Kultarannan emäntä.
Etelään.
Valoa.
Pimeyttä.
Luostarissa.
Apotti on matkalla.
Vuorella.
Äiti ja tytär.
Kaskesmaalla.
Hämeessä.
Syksyinen ilta.
Sampsa.
Salolle, salolle.
Kotona.
Toinen syksy.
Metsänkävijä.
Karvetin Voima.
Ilma.
Kevät keskellä syksyä.
Pyhässä lehdossa.
Vuonna 1000.
Kultarannan emäntä.
Aamuaurinko kultasi selät ja salmet, saarien rannat ja keväisen metsän.
Siinä lahdelman rannalla, riippakoivun alla seisoi Kultarannan emäntä,
ennen nuoruudessaan maankuulu Impi. Hänen olennossaan oli vieläkin
jotain pehmeätä, kaunista, vaikka aika olikin taivuttanut hiukan
kumaraan hänen solakan vartalonsa ja sirotellut lunta tummaan tukkaan.
Nuo tavallisesti niin lempeät kasvot kuvastivat nyt tuskaa, sanomatonta
tuskaa. Oi, tuonne niemen taa katosi suuri kauppapursi, joka vei pois
hänen vanhimman poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä. Kunnekka joutunee
matkallaan poika, kurjuutta kärsivi, kylmä on maailma kulkijalle. Se
on isän perintöä, tuo pojan kulkemishalu. Minkäs poika sille mahtaa,
että on soittajaksi syntynyt. Noin kierteli ennen hänen isänsä
Kulkija-Helkky. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli tullut Kultarannan
isännäksi, otti tuo kulkemishalu hänet valtoihinsa. Ja hän, Impi, oli
ensin alussa ollut sanomattoman levoton sentakia. Mutta sitten hän
tyyntyi aivan, sillä hän tiesi aina, miten tuo kulkemishalu päättyi.
Näin kävi kaikki: Kulkija-Helkky istui hetken synkkänä lavitsan
reunalla. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti lehdon läpi
rannalle. Siellä hän nousi veneeseen, mutta ennenkuin kokka kosketti
toista rantaa, käänsi hän äkkiä veneen, souti takaisin ja riensi
juoksujalkaa kotiin. Täällä hän toimitti tuhannesti Impille: "Minä en
lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan!" -- Eikä hän lähtenytkään. Ja
miten onnellisia olivatkaan ne kuusitoista vuotta, jotka he yhdessä
viettivät Kultarannassa! Sitten tuli Helkyn äkillinen sairaus ja
kuolema. Oi sitä aikaa ja niitä tuskia! Silloin sai Impi valkeita
hiuksia muutamassa vuorokaudessa. -- Niin, niin, siitä on nyt tasan
kymmenen talvea, kun Kulkija-Helkky kuoli. Miten raskasta olikaan ensin
alussa, tuntui, ettei jaksanut elää. Mutta sitten aika alkoi mennä, kun
sen täytyi mennä. Ja olihan hänellä toki lapsensa, nuo rakkaat neljä.
Tämä vanhin Helkky 15-vuotias silloin -- oli jo isän eläessä tehnyt
lyhyitä matkoja harppuineen. Isän kuoltua hän istuskeli kalmiston
kuusien alla keväiset illat ja lähti sitten ensimäiselle pitkälle
matkalleen. Ja niitä matkoja on sitten riittänyt -- välillä tosin
kotonakin. Mutta juuri kun uskalsi toivoa, ettei hän enään lähtisikään,
silloin hän tavallisesti lähti. Niin nytkin! Ja äiti huokasi syvään.
Kuinka toisenlainen olikaan hänen toinen poikansa Sampsa, kuin ilmetty
ukko Luonto, Impin isä! Joka liike, joka askel kuin Luonnon. Isän
kuollessa oli tuo 14-vuotias äkkiä miehistynyt, ottanut talon hoidon
käsiinsä kuin isäntä ikään. Miten äiti olisikaan tullut toimeen ilman
Sampsaa! Ja nyt kymmenen vuoden kuluttua ei tuo poika hoida yksin
Kultarantaa, koko Suomen huolet ovat hänen harteillaan. Sampsa on mies,
sen tietävät kaikki. Ja sittenkin -- miten paljon lähempänä äidin
sydäntä oli Helkky, soittaja, surunlapsi! Oi, rakastaa häntä täytyi,
rakastaa! Ja tuonne hän katosi kaupin laivassa ulapan taa -- tulleeko
takaisin milloinkaan? Kyynelvuo kostutti äidin poskia.
Koivun oksat taipuivat hiljaa syrjään, ja hellät kädet kietoutuivat
äidin kaulaan. Siinä tuli Kultarannan tytär, 21-vuotias Hyvämieli.
"Äiti rakas", sanoi hän, "miksi jäit tänne rannalle yksin itkemään?
Semmoinenhan se on Helkky. Älä nyt itke, äiti! Kyllä hän syksyllä taas
tulee kotiin. Onhan hän monasti mennyt, monasti tullut."