessun ajan kirkon kiviportailla

viitenä päivänä peräkkäin, ja muut veljet kulkivat mennen tullen

hänen ylitsensä. Munkit huokasivat helpotuksesta. Tuo clunyläinen oli

sittenkin mies, oikeudenmukainen, ymmärtävä! Ja munkkien katse kääntyi

kiitollisena kohti kirkasta tähtitaivasta. Siinä oli aukinaisena

heidän edessään talviyön majesteetillinen kohtalonkirja, johon enkeli

kultaisella piirtimellä kirjoitti elämän ja kuoleman, onnen ja

kyynelten ikuisia salaisuuksia.

Vuorella.

Kevätpurot solisivat, laakso oli laulua täynnä. Helkky asteli

vuoripolkua jousi selässä. Hän meni luostarin metsään linnustamaan --

veljet pitivät lintupaistista.

Oi, miten ihanalta tuntui astua aamuilmassa. Joka pensas piipitti, joka

puu puheli. Ilma suhisi, metsä raksui. Oli kevät, kevät, kukkien aika,

onnen aika, auvon aika. Helkky muisti Kultarantaa. Sielläkin on kohta

kevät niin ihana, ettei sellaista muualla voi olla, sillä siellä on

äiti -- äiti!

Ja katso!

Leivonen livertää ilmassa: äiti, äiti!

Peipponen laulaa lehdossa: äiti, äiti!

Käki kukkuu kuusikossa: äiti, äiti!

Sammakkokin kurnuttaa puron partaalla: äiti, äiti!

Helkky jää ihmeissään kuuntelemaan. Ja voi! Nyt laulaa koko ilma, koko

metsä, kaikki vuoret, laaksot, maat, notkelmat yhtä ainoata suurta

kevätvirttä: äiti, äiti!

Helkky kääntyi äkkiä ja riensi takaisin luostariin. Ensimäiselle

veljelle, jonka hän tapasi, sanoi hän: "Minä lähden kotiin

Kultarantaan. Mieleni palaa pohjolaan, synnyinmaahani Suomeen! Se on

kevään maa niin ihana, että aurinkokin sitä katselee yökaudet."

* * * * *

Veljet ovat tärkeässä neuvottelussa. Apotti puhuu: "Me toivoimme tuosta

miehestä niin paljon, toivoimme hänestä synnyinmaansa käännyttäjää. Ja

nyt hän lähtee, eikä hän ole edes kastettu." -- Kauan keskustelivat

veljet Helkyn lähdöstä, joka oli niin odottamatta tullut heidän

eteensä. Päätökseksi tuli, että Helkyn lähtöä ei estetä, mutta Frater

Taciturnuksen on koetettava taivuttaa hänet kasteeseen.

Frater Taciturnus riensi iloisena Helkyn luo, sillä hän tunsi

"poikansa". Helkyllä ei ollut mitään sitä vastaan, että hänet

kastettaisiin, hän oli itsekin sitä usein ajatellut kuunnellessaan

kertomuksia Kristuksesta ja pyhimyksistä.

Luostarikirkon ovenpielessä oli suuri kastemalja. Mutta veli

Bruuno tahtoi itsepäisesti, että Helkky kastettaisiin vanhassa

kastekappelissa, joka sijaitsi puron partaalla, vähän matkaa

luostarista. Kappelia ei vuoskymmeniin oltu käytetty ja se oli

sentähden ränsistynyt. Veli Bruuno lupasi korjata sen, ja niin

päätettiin Helkky kastaa kappelissa.

Aamu oli ihana. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Puro solisi. Helkky

ja apotti seisoivat misteliköynnösten ja kevätkukkien koristamassa

kappelissa. Nyt sinne astuivat kummit: Frater Taciturnus, Bruuno,

Paulus ja Liudolf. Veljet seisoivat kappelin ympärillä tarkoin seuraten

kastetoimitusta. Ensin tuli "luopuminen": Helkky lupasi luopua kaikista

entisistä jumalistaan ja haltijoista. Sitten tuli "tunnustus": Helkky

saneli hiljaa uskontunnustuksen. Nyt hänet upotettiin puron puhtaaseen

veteen. Kun hän sieltä nousi, pukivat kummit hänen ylleen valkean

kastepuvun. Sitten hän polvistui, ja apotti laski kätensä siunaten

hänen päälleen. Nyt apotti ja Helkky läksivät rinnan kappelista,

perässä tulivat kummit. Veljet seisoivat polun kahdenpuolen laulaen

Te-Deumia. Astuttiin luostarin kirkkoon kiitosmessuun. Kuoripojat

lauloivat: "Veni, creator spiritus!" [Tule, Pyhä Henki, Luoja!]

Sadat vahakynttilät paloivat, pyhä savu suitsusi. Helkky polvistui

pääalttarille, jonka yllä riippui ristiinnaulitunkuva. Veljet panivat

siunaten kätensä hänen päälleen. Korkealla kumisivat kirkonkellot.

Rukouksen jälkeen lauloivat kuoripojat: "Gloria sit Deo in exelsis, pax

in terra, homibus bona voluntas!" [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,

maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!] -- Helkky oli kuin unessa. Hänestä

tuntui, että kellojen kumu nosti hänet kirkastusvuoren kultaisille

kentille.

* * * * *

Helkky oli koko päivän ollut veljien seurassa kantaen valkeata

kastepukuaan. Iltaa vietettiin refectoriumissa, joka Helkyn kunniaksi

oli kauniisti koristettu. Mutta keskustelu ei kulkenut kuten ennen,

vaikka apotti oli antanut ylimääräisen viiniannoksen, sillä kaikkien

mielen täytti ajatus: Heidän täytyi nyt luopua Helkystä, joka oli

tuonut luostarin yksitoikkoisuuteen niin paljon vaihtelua, ja josta

kaikki huomaamattaan olivat ruvenneet pitämään. Kun illalla vihdoin

sanottiin hyvästi, kiilsi kyynel monen veljen silmässä. Frater

Taciturnus näytti olevan kovin hämillään ja hätääntynyt. Hänen

kasvolihaksensa nykivät ja suupielet vavahtelivat. Epävarmoin askelin

kiiruhti hän kammioonsa, vaipui siellä rukousjakkaralle ja puhui:

"Kristus Mestari, sinä kovia kokenut ristinmies! Sinä annoit minulle

pojan, nyt sinä hänet otit. Anna minulle voimia kestämään! Sinähän olet

Rakkaus!"

Liudolf oli tullut Helkyn huoneeseen, jossa he valvoen istuivat

myöhäiseen yöhön. Liudolf nojasi päätään Helkyn olkapäähän ja puheli:

"Kun minä tulen mieheksi ja minut on vihitty papiksi, lähden heti

Kultarantaan. Yhdessä sitten teemme työtä, sinä olet tulkkina ja minä

kastan pakanoita. Niinhän, Helkky?"

"Niin!"

"Ja sitten..."

"Mitä sitten?"

"Rakennetaan kirkko Suomeen, semmoinen pieni, soma puukirkko, jossa

on korkea torni. Sinä veistät ristiinnaulitunkuvan alttarille, minä

maalaan lasiakkunat. -- Tulee sunnuntai. Minä astun alttarille, kansa

polvistuu lattialle. Oi Helkky, tahtoisin olla jo mies, pappi, en jaksa

odottaa!"

"Pianhan tulet mieheksi ja sitten tulet Kultarantaan. Muistathan tien:

Ensin Rügeniin tai Hedebyhyn [Etelä-Tanskassa, nykyinen Slesvig].

Sieltä Voijonmaalle [Gottlannin vanha suomalainen nimitys]. Sitten

Suomeen, jossa kyllä löydät Kultarannan. Sitten rakennetaan kirkko ja

pirtti papille, kaunis pirtti, me osaamme kyllä."

"Me osaamme, ja Kristus auttaa."

* * * * *

Aamulla ani varahin lähti Helkky luostarista puristaen vain

portinvartijan kättä hyvästiksi. Eväslaukku selässä kulki hän reippain

askelin vuoriston poikki vievää polkua. Kun hän pääsi viimeiselle

korkealle kukkulalle, pysähtyi hän levähtämään. Hänen eteensä

pohjoiselle ilmalle aukeni laaja tasanko, jonka halki tie kulki, mutta

eteläpuolella hymyilivät vuoriston kukkulat vaaleissa kevätpuvuissaan.

Helkky muisti, miten hän vajaa vuosi sitten oli noitten kukkuloitten

yli siivin rientänyt etelään. Miten toisin nyt oli kaikki ja miten

toinen hän oli itse. Helkky kävi miettiväksi. Vihdoin hän virkkoi

itsekseen: "Jos minä nyt saisin valita etelän ja pohjan välillä, jos

minulle nyt sanottaisiin: Eulelia odottaa, mene ja hän on sinun, niin

ilman arvelua valitsisin kuitenkin pohjolan. Sillä nyt olen mies."

Kuitenkin särähti sielussa niin pahasti, kun hän tuli maininneeksi

Eulelian nimen, ja haavoitettu sydän alkoi vuotaa. Mutta katso!

Kevät rupesi taas soittamaan suurta, suloista virttään. Ilma ja maa,

vuoret ja laaksot, auringonnousu ja sininen taivas lauloivat: äiti,

äiti! Helkky nosti hymyillen päänsä, loi katseensa yli lakeuden

pohjan siintäville äärille asti ja hänen sielunsa yhtyi riemuiten

kevätvirteen: äiti, äiti!

Äiti ja tytär.

Kesäilta oli kaunis ja lämpöinen. Laulavat lehdot, siintävät salmet ja

kiemurtelevat rantapolut olivat houkutelleet luokseen koko Kultarannan

väen. Hopeahapsi emäntä yksin istui pirtin kynnyksellä katsellen

kesän kauneutta: ruispelto huojui iltatuulessa, sorsaparvi ui rannan

kaislikossa, jänöjussi halmeen laidassa maisteli kevätviljaa. Hänen

mielensä kävi auvoiseksi. Kyyneleet vierähtivät poskelle. Missähän

lienee Helkky!

Hyvämieli tuli pihaan kädet täynnä metsän kukkia. Hän riensi äidin luo.

"Mutta, äiti! Taaskin sinulla on kyyneleitä! Et milloinkaan ole itkenyt

niin paljon kuin tänä kesänä. Helkkyä ikävöit yhä, vaikka on jo kaksi

kuunkiertoa siitä, kun hän lähti. Älä nyt itke! Onhan hän ennenkin

ollut poissa. Kyllä hän syksyllä palaa."

"En minä ikävöimistäni itke, rakas lapsi, vaan itken sitä, että Helkky

on suuressa hädässä, eikä hän syksyllä palaa."

"No mutta äiti! Älä nyt turhia kuvittele! Mistä tuon tietäisit?"

"Minä tunnen sen."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon! Miten tuo poika tuottaakaan

sinulle tuskaa!"

Hyvämieli pani kukat kynnykselle, istahti porraskivelle äidin jalkoihin

ja pani kätensä äidin syliin. He istuivat ääneti pitkän hetken. Vihdoin

sanoi Hyvämieli: "Onko sinulla nyt parempi, äiti?"

"On paljonkin. Mutta onko sinullakin parempi, lapsi?"

Hyvämieli katsahti kysyvästi äitiin ja kätki samassa nyyhkyttäen päänsä

äidin syliin. Äiti veti hänet hellästi lähemmäksi ja sanoi: "Lapsi

parka, mikset ole kertonut äidille? Olen sitä odottanut."

"Sinähän olet tiennyt sen kertomatta, äiti. On tuntunut niin vaikealta

koskettaa siihen."

"Olen kyllä tiennyt jotakin, mutta en kaikkea. Kerrohan nyt, rakas

lapsi, niin sinulle tulee helpompi!"

"Sinähän tiedät, äiti, että rakastin Louhisaaren Lemminkiä. Viime

kesänä Nousiaisten suurilla uhrijuhlilla tapasin hänet ensi kerran.

Muistathan, miten usein hän kävi täällä talvella uljaalla orhillaan.

Rakastin sanomattomasti soreata Lemminkiä ja olin jo luvannut lähteä

emännäksi Louhisaareen. Minua kyllä varotettiin, sinäkin varotit, äiti,

mutta en välittänyt varotuksista, sillä en uskonut hänestä mitään

pahaa. Mutta sitten keväällä. Olimme ensi kerran veneellä tuossa

kotilahdella. Ilta oli kaunis. Lemminki puhui vain onnestamme. Kun yön

tullen palasimme, tunsin itseni niin onnelliseksi, etten voinutkaan

ruveta nukkumaan. Istuin valvoen aitassani. Vihdoin sydänyön aikana

läksin rannalle kävelemään. Ja silloin -- -- -- kuulin koivun alta

puhelua. -- -- --

"Siellä istui Lemminki ja hänen polvillaan oli meidän orjatyttö.

Äiti, en osaa kertoa, miltä tuntui. Aittaan palatessani värisin kuin

haavanlehti. Peite putosi silmiltäni. Silloin kuoli sydämessäni jotakin

-- jotain hyvin kaunista."

"Rakas, rakas lapsi, mikset silloin tullut minun luokseni?"

"Olenhan tässä nyt. Äiti, sinä olet niin hyvä, sinä ymmärrät aina. Äiti

rakas!"

Metsästä alkoi kuulua ääniä, yö toi ihmiset kotiin. Äiti suuteli

tytärtään otsalle ja yhdessä he astuivat pirttiin.

Kaskesmaalla.

Koko kevätkesä oli ollut tavattoman rauhatonta. Vainolainen oli

pari kertaa yrittänyt nousta maihin ja lopuksi oli tullut verottaja

oikein laivastolla. Mutta onnellisesti oli kaikista suoriuduttu. "Tuo

Kultarannan Sampsa on sitten vasta mies", olivat ihmiset sanoneet

toisenkin kerran tänä kesänä, sillä niin valppaasti ja viisaasti hän

oli johtanut puolustusta rannikolla. Vasta kun kesä alkoi kääntyä

syksylle, voitiin taas kaikin voimin tarttua kotoisiin töihin.

Oli ilta. Aurinko loi pitkiä varjoja polulle, jota Sampsa ja Karvetin

Voima peräkkäin kulkivat. Jo astuivat Karvetin pirttiin.

"No päivää! Näkee Sampsankin joskus meillä", sanoi Voiman sisar kaunis

Sinisukka, joka vanhempiensa kuoltua hoiti Karvetin emännyyttä, Voima

kun ei ollut tullut hankkineeksi itselleen vaimoa.

"Joskus", pisti Sampsa väliin, "käyn täällä harva se päivä, mutta

vain 'joskus' tapaan sinut pirtissä. -- -- -- Löysimme matkallamme

mainion kaskesmaan. Sinne vasta kaski kaadetaan! -- Kuules, Voima,

eikö olisi parasta lähteä kaskeamisretkelle heti huomisaamuna, jotta

ennätettäisiin takaisin ennen Koroisten [vanha markkinapaikka Aurajoen

suussa] markkinoita?"

"Saammeko miehiä kokoon?" kysyi Voima.

"Kyllä kai. Minä pidän saaresta huolta, sinä rannikosta. Meiltä lähtee

kahdeksan kirvestä matkaan. Montakos teiltä?"

"Viisi tai kuusi", vastasi Voima. "Pitäähän kai jättää miehiä

kotiinkin, kun on ollut niin rauhatonta. Verottaja ei kai sentään tänne

pian nenäänsä pistäne."

"Ei, mutta parasta on sentään olla varuillaan, voivat lähteä

kostoretkelle. Kumpiko meistä jää kotiin?"

"Jää sinä! Olet siellä lähempänä merta ja olet paremmin tottunut

puolustusta järjestämään", vastasi Voima.

"Ei, kuules, haluaisin salolle kerran minäkin."

"No mene sitten. Minä jään kotiin. Ehkäpä täällä toimeen tullaan",

puheli Voima.

Ilta hämärtyi, kun Sampsa souti salmen yli Kultarantaan. -- Soma tyttö

tuo Sinisukka, ajatteli hän. Siitä se emäntä kerran Kultarantaan tulee,

siitä.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti nelisenkymmentä miestä Karvetin pihalta kohti

kaskessaloa. Eväskontit selässä, välkkyvät kirveet vyöllä ja jousi

olalla kulki miesrailo mutkittelevaa metsäpolkua. Vasta iltapuolella

päästiin perille. Katsottiin heti kaunis pirtin paikka. Ja sillä aikaa

kun kalat paistuivat hiiloksessa ja vasta-ammutut linnut kypsyivät

tuhkassa, kohosi eräpirtti mäenrinteelle, mäntyjen alle. Sinne vietiin

eväät ja aseet, mutta nukkumaan käytiin pieniin havumajoihin. Kun kuu

keskiyöllä kohosi yli rannattoman metsän, oli se aivan ihmeissään

nähdessään sammuvan nuotion hienon savukierteen. Mikä kumma on tullut

häiritsemään erämaan ikuista rauhaa!

Aamulla alettun työ. Ryskyen ja ratisten kaatuivat kelohongat,

korpikuuset, lehdot ja viidakot. Metsä oli täynnä kirveitten kumajavaa

kaikua. Pelästyneinä pyrähtivät linnut lentoon. Oravat riensivät kuin

siivin puusta puuhun kaskestajien edellä. Jänöjussit juoksivat sydän

kurkussa, ja susi päästi pahan ulvahduksen mäen rinteeltä. Mutta

viidakon suojassa katseli hirvi suurin, surullisin silmin tuota menoa.

Vihdoin se kääntyi metsään huoaten mennessään: "Noin ne turmelivat

keväisen leikkipaikkani, kuinka nyt lohduttelen lapsiani kotona."

Lähes puoli kuunkiertoa oli kulunut. Ikimetsän keskelle oli

syntynyt summaton aukeama, jommoista ei ennen nähty. Arvaa sen, kun

nelisenkymmentä kirvestä oli joka päivä pannut hongat humajamaan. Monta

hikipisaraa siinä oli vuodatettu. Nyt olivat miehet kotiin lähdössä.

Tyytyväisinä he katselivat kasken laidassa kättensä töitä. Ja Sampsa

virkkoi: "Pohjolan häissä kuului kerran olleen härkä, jonka sarvien

väliä pääskynen sai päivän lentää. Meidän kaskemme taitaa olla yhtä

suuri, pääsky saisi päivän lentää päästä päähän. -- Mutta nyt kotiin!

Kunpa siellä nyt vain kaikki olisi ennallaan."

"On kaiketi, koska ei ole tänne sanaa tullut", puuttui puheeseen vanha

Käkölä. "Vaikka on sitä kummiakin nähty. Muistan mä nuoruudessani

kerran, kun näinikään palasimme salolta, oli kotopirteistä vain

peruskivet jälellä. Vainolainen oli käynyt, ryöstänyt, polttanut.

Silloin minäkin kadotin ensimäisen vaimoni."

"Toivotaan, ettei mitään ole tapahtunut! Onhan siellä Voima, joka

vastaa kymmentä miestä, ja paljon muita. Sitäpaitsi lähetin sanan

Nousiaisiin ja Louhisaareen, että olisivat siellä varuillaan nämät

päivät, kun me olemme poissa."

"Sinä olet verraton Sampsa, muistat huolehtia aina kaikesta."

"Vähät tuosta oli huolehtimista. Mutta aurinko alenee, lähdetään

kotimatkalle!"

Kohta painuivat konttiniekat kaskimaan laidasta metsän kätköön.

Hämeessä.

Koroisten markkinat olivat olleet ja menneet. Myöhäiseen yöhön olivat

Kultarannan miehet kertoneet markkinauutisia kotiväelle. Vihdoinkin

sammutettiin päre ja käytiin levolle. Mutta tuskin olivat miehet

saaneet unen päästä kiinni, kun hirveällä rymyllä lyötiin pirtin

seinään. Silmänräpäyksessä oli Sampsa jalkeilla ja riensi keihäs

kädessä ovelle. Tunnettuaan Karvetin Voiman äänen hän päästi kiireesti

oven telkeet. "Mitä on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"

"Hirtehinen! Jos olisikin vainolainen, saisi edes tapella! Mutta kun

tulevat, herjat, salakähmäisesti, ryöstävät naisen!"

"Mitä! Onko Sinisukka ryöstetty?" kysyi Sampsa ja kalpeni.

"On niinkin! Hornan jäämit! [hämäläiset] Lempo soikoon!"

"Mistäs tiedät, että ne olivat jäämejä?"

"Näin omin silmin. Olimme juuri panneet maata, Sinisukka vielä jotain

askaroi. Silloin aukeaa äkkiä ovi, herjat hyökkäävät sisään, sieppaavat

tytön ja katoavat metsään. Rapolan Utro oli tietysti ensimäisenä.

Läksin heti miehineni jälessä, mutta sainkos minä niitä kiinni. Sen

verran vain saimme selville, että herjat olivat mereltä tulleet ja

sinne menneet."

"Niin, jäämit olivat tänä vuonna vesiteitä tulleet Koroisten

markkinoille. Me lähdemme sotapursilla heti ajamaan lempoja takaa."

"Mutta minäpäs tiedän, ettemme heitä löydä mutkikas on saaristo."

"Mitä me sitten teemme?"

"Kun saisimme parikymmentä hyvää ratsua, niin suorinta polkua

Hämeeseen. Ennättäisimme varmaan ennen ryöstäjiä sinne, sillä vesitie

Hämeeseen on pitkä. Sitten jossain kapeassa salmessa näyttäisimme

jäämeille, kuinka naisia ryöstetään."

"No hevoset nyt saadaan. Kiireesti vain toimeen! Meidän hevoset,

teidän, Käkölän, Lierannan, Kankaisten ja muitten."

Aamun sarastaessa kahlasi kaksikymmentä ratsua Vähäjoen yli ja kääntyi

Hämeen polulle. Sampsa ratsasti niin, että toisten oli vaikea pysytellä

jälessä. "Minä, minä sinut pelastan, kaunis Sinisukka", puheli hän

puoliääneen. "Sitten paluumatkalla pyydän emännäksi, kerron kaikki.

-- -- -- Olen kulkemassa kohti elämäni suurinta onnea."

* * * * *

Suomen miehet piilottivat hevosensa viidakkoon kapean salmen rannalle.

Illan hämärtyessä he alkoivat laittaa sadinta salmeen veden alle.

Sitten he tekivät kummallekin rannalle rintasuojuksen. -- Aamuyön he

nukkuivat vuorotellen, sillä markkinamiesten piti pian saapua, sen he

vakoillessaan olivat saaneet selville. Valkeni aamu. Eikä aikaakaan,

niin jo näkyi uisko niemen takaa, kohta toinen, kolmas. Ne lähenivät.

Keskellä salmea tarttuu ensimäinen uisko satimeen. Miehet soutavat,

huopaavat, työntävät. Mistään ei apua. Toiset veneet rientävät

avuksi. Kauhistus -- nekin tarttuvat kiinni! Hämmästyneinä katsovat

miehet toisiinsa. Silloin suhahtaa nuolituisku kummaltakin rannalta,

ja monet veneessä olijoista kirkaisevat. Suomen miehet näkivät nyt,

että jäämeillä ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaikka he

kiireesti tarttuivatkin jousiinsa ja asettivat varpelaidat paikoilleen.

Voima ei malttanut olla huutamatta: "Tekisikös mieli lähteä noin

niinkuin naista ryöstämään?"

Samassa hetkessä nousi Sinisukka veneessä seisomaan, sanoi: "Voima

sinä! Vai sinä siellä! Ole heti ampumatta! Sillä tiedä, ettei minua ole

ryöstetty. Vapaaehtoisesti läksin. Tiesin jäämien tulevan. -- Mikset

antanut minua viime kesänä Utrolle, kun hän lunnaitten kanssa kävi

kosimassa! Oma syysi!"

Voiman jousi vaipui herpaantuneena alas. Sampsa kävi kuolonkalpeaksi --

Sinisukka lähtenyt vapaaehtoisesti! Ei, ei, ei -- käsivarsi ei voinut

jännittää jousta.

Hetken katselivat jäämit ja rannan miehet äänettöminä toisiaan. Sitten

he rupesivat kaikessa rauhassa juttelemaan. Ja niin siinä lopulta kävi,

että sovinto saatiin aikaan. Riemuiten päätettiin, että Suomen miehet

lähtisivät mukaan Rapolan häihin, Sinisukan ja Utron suuriin häihin,

joita jo ennen markkinoita oli valmistettu. Sampsa kyllä pani vastaan,

mutta minkä hän yksin mahtoi, hänen täytyi taipua ja lähteä mukaan. Kun

polku maitse oli mutkainen ja eksyttävä, astuivat puolet suomalaisista

jäämien veneeseen ja heidän sijalleen ratsujen selkään nousi jäämejä,

jotka hyvin tunsivat polut ja tiet näillä mailla. Sitten lähdettiin

kaksin joukoin kohti Rapolaa. Synkkänä istui Sampsa ratsunsa selässä

vaihtamatta sanaakaan koko matkalla. "Miksi piti sen Voimankin kaiken

lisäksi nousta veneeseen", kapinoi hän mielessään.

Vihdoinkin loppuivat summattomat metsät ja siinä oli heidän edessään

kapea Saarioislahti, joka pitkänä kielekkeenä työntyi Rautunselästä

etelään. Lahden pohjukassa oli jyrkkärinteinen Linnavuori, jonka laella

oli kivinen pakolinna ja rinteillä vankat vallit. Vuoren juurella

honkien suojassa oli rykelmä savupirttejä: Linnasten kylä. Tänne

sijoittivat Suomen miehet hevosensa sillä aikaa, kun Rapolan väki

kävi jouduttamassa kyläläisten häihin lähtöä. Eikä aikaakaan niin jo

lähti Linnasten valkamoilta monta lehvillä koristettua hääpurtta kohti

pohjoista, sillä Rapola sijaitsi Rautunselän pohjoisella rannalla. Kun

kuljettiin ohi Päivölän niemen, takoi vanha seppä Päivö pajassaan niin,

että säkenet sinkoilivat yli kuusten latvojen. Pysähdyttiin huhuilemaan

seppää häihin. Pajan eteen kuusten alle ilmestyi kohta pikkuinen musta

ukkeli, joka korvallistaan kynsien sanoi: "Ei ole aikaa, eikä varaa

häihin lähteä." Rapolan miehet purskahtivat nauramaan ja soudantaa

jatkaessaan he kertoivat suomalaisille, että tuo seppä oli mahdottoman

rikas, mutta niin saita, niin saita, ettei hennonut syödäkään kuin joka

toinen päivä. -- Kantalan rannassa ei tarvinnut kauan huhuilla, siellä

kun oltiin juuri muutenkin lähdössä, ja Tartinsalon ja Sillantaan

uiskot odottivat jo niemen kainalossa.

Kun vihdoin päästiin perille, oli Rapolassa jo hääilo ylimmillään.

Rapolan vanha, komea, harmaahapsi isäntä kantoi pöytään kokonaisia

karhunreisiä ja hirvenlapoja. Hänen tyttärensä, vaalea Pilvikki --

Rapolan emäntä oli jo aikoja sitten kuollut -- laski tynnyristä

kuohuvaa olutta haarikan toisensa jälkeen. Suurista simasammioista

saivat vieraat itse täytellä juomasarviaan.

Mutta vasta illan tullen oikea hääilo alkoi. Kaikki kuuluisimmat

sankarit ja ihanimmat immet aina Laukosta Sysimäkeen ja Hornanjärvestä

Harvialaan nähtiin nyt Rapolassa. Suurimmat soittajat antoivat

kanteleittensa kaikua ja laulajat lauloivat kilpaa sankareitten

urotöistä. Nuorten leikit ja kisat jatkuivat loppumattomiin. Mutta

kun ilta kääntyi yölle ja tuli pilkkosen pimeä, silloin vasta tuli

hääjuhlien ihmeellisin hetki: morsiusmatka. Kylän nuoret olivat jo

aikaisemmin tehneet morsiuspolun. Se tehtiin aina mahdollisimman salaa

nuorikoilta ja mahdollisimman mutkikkaaksi. Rapolan morsiuspolku kulki

polvitellen rannalle, sitten harjulle ja sieltä takaisin taloon. Kuin

taikavoimasta syttyivät kymmenet komeat hääkokot rannalle ja sadat

tuohukset morsiuspolun kahdenpuolen. Nyt alkoi häämatka. Ensin astuivat

morsian ja sulhanen tuohusten valaisemaa polkua. Heidän jälessään

tulivat soittajat soittaen. Ja sitten koko muu hääväki aina kaksittain

käsikädessä laulaen:

"Ruvetkasme, rohjetkasme

Älkäs ääntämme hävetkö!

Polku pyhä kulkekasme

Kaunihissa joukossa!"

Vielä morsiusmatkan jälkeenkin jatkui ilonpito syvälle yöhön. Voima

nautti häiden riemusta koko sielullaan. Hän oli mukana kaikissa

leikeissä, kaikissa kisoissa, varsinkin siellä, missä ihanan Pilvikin

sininen liina liehui. Mutta Sampsa jurotti yksikseen rantakivellä

välittämättä mistään.

* * * * *

Seuraavan päivän iltapuolella nousivat Sampsa ja Voima Rapolan

harjulle, jonka laella oli kuuluisa pakolinna. Se oli suuri ja

hyvinvarustettu. Ihmeissään katselivat miehet linnan vankkoja valleja

ja niiden päällä olevaa hirsistä rintamuuria, jossa oli paljon

ampumareikiä. Vallien sisäpuolella oli monta harjakattoista kotaa,

eläinten suojia, kaivo, suuri röykkiö kuumennuskiviä ja paljon muuta.

Vainon aikana muutti näet tänne koko seutu tavaroineen kaikkineen

linnan vallien suojaan. Sampsa katseli ihmeissään linnan rakenteita,

mutta Voima kapusi valleille, nojasi rintamuuriin ja antoi katseensa

kulkea yli siintävien selkien ja saarien, yli metsäisten vaarojen ja

kukkuloitten, yli syksyisen väriloiston. -- Äh, ihana on tämä jäämien

maa Häme, ihana! huokasi hän. Ja ihania ovat Hämeen immet!

Samassa kapusi hänen vierelleen Sampsa. Hänkin loi katseensa yli

ihastuttavan näköalan, mutta se tuntui tekevän hänet vieläkin

surunvoittoisemmaksi. Oi, hän ei tahtonut nähdä kauneutta, ei mitään!

Voima ei kuitenkaan huomannut kumppaninsa otsakurttuja, vaan alkoi

toimessaan puhua: "Tiedätkös, että minua haluttaisi maksaa jäämeille

samalla mitalla. Et ole ikinä ihanampaa impeä nähnyt kuin tuo Rapolan

Pilvikki! Siitä se pitää emäntä tulla Harvettiin. Olen yrittänyt

lähestyä häntä kaiken aikaa, mutta turhaan. Kuules, ryöstetään tyttö

ensi yönä! Veneellä kiireesti vain selän yli ja sitten ratsuillamme

Suomeen."

"Älä, veikkonen, ajattele mitään sellaista! Etkö muista, että ukko

Rapo on jäämien vanhin, kuningas, jota koko Häme kuulee. Näethän nuo

komeat pirtit tuossa, linnan tässä, vain reko voi tällaisia rakentaa.

Jos nyt immen ryöstäisimme, sytyttäisi Rapo heti merkkitulen tuon

kivikummun päälle, vastaukseksi syttyisivät kymmenet tulet tuonne

selkien rannoille, Hämeen kaikille äärille ja jäämien parhaat pojat

rientäisivät kiireesti Rapolaan. Sitten ne hyökkäisivät kostoretkelle

kotiseudullemme. Meri antaa meille jo kylliksi vartioimista, emme enään

uskalla ärsyttää naapureitamme maaltapäin niskaamme. -- Mutta, mies

hyvä, puhu asiasta kunnon ukko Rapolle! Ehkä hän hyvinkin antaa sinulle

tyttärensä."

Kuin kutsuttuna astui ukko Rapo mäen rinnettä miesten luo.

"Kuules, Rapo, etkö antaisi tytärtäsi minulle vaimoksi? Maksan lunnaat

sellaiset, ettei ikinä sinulle sellaisia tarjota!"

Rapo myhäili: "Paljon täällä on kosijoita käynyt, paljon -- en ole

tytärtäni antanut.-- Mutta kuules, sinähän olet se, josta täällä Hämeen

mailla on puhe käynyt, että murrat miekan käsissäsi?"

"Minä."

"Ja sinähän se olet, joka kyykistyt hevosen alle, suoristut ja hevonen

nousee ilmaan."

"Minä."

"Sinähän kerran katselit kummulla lähestyvää vainolaisjoukkoa. Kaksi

miestä juoksi silloin toisten edellä kimppuusi, mutta sinä otit toisen

miehen oikeaan, toisen vasempaan käteesi ja nostit ne korkealle ilmaan.

Sitten viskasit miehet mäeltä vasten vainolaisia, ja pelästyneenä

läksivät kaikki pakoon -- yhtä miestä!"

"Minä."

"No niin, sinulle annan tyttäreni, sillä kuuluisampaa sankaria ei liene

ilman alla. Tuossa on kourani, lunnaista sovimme myöhemmin."

Voima oli kuin unessa. Pilvikki oli siis hänen, hänen! -- Suurena,

ihanana aukeni siinä näköala yli syksyisen luonnon. Ja Voimasta tuntui,

ettei maailma koskaan ollut näyttänyt niin suloiselta kuin nyt, ei

tuuli koskaan puhaltanut niin pehmeästi kuin nyt, ei taivas koskaan

kaareutunut niin kauniisti kuin nyt. -- Oi, ihmeellistä on elämä! Kuka

voi sen syvyydet tutkia, sen salaisuudet ymmärtää!

Syksyinen ilta.

Kultarannan emäntä oli menossa Karvettiin. Hän oli vasta muutamia

kertoja nähnyt Karvetin uuden emännän, kauniin Pilvikin. Mutta

kuitenkin hän oli jo ruvennut pitämään tuosta lapsesta, joka aina

oli niin lempeän surunvoittoinen. Eikä se nyt ihme olekaan, jos

on surullinen, ajatteli hän. Niin nuorena joutui vieraan heimon

keskuuteen, sinne jäi koti, sinne jäi heimo, sinne lapsuuden

leikkikentät, muistot. -- Ja Kultarannan emäntä kiirehti askeleitaan.

Karvetin miehet ovat nyt syysmetsässä, jatkoi hän mielessään. Kuinka

nyt ikävöikään Pilvikki, hentoinen lapsi! Joutukaa jalkani!

* * * * *

Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Kultarannan emäntä vihdoin teki

lähtöä Karvetista. Pilvikki läksi saattamaan. He kulkivat äänettöminä

pimenevää polkua metsän läpi rannalle. Joskus voi äänettömyys sanoa

enemmän kuin pitkät puheet. Ainakin tunsi äiti nyt, että tuo lapsi

hänen rinnallaan kärsi. Kun he vihdoin pääsivät rannalle, painoi

Pilvikki päänsä nyyhkyttäen äidin syliin.

"Rakas, rakas lapsi, mikä sinun on?"

Pilvikki yhä nyyhkytti.

"Etkö voi kertoa?"

"Sinä olet niin hyvä", tuli nyyhkytysten välistä. "Tuntuu aivan kuin

olisin saanut uudelleen äidin. -- Äitini kuoli, kun olin lapsi."

"Voi lapsikulta!"

"Niin äiti, ja sitten..."

"Mitä sitten, lapsi?"

"Minä pelkään Voimaa. Voi, kuinka minä pelkään, sillä on niin pitkä

partakin."

"Rakas, rakas lapsi!"

"Sitten, äiti -- sanon sinua aina äidiksi. Olethan minulle äiti?"

"Olen, olen."

"Sitten, äiti, minulla oli mielitietty kotona Hämeessä, Kantalan

Ohto, jota rakastin. -- -- Jo lapsena leikimme yhdessä. Muistan,

kuinka äitini kanssa usein kävin selän toisella rannalla Kantalassa.

Kun olimme siellä viimeistä kertaa äidin eläessä, oli Kantalan

uusi pirtti juuri valmistunut. Muistan, kuinka joimme simaa uuden

pirtin porraspuulla ja rantahaapojen välistä näimme, miten aurinko

purppuroi Rautun selän ja vaipui sitten simasalon kehtoon nukkumaan.

-- Äidin kuoltuakin tapasimme usein. Meillä oli niin hauskaa Ritvalan

kevätjuhlissa ja nyt viimeksi meidän häissä -- oi sentään! Illan

hiljaisuudessa kävelimme rannalla ja lupasin silloin olla hänen omansa

ijäti. Mutta seuraavana aamuna täytyi minun nousta Voiman purteen."

"Voi, voi, lapsikulta! Tule nyt meille yöksi. Ei sinua kotona kukaan

kaipaa, Voimahan on metsällä, ja naisetkin kävivät jo lähtiessämme

levolle. Tulethan?"

"Tulen. Äiti rakas, minulla on nyt paljon parempi, kun sain kertoa."

Ja äiti sulki värisevän lapsen uudelleen syliinsä.

Sampsa.

Synkkänä oli Sampsa saapunut Hämeestä. Jos hän ennen oli ollut toimen

mies, ei hänen touhullaan nyt ollut määrää. Syystyöt tehtiin kuin

siivin. Käytiin kalassa ja metsässä, koottiin polttopuita talven

varaksi. Sitten laajennettiin ja lujitettiin pakolinnaa ja korjattiin

kaikki varustukset salmien rannalla. Vihdoin viimein rakennettiin

Kultarannan pirttien ja aittojen väliin uusi, luja hirsiaita, niin että

piha muodostui umpinaiseksi; ja vankaksi tehtiin portti.

Kun Sampsa vielä oli kaksinkäsin näissä töissä, tuli taloon arpakapula,

joka toi käräjäkutsun. Sankoin parvin samoilivat miehet Nousiaisiin.

Täällä oli Reko, koko rannikon kuningas, äkkiä kuollut. Hänen poikansa

oli vielä pieni lapsi, siksi oli käräjäkapula niin kiireesti kutsunut

heimon koolle. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Sampsan täytyy

ottaa Suomen johto käsiinsä siksi kunnes Reon poika miehistyy. Vihdoin

Sampsa suostui, sillä hänhän oli jo kauan rantamaan puolustusta

johtanut. Kotiuduttuaan kohdistui koko hänen tulinen tarmonsa Suomeen,

ei enään yksin Kultarantaan.

Äiti ja muutkin ihmettelivät tuota tavatonta kiirettä ja touhua, sillä

eiväthän he tienneet, että Sampsa näin työhön koetti haudata jotakin,

haudata oman sydämensä.

* * * * *

On ilta, talvinen ilta. Puhdetyöt Kultarannan suuressa pirtissä ovat

täydessä käynnissä. Kuului siinä läiske ja ryske, suhina ja sihinä,

kokkapuheita ja sanasutkauksia. Miehet veistelivät suksia, astioita,

purtiloita, rekiä ja veneitä. Toiset kutoivat ja paikkailivat verkkoja.

Äiti ja Hyvämieli istuivat kiukaan puolella kehräten värttinällä, ja

heidän ympärillään oli koko naisten parvi tehden mikä mitäkin. Mutta

Ilma vuoli vasamia pilttipoikien kanssa. -- Paimentyttö ja -poika

eivät joutuneet muuta kuin juoksemaan pärepihdin luota pärepihdin luo

sytyttämään uusia päreitä ja "niistämään" vanhoja.

Vähää ennen illallista lopetettiin kuitenkin työ ja ruvettiin kertomaan

tarinoita ja arvaamaan ongelmoita, taisipa joku laulaakin illan iloksi.

Mutta kun huttu ja hirvenliikkiö oli syöty, mentiin heti nukkumaan.

Sampsa yksin jäi vielä askartelemaan. Hän meni pihalle ja katsoi, oliko

portti hyvin teljetty ja koirat kopissaan. Sitten hän otti pirtin

seinustalta pitkän tuohitorven ja puhalsi sillä: tuu-tu! Heti vastasi

linnavuorella valvova vartija torvellaan: tuu-tu! Se oli sovittu

merkki, josta tiedettiin, että kaikki on hyvin.

Pirttiin tullessaan jäi Sampsa hetkeksi taputtelemaan ovipielessä

olevia hevosia, noita Kultarannan kuuluja raudikkoja. Hevosia oli tähän

aikaan hyvin vähän. Kultarannassa oli niitä kaksi, muualla tavallisesti

yksi ja paljon oli niitä paikkoja, joissa ei ollut lainkaan hevosta.

Raudikot hörhättivät, kun Sampsa antoi niille apetta. Sitten sammui

viimeinenkin päre, ja Unetar otti huostaansa koko pirtin.

* * * * *

Tuli vihdoin kevättalvi. Kun hangenkanto oli parhaimmillaan, valjasti

Sampsa toisen raudikkonsa kirjokorjan eteen ja lähti kosiomatkalle

Joensuuhun. "Kun Sinisukka kerran meni minulta, meni ainaiseksi, en

enään välitä muusta, kuin että vaimoni on rikas ja kuuluisa", puheli

hän itsekseen ajellessaan yli sinihohteisten hankien.

Joensuun Sarvi tuli kovin iloiseksi, kun niin kuuluisa mies kuin

Kultarannan Sampsa, koko Suomen turva, tuli kosimaan hänen tytärtään.

Ja siksipä Sampsa sai heti myöntävän vastauksen. Vielä talvikelillä toi

Sampsa nuoren vaimonsa, Joensuun Terhentytin, Kultarantaan.

Salolle, salolle...

Oli taaskin tullut kevät, Suomen suloinen kevät. Maa vihannoi, käki

kukkui ja lempeä lounaistuuli kuiskaili salaisuuksia kevätkoivuille,

joitten jalkojen juuressa lahdelman laineet liplattivat. Oli jo

kylvetty ohra ja nauris, korjattu kutemisrannoilta saalis ja käyty

kevätmetsällä. Aurinko kapusi jo korkeimmilleen taivaan laelle

ja pihlaja kukki. Silloin juuri kaikui huuto: salolle, salolle!

Luonnonmaan ja läheisen rannikon nuoret jättivät heti arkiset

askareensa ja toistivat hymyillen: salolle, salolle!

Ah, nyt oli salolla suuri kaski kuivunut, nyt tuli nuorille kesän

riemuisin retki: kaskenpolttamismatka. Sillä semmoinen oli tapa ollut

hamasta muinaisuudesta, että ainoastaan nuoret pääsivät tälle retkelle.

Alkoipa nuorille nyt touhu ja työ, kun matkaa valmistelivat. Tytöt

laittoivat suuriin eväskontteihin kaikki mahdolliset herkut, mitä vain

osasivat. Pojat teroittivat aseitaan, eikä aikaakaan niin jo kaikki oli

kunnossa. Kultarannan Sampsakin innostui niin tästä touhusta, että hän

aikoi lähteä mukaan salolle, mutta silloin Ilma tiukkasi: "Ei ukkeleita

matkalle! Mitäs toit Terhentytin talvella, oma syysi!" Ja siihen sai

Sampsa tyytyä. Kuitenkin täytyi nuorten taipua sen verran, että Käkölän

vanha isäntä tuli mukaan johtamaan polttamistyötä, sillä kuka tietää

mitä ne nuoret olisivat yksin touhuilleet kaskimaalla.

Oli jo ilta, kun iloinen joukko vihdoinkin pääsi matkansa perille.

Väsymystä ei kukaan tuntenut, reippain mielin vain puuhailemaan. Eväät

ja aseet vietiin eräpirttiin. Tytöt laittoivat puron partaalle valkeita

ja rupesivat illallista valmistamaan. Pojat taas tekivät kauniita

havumajoja, itselleen tuonne kallion kylkeen ja tytöille tähän kuusien

alle. Siinä askarrellessa ajatteli jokainen pojista: "Kukahan noista

tytöistä kutsuu minut vieraakseen illalliskestiinsä?" Pojat olivat näet

koko retken ajan tyttöjen vieraina.

Seuraava päivä meni siinä, kun laitettiin kasken ja kasvavan metsän

välille leveä, risuton tie, "liekin-ulottuma". Valkeni toinen huomen

ja silloin käytiin kaskea sytyttämään. Vanha Käkölä antoi vakavana

viimeiset neuvonsa ja varoituksensa. Kasken kummallekin laidalle

asetettiin tiheään vartijoita. Kaikilla oli kädessä pitkä, hakopäinen

korento, jolla piti "tappaa" metsään pyrkivä tuli. Sitten sytytettiin

kaski yhtaikaa kummastakin päästä. Räiskyen rupesivat kuivat ha'ot ja

risut palamaan. Ensin kiiriskelivät liekit pitkin maata. Jo nousevat

korkeammalle. Nyt ulottuvat puitten latvoihin. Valkeat rupeavat äkkiä

vetämään toisiaan. Syntyy hirvittävä humina, niin hirvittävä, ettei

kuullut toverinsa ääntä. Liekit hulmusivat aina pilviin asti. Veto

oli niin kauhea, että viereisessä metsässä pienet puut taipuivat

maahan asti, ja suuremmat murtuivat hirmuisella rätinällä. Kova oli

vartijain työ, sillä suuria kekäleitä viskautui kauas metsään, ja

liekit tavoittelivat puitten latvoja. Kaikki ponnistivat voimiaan

äärimmäisyyteen asti varjellakseen metsää. Siinä lyötiin, hosuttiin,

kaadettiin. Kun valkeat viimein hirvittävällä räiskeellä yhtyivät,

vaimeni tulen valta heti, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Suurin

vaara oli nyt ohi. Istahdettiin levähtämään. Jokainen oli hiessä

hiusmartoa myöten. Illan tullen oli palo jo tyyntynyt, joten ei

monenkaan tarvinnut jäädä yöksi vartioimaan. Seuraavina päivinä antoi

se vieläkin vähemmän työtä, pojat vain siellä paksuine virsuineen ja

pitkine korentoineen kokoilivat kekäleitä rovioihin. Ja viimeisinä

päivinä ei kaski enään ollenkaan pidellyt nuoria, vaan saivat nämä

ilokseen askarrella kauniissa koivumetsässä. Oi, kuinka paljon siellä

valmistuikaan kauniita tuohitöitä: kontteja, vakkoja, vöitä, tuppia,

lippoja, nippiä ja jos jotakin.

Mutta illat sittenkin olivat hauskimmat, kun kokoonnuttiin kisakedolle

puron partaalle. Tytöillä oli kukkaseppel päässä ja pojat koristivat

vyönsä lehvillä. Siinä heitettiin kurraa, lyötiin keilaa, leikittiin

tuohipalloilla ja istuttiin ihmettä. Koko ilma oli iloa täynnä. Vasta

kun hongikko alkoi humista öistä tuutulauluaan ja aurinko vaipui

kultaiseen kehtoonsa, kokoonnuttiin piiriin nuotion ympärille. Siinä

kerrottiin kaikki sadut, kysyttiin kaikki arvoitukset ja laulettiin

kaikki laulut. Riemulla ei ollut rajoja. Viimeinkin käytiin nukkumaan.

Ikihongat yksin valvoivat ja huojuttelivat miettien harmaata päätään,

sillä heistä tuntui, että heidän säilytettäväkseen uskottiin liian

paljon kuiskauksia ja sydämen salaisuuksia.

Kotona.

Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat rantapuissa.

Kultarannan emäntä asteli pihalla. Oli niin hiljaista ja väritöntä, kun

nuoret olivat salolla. Mitä sentään olisikaan elämä ilman nuorisoa,

ajatteli hän. Se olisi kuin kevät ilman kukkasia. Ja siinä muistui niin

elävästi hänen mieleensä Helkky, rakas Helkky, joka jo toista vuotta

oli ollut poissa. Missähän kiertelee nytkin poika. Palanneeko enään

milloinkaan. Oi, kuinka monasti Helkky oli istunut tuossa tuomen alla

harppuineen. Tässä leikki lapsena, tuonne istutti tammen taimen. Äiti

istahti aitan kynnykselle, huokasi. Mieli oli niin painostava, elämä

tuntui lahjoittaneen hänelle liian paljon surua, oi liian paljon. Hän

oli väsynyt, väsynyt. -- -- --

Äänettömin askelin tuli mies metsäpolkua, sivulta päin. Siinä jo seisoi

vieressä. Äiti katsahtaa ylös, hämmästyy. "Helkky, oma poikani", saa

hän vihdoin sanotuksi. Hän aikoo nousta, mutta jalat eivät tottele.

Samassa on Helkky polvillaan hänen vieressään nyyhkyttäen: "Äiti,

äiti!" Ja kun hän vähän tyyntyy, sanoo hän: "Äiti, minä en lähde enään

koskaan sinun luotasi, en koskaan!"

Äiti ei vieläkään saa sanaa suustaan, kaikki oli tullut liian äkkiä,

liian odottamatta. Vihdoin hän nousi. Ja siinä pirttiin astuessa tuntui

hänestä, että kaikki oli taas niin kaunista, elämässä oli kevät ja

kukkaset. Ja kuinka paljon heillä olikaan juteltavaa! Äiti kertoi, mitä

oli tapahtunut Helkyn poissa ollessa. Ja Helkky taas kuvaili oloaan

luostarissa, kastetoimitusta ja kotiintuloaan, kuinka Hirvo purrellaan

saattoi hänet Jomsborgista Suomen vesille asti.

"Hirvo, Hirvoko!" huudahti äiti.

"Niin juuri Hirvo, Saijan isä, josta täällä kotona aina niin paljon

puhuttiin. Hän asuu Jomsborgissa ja halkoilee meriä Jomsviikingeitten

kanssa. Kotimaataan ei vain tahtonut nähdä, heti hän käänti purtensa,

kun Suomen rannat alkoivat siintää -- kaupin laivassa tulin Koroisiin.

Semmoinen se Hirvo, vaikka tiesi tyttärensä elävän täällä, mikä lie

miehessä."

Äiti ei vastannut mitään, ja Helkkykin vaipui ajatuksiinsa. Hän oli

kertonut äidille niin paljon, etelän matkastaan vain ei hän maininnut

mitään, ei voinut mainita. Mutta hän tunsi niin selvästi, että äiti

tiesi kaiken kertomattakin, ymmärsi hänen sielunsa särkyneisyyden. Ja

siinä hän olikin oikeassa, äiti oli todella ensi hetkestä aavistanut

kaiken, oli huomannut harpunkin häviämisen, mutta hän ei kysynyt

mitään. Ah, kuinka hän olisikaan hennonut koskettaa sydänhaavaa, joka

ei vielä ollut arpeutunut.

* * * * *

Samana iltana alkoi kuulua metsästä luikkujen ja torvien toitotusta,

huutoa, laulua, iloa. Nuoret palasivat kaskenpolttomatkaltaan

reippaina, riemuisina. Siinä erotessa puristettiin käsiä hyvästiksi,

heitettiin kaipaavia silmäyksiä, joku lie ollut alakuloinenkin --

minkäs sille mahtoi.

Kultarannan suuri vene kulki tasaisin vedoin päin kotivalkamoita.

Hyvämieli istui kokassa ajatuksiinsa vaipuneena. Naiset soutivat toista

airoparia, miehet toista. Ilma piti perää läiskytellen tuon tuostakin

vettä poikien niskaan. Mutta äkkiä hän keskeytti leikkinsä sanoen:

"Kuka kumma tuolla kotirannassa seisoo meitä odottamassa? Sampsa se ei

ole, Sampsa on lyhempi ja hartiakkaampi." Airot pysähtyivät ja kaikki

kääntyivät katsomaan. Hyvämielen silmät sumenivat, hän tunsi Helkyn

heti. "Äiti kulta, nyt saa sydämesi taas hetkeksi levon", ajatteli hän.

Siinä jo päästiin rannalle ja muutkin tunsivat Helkyn. Hyvämieli ei

sanonut mitään, vaan puristi hiljaa Helkyn kättä. Ja Helkystä tuntui,

että tuo puristus merkitsi hänelle niin äärettömän paljon -- oi, hän

omisti äidin ja sisaren. Mutta Ilma ei ennättänyt kätellä, hän rupesi

heti sormeilemaan Helkyn parranhaivenia sanoen: "Kuules, näitä sinulla

ei ollut lähtiessäsi, poika! Oletkos olevinasi mies nyt. Noo, sinä olet

vähän muuttunut, poika sinä." -- Sitten hän ympäröi Helkyn sellaisella

kysymystulvalla, ettei tämä ennättänyt puoliinkaan vastata.

Yö oli jo astellut pitkälle ennenkuin Kultarannassa käytiin levolle.

Ilma oli lapsesta alkaen ollut sellainen, että jos hän mistä palasi, ei

hän mennyt levolle ennen, kun oli äidille kertonut matkansa vaiheet.

Tavallisesti heräsi hänen kertomishalunsa vasta sitten, kun äiti

oli hyvin päässyt vuoteeseen. Niin hän nytkin istahti äidin vuoteen

reunalle ja kuvaili vilkkaasti, miten hauska heillä oli ollut salolla.

Mutta sitten hän kävi totiseksi, sanoi: "Tiedätkö, äiti, kun minä olen

jo jonkun aikaa ollut sellainen, että minulla on niin kovin hyvä olla,

jos tuo nuori turkiskauppias Voijolan Eerik on nuorten joukossa. Et

usko, kuinka hyvältä tuntui nytkin, kun hän lähti mukaan salolle. En

minä ollenkaan tahdo olla hänen kanssaan, en puhella, en leikkiä, en

edes nähdä häntä, mutta kun minä vain tiedän, että hän on mukana, niin

minulla on niin hyvä olla. -- Mitähän se semmoinen on, äiti?"

Äiti ei mahtanut olla hymyilemättä tuolle suurelle lapselle. Hän

mietti, mitä hänen piti vastata. Mutta Ilma tiukkasi uudestaan: "Äiti,

mitä se semmoinen on?"

"Sitähän juuri ajattelen. Oletko sitä tuntenut siitä asti, kun Eerik

asettui meille asumaan?"

"En, äiti! Vaikka hän talvella läksi turkisostomatkoille, joissa viipyi

aikoja, en siitä välittänyt vähääkään. Mutta nyt, jos hän on päivänkin

poissa, on minulla niin kummallisen paha olla. Mitä se oikein on, äiti?"

"Minä luulen melkein, että sinun sydämeesi on tullut kevät, vaikka et

sitä itse huomaa. Valkokukkien ummut aukeavat siellä hiljaa, arastellen

luoden ympärilleen ihmeellistä tuoksua. Ja sinä odotat tietämättäsi,

että joku tulisi ja huomaisi nuo ihanat valkeat kukat ja niitten

ihmeellisen tuoksun."

"Minä mahdan sitten odottaa Eerikkiä?"

"Niin minäkin luulen. Mutta tiedätkö, nuo kukat ovat niin valkeita,

niin arkoja, että ne eivät kestä kylmän hengähdystä, eivät tumman

käden kosketusta. Älä laske sydämesi keväiselle kukkaiskentälle

ketään sellaista, joka tuo sinne hallan ja kuoleman. Sillä katsos,

Ilma-lapseni, eivät nuo valkokukkien ummut aukene kahdesti, kevät

tulee vain kerran sydämeen. Odota nyt vain kevään tuloa! Älä ensinkään

kiirehdi, se kyllä aikanaan tulee ja sitten sinä sen ymmärrät."

"Minä ymmärrän sitä nytkin jo vähäsen. Miten hyvä sinä olet, äiti! Ei

kukaan ole sinun kaltaisesi, ei kukaan!"

Ilma nousi ja astui jo muutaman askeleen poispäin. Mutta sitten hän

äkkiä tuli takaisin, kietoi kätensä äidin kaulaan ja kysyi: "Äiti,

oletko sinäkin tuntenut joskus semmoista ihmeellistä kuin minä nyt?"