V.

Vieri viesti kautta maan.

Vieri, vieri, viesti vaan.

Et sa tuo iloja minulle.

Kun tähän keväiseen aikaan lähestyi Tierin taloa, näki jo tien viime

polvessa talon kuperan toukopellon kummun kohoavan vihantana kupuna

talon matalan tuvan yli, sen vihertäväksi taustaksi, taustaksi, jonka

tuvan harmaa viirinsalko jakoi milteipä tarkasti kahtia. Tuvan

päätyakkunan peitti miltei kokonaan tuuhea, vanha pihlaja, jonka pehmeä

latvus oli levittäytynyt yli kaikkien määrien.

Siellä Tieran tuvassa istuksi nyt vanha Taira ja siellä hän sai

ensimäiset vihit siitä, että hänen ainoa tyttärensä Viemi vielä eli.

Eivät ne sitä ihan varmasti tienneet, mutta tiesiväthän toki kertoilla,

että siellä ja siellä oli elänyt semmoinen ja semmoinen tyttönen, joka

oli sota-aikoina kulkenut sieltä ja sieltä ja jonka kadonneesta äidistä

oltiin tietävinään sitä ja sitä -- kaikkea semmoista, joka soveltui

Tairaan ja hänen tyttäreensä Viemiin. Ei hän jaksanut sitä kyllä

todeksi uskoa, vaan vakuutti:

"Mutta riennän kuitenkin. Jälkiä riennän. En usko, mutta riennän."

Ja hän riensi. Tänne, näitä hänelle vielä hyvin etäisiä maita kohti ne

jäljet johtivat, samoin kuin Vieronkin jäljet, vaikka ne risteilivät,

kulkivat hajalla toisistansa.

"Johan en rientäisi! Riennän, riennän", toisteli hän yksin erämaiden

teitä lynkytellessänsä. Hän tunsi aivan nuortuvansa. Hänelle oli

alkanut etäinen kevät, ei läheltä, vaan jostain hyvin kaukaa, sieltä,

jossa kevät ei ole entinen iloisten pääskysten kevät, vaan jossa

kumottavat vieraat tuvat ja vieraat veräjät, eikä kukaan tiedä, että

siellä on se, joka on hänelle maailmassa kaikki ja kylliksi kaikesta.

Hän riensi, häipyi jäljiltä, löysi ne taas uudelleen ja taas häipyi.

Hän tuntui häipyneen niiltä jäljiltä nyt kokonaan.

Mutta sitä ahkerammin hän nyt etsi, sitä kiihkeämmin toivoi.

Tienvarsien karut jäkälät ja ujot kastikaiset ne vain kuulivat hänen

ainaisen yksinäisen hokemansa: "Rien-nän, rien-nän. Johan en!"

* * * * *

Ja nyt alkoivat Luikissa ilmestyä niiden pelätyiden tapahtumien ensi

oireet. Tieto siitä, että Turman voimakas Rouni yhtyy heihin, oli

virittänyt valkeaa. Alustalaiset ja ne, joiden maat aiottiin nielaista,

olivat yhtyneet. Alustalaiset jo niskoittelivat yhä ja yhä rohkeammin.

Sitä mukaa koveni myös kuri. Piiska alkoi vingahdella.

Mutta se oli vain uusi puhallus liekkeihin, jotka jo salassa

roihahtelivat. Kiihkoisimmat suunnittelivat jo omia tekojansa erilleen

muista, jouduttautuivat muiden edelle. Heidän joukossansa oli Laukon

Juha ensimäisiä ja hän tiesi muille luvata:

"Kyllä Rouni. Tu-lee!"

Rouni se oli hänenkin suurin voimansa. Aivan itsestään oli Rounista

tullut koko asian henki. Se aavistettiin kartanossakin. Juha innostui,

uhmaili:

"Ja luuletteko, että siinä on surku! E-hoh! Vääjätä siinä vain täytyy.

Täy-tyy!"

Tarvittiin nyt vain pieni puhallus, että kipinä olisi ilmitulessa.

* * * * *

Nyt on sunnuntai. Riekin talossa oli ne puuhatut seurat. Viemikin oli

siellä. Mainu oli alkanut kärttää mukaansa ja sitten oli Rouni sanonut:

"Tee nyt oman mielesi mukaan!"

Ja hän oli tullut, ei erin halusta, vaan tullakseen vain. Oli jo

sunnuntain iltapäivä. Riekin tuvan turvekatto kohosi pystyssä ison

koivun varjossa, aivan sen oksien alla. Jokunen vihreä ruoho vihannoi

siinä kellahtavaksi kuivaneen vanhan turveheinän seassa, ja heloitti

siinä joku eksynyt kukkanenkin, vaatimaton kuin pieni punainen silmä.

Ei siellä erin paljon väkeä ollut, mutta se mikä oli, oli hartaista

hartainta, Mainu saarnaili raamatun sanoista: "Mutta hillitse sinä

häntä -- veljeäsi." Hän puhui.

"Mutta se pahin veli on meissä itsessämme. Kussakin meissä. Sitä

haikailet, sitä veljeä, sieltä, tuolta. Mutta se on itsessä. Minussa

minä, sinussa sinä. Hillitse vain sitä." Hänen puheensa oli korutonta

kuin tuvan orressa karsta. Hän selitteli, että kaikki on hillittävä

Herran armolla ja avulla.

"Oma apu pettää. Pet-tää", vakuutti ja todisti:

"Mutta Herran armo ei torku." Kuulijat vaikenivat, olivat yhtenä

kuuntelevana sydämenä, jolle hän puheli, puheli omiansa. Hän todisti

Herran armosta:

"Se on karu, mutta selvä." Hän puheli sen armon tulosta, selitellen:

"Sinulla ovat orret karstaisina. Närehalkoja on tuvan nurkassa, mutta

anna niiden olla. Älä siivoa, vaan anna olla. Kyllä Herra silti tulee.

Tulee... Tu-lee. Ei kysy, onko paitasi päistäreinen, vaan tulee vain

tupaan. Ja silloin sinulla on rauha." Yhä alttiimpana oli hänen

edessänsä se kuunteleva yksi sydän, nämä keväisen metsäseudun

ahdistetut pikku eläjät. Hän puheli omasta heräämisestänsä, siitä miten

se Herran armo oli hänelle ilmestynyt. Hän kertoili:

"Minulle vain tuli äkkiä rauha ja hyvä olla. Siinä kaikki." Hän muisti

sen kaiken nyt niin levollisesti ja jatkoi:

"Oli kuin olisi äkkiä työ lopetettu ja viikate pantu orteen. Ja silloin

minä arvelin itsestäni että: onkohan täällä käynyt asiallaan Herra? Ja

niinpähän oli." Se vähä oli hänelle riittänyt. Hän jakoi nyt siitä

pienestä osastansa näille toisille kuin köyhä karuja muruja lintusille,

jotka niistä ilostuvat, tuntevat saaneensa paljon, kaiken, ovat

kiitollisia. Hän puheli yhä siitä samaisesta armon tulosta, selitellen:

"Sillä Herran armo ei tule remuten. Se tulee niinkuin köyhä, katsoo,

onko sijaa, ja jos on, niin istahtaa ovensuuhun ääneti ja kyllä

huomataan. Huomataan, veikkoset. Tulee vain halu olla kiitollinen ja

niin se on hillitty, se veli meissä. Anna siis haluta ja vallita sen

armon."

Ja tuntui kuin olisi maallinen kesä vierähtänyt iäiseksi, taivasten

hiljaiseksi kevääksi. Lintunen nukkui, tuomi kukki sanattomana. Nämä

muutamat ihmislintuset olivat vain kiitollisia siinä kesäisen,

turvekattoisen majan pihalla. Ei sitä tiennyt mikä puhui, mikä oli

tullut, ken outo istui tuvan karkealla rapulla. Pillahti vain kuin

lasten suusta veisuu:

"Ah sielun', vallita suo Herran

Ja turvaa isääs' rakkaaseen."

"Aamen!" lopetti Mainu kaiken, istahti rapulle, vaikeni. Oli todellakin

kuin olisi viikate pantu orrelle, levähdetty työn jälkeen ja tunnettu

vain halu olla kiitollisia.

Mistä? Samapa se. Ihmiskohtaloista ehkä yleensä.

* * * * *

Oli jo myöhäinen, yö. Mainu ja Viemi olivat viipyneet ensin talossa,

sitten matkalla. Rouni valvoi kuin heidän tuloansa odotellen ja istuksi

yksinään tupansa rapulla. Vähäinen kaste heräili jo pihan ja pientarien

nurmissa. Viero, miten lie tullut siihen pihalle, luo oleilemaan. Mieli

painoi puheisille sen kanssa. Hän tiesi Vieron kohtaloista vain sen,

että hän oli sota-ajan orpoja, yksi hyvin monesta.

Niistä kohtaloista hän nyt puheli ja kyseli. Kuultuansa, että Vierolla

ei ole mitään tietoa vanhemmistansa, hän heltyi sille, ja kaikelle

yleensä ja puheli:

"Ne ovat nämä ihmiskohtalot moisia. Luulet yhtäänne kulkevasi, mutta

suunta onkin muu."

Hän johtui muistelemaan niitä omia monia kohtaloltansa ja mieli sen

murtamana jatkoi:

"Minullakin kyllä täällä aikonaan... Oli lapsia useitakin, mutta

tyhjätpä nuo ovat nyt niiden sijat." Kaikki oli vain hajonnut kuin savu

äänettömään yöhön yksinäisestä kodasta. Aamulla oli vain ollut kota

tyhjä, hän yksin, yökin niine savuinensa mennyttä. Hän tuntui

masentuvan.

"Ja äidin sitten korjasi sota", jatkoi hän. Mieleen palasivat taas

kaikki kadonneet, äiti ja jokainen lapsi. Hän muisti ne jokaisen

eriksensä ja lisäsi:

"Kun niistä lapsistakin olisi yksikään liiennyt... ja säästynyt tähän

avuksi ja tueksi, niin toistahan tässä olisi talossa homma." Viero

vaikeni. Häneen oli alkanut tarttua jotain tämän kummallisen talon

oudosta salaisuudesta, siitä kohtalon tunnusta, joka tuntui miltei

kaikessa: kissassa, joka kivijalan kolosta syöksähti ylös seinää myöten

navahtaen lintusta sieppaamaan ja kapusi sitten ullakon aukkoon yksin

kököttämään, metsätalon eristetyssä elämässä, sen yksinäisen pihan

oloissa, pihalinnuissa ja ihmisten mielialassa ja veljeksien välisessä

eroavaisuudessa ja kaikessa. Hän heltyi sille kaikelle, kohtaloille

yleensä ja puheli vastaukseksi:

"Ka se on niin. Mutta minkäpä sille voi."

Ja kun Rouni vaikeni, niin hän lisäsi: "Kutakin vie tiensä. Niin että

siinä ei valita vara."

Vaiettiin. Rouni näytti miettivän. Taas hän yritti puhua.

"Viemi tässä... Otin sen tähän", alkoi hän, mutta lopettikin siihen

äkkiä, käänsi puheen toisaalle ja lisäili:

"Mutta eipä se avita. Vaikka puhuisi." Häntä painosti taas se kohtalon

tuntu. Hän palasi vieläkin niihin kadonneihin lapsiinsa ja lisäsi:

"Onhan toki se hyvä heistä, lapsista, että eivät ole joutuneet tähän

jakamaan isänsä osaa. Kun hävisivät kaikki."

Mutta veräjä narahti hiljaa. Mainu ja Viemi saapuivat matkaltansa.

Siksi hetkeksi ilmestyi taas elämää öiselle, kohtalokkaalle pihalle,

ilmestyi siksi lyhyeksi ajaksi, jolloin nuori emäntä kulki ääneti pihan

halki miehensä ohi tupaan Mainun mukana. Sitten alkoi taas yö ja sen

äänetön rauha. Yölepakko lähti kolostansa pehmeään lentoonsa. Rappuset

jäivät tyhjiksi ja yksinäisen yösiiven omituinen lento suhautti silloin

tällöin pehmoisen viivan pihamaan hämärän halki.

* * * * *

Ja nyt alkoivat huhut ja viestit niistä tulevista kieriä ja kertoilla.

Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Mainun seuroissa olleet puuhailivat

lähetystöä ylempien viranomaisten luo. Eivät he olleet selvillä kenen

luo, mutta aiottiin yrittää. Suunniteltiin hallitsijankin puheille

pääsyä, tai ainakin anomuksen tekemistä asiasta. Yhdet siitä toivoivat

apua, toiset eivät, kolmannet epäilivät. Kaikki toki suostuivat.

"Kun kokee niin tietää", arveltiin. Riekki lupasi yhtenä matkalle

lähteä. Rounia pyydettiin lisäksi.

Mutta Rouni kieltäytyi. Ensin hän kyllä arveli luvata, mutta sitten

ilmoitti jyrkästi:

"Olkoon."

Hän lisäsi vain:

"En minä vierasta halua. Ja omaani minä en ano."

Hän tuli siinä asiassa päättäväksi, varsinkin kun muisti Laukon Juhan

puheet siitä, mikä osa odottaisi hänen vaimoansa kartanon voutien

valtaan jouduttuansa. Mutta Riekki ja ne toiset lähtivät matkalle.

"Onhan koettu", arvelivat yhdet. Mutta ne, jotka olivat muuta

suunnitelleet, pysyivät koko puuhalle kylminä, kuten Rounikin. Laukon

Juha puheli:

"Ano sudelta, luuletko että lähtee? Älä vaan", kielsi hän jyrkästi ja

lisäsi:

"Se on yhteistä: susilla suden pesä." Suotta siis anoa, suotta toivoa

siitä apua. Hän toisteli:

"Hukka on hukan sukua. Älä siis sen luo laputa. Hee, veikkonen! Älä

laputa! Älä laputa anomaan susilta!"

Mutta ne suunnitellut vastarinnat lykkäytyivät kuitenkin. Päätettiin

odottaa siksi kun matkalle lähteneet palaavat, ei niin paljon toivosta,

vaan muutoin vain. Sillä välin täydennettiin suunnitelmia. Tuli kyti

entistä vihaisempana ja koko seutua painosti sama kohtaloiden tuntu

kuin Rounia ja sen asumaa Turman taloa. Miehet olivat kuin laivurit,

jotka tietävät joutuneensa kohtalokkaalle matkalle. Laivassa

kummittelee, yöllä kajastaa taivaalta pahan enteitä, pilvien

repeämisiä, ja uomat siellä ulapoiden ja vesien takana painautuvat yhä

etäisemmiksi ja vieraiksi, semmoisiksi, jonne ei enää koskaan heidän

huutonsa kanna, eikä heidän laivansa koskaan saavu. He vain purjehtivat

avuttomina, mielessä ainainen levoton huoli ja yllä vuoroin tähdettyvä,

vuoroin pilveytyvä kaikkeuden ja taivasten suuri, äänetön kaikkivalta.

* * * * *

Ja sitä mukaa alkoivat kieriä muutkin viestit. Ne viestit kasvoivat

kieriessään. Yksi lisäsi yhtä, toinen toista. Korsi vain kasvoi korren

viereen.

Varsinkin siitä Viemin ja voudin asiasta tiedettiin nyt jo paljon.

Vouti oli, Rouniin vihastuttuaan, kerskannut asialla kaikkien kuullen

ja siitä oli saanut sana siivet. Hopun leski Saira siitä nyt kertoili

omia kuulemiansa jo Rounillekin. Oli tullut aivan kuin siitä

kertoilemaan ja puheli:

"Niin. Niin ylpeästi sanoi vouti."

Hän kertoi jo niin varmasti, kun olisi todellakin ollut itse sitä

voudin sanomista kuulemassa ja kuullut ihan kaiken sen, jota nyt

kertoili. Hän jatkoi:

"Antaisi vain kartanoon Viemin, sanoi, niin itsellään olisi hyvä."

Tavallisiahan ne nekin asiat kyllä näissä oloissa olivat. Rouni

vuoleksi kirvesvartta ja kuunteli ääneti. Ei siinä toki Viemi itse

ollut kuulemassa. Ei se liioin näistä asioista tiennytkään, sillä Rouni

oli kieltänyt Mainuakin hänelle mitään puhumasta siitä, joka nyt

uhkasi.

"Ei se hänen surullaan lienny", oli hän Mainulle sanonut.

Mutta Saira vain jatkoi, puheli:

"Niin... Että kartanoon toisi vain Viemin, sanoi..."

Hän jatkoi:

"Minä kyllä hänelle että: Mitä sinä nyt hänestä tahtoisit? On niitä

naimattomiakin. Mutta se vain oli ylpeä sen päälle ja äyhkäsi että: Hän

jos kukaan... Vaikka naitu nainen, niin: Hän jos kukaan."

Ei hän itsekään tiennyt, miksi sitä kertoili. Kertoilihan vain kuin

yhteisestä huolesta puhuaksensa, kuten yksinäisten metsälampien kuikka

kaakottaa kaikki köyhät tietonsa omillensa silloin kun lammin rannoilla

huomaa hiipivän vaaran. Rouni ei virkkanut sanaakaan koko puheeseen.

Saira jatkoi ja tenäsi:

"Niin sanoin. Sanoin että: tämä ei ole Herralta, mutta hän vain sitä

että: Minä olen vouti. Herra on Herra, mutta minä olen vouti."

Mutta Rouni oli kuullut jo kyllänsä. Hän lopetti työnsä, otti kirveensä

ja poistui tuvasta sanaakaan sanomatta. Hän oli aikonut lähteä

työmaallensa, mutta pysähtyikin kaivolle, istahti kannelle ja jäi

mieteksimään. Hetken kuluttua kulki Mainu ohi, pysähtyi hänkin ja alkoi

puhella. Ei hän puhellut näistä asioista, vaan yritteli jutella

tavallisia.

Mutta Rouni ei niitä kuunnellut. Hän käänsi puheen aivan tahtomattansa

juuri näihin roskaisiin asioihinsa, puhellen äkkiä:

"Ei tässä mieli tee erin jutella."

Ja sitä menoaan hän raskaasti jatkoi:

"Se joskus tahtoo nyt tässä pyrkiä latomaan kuormaa ja masentamaan.

Tässä kun nämä olot ja ajatukset kasaantuvat..."

Hän puhui kuin jokaista sanaa rouhien, raskaasti ja jykevästi, miettien

jotain. Mutta sitten hän taas näytti kokevan voimistua ennallensa ja

lisäsi entiseen tapaansa, vakaana:

"Mutta eihän se nyt vielä ole kaikki lopussa. Niin kauan kuin elämän

viimeinen sana on sanomatta."