Sä mitä, naitu nainen, itket, halaat?
Mi on se, jota mieheltäsi salaat?
Viemin pieni aitta oli samalla puolen pihaa kuin se, jossa Viero
nukkui. Sola vain oli väliä ja solassa kasvoi koivu. Sen koivun oksien
latvat ulottuivat kumpaisenkin pienen aitan kattopäädyn ylle. Ja se oli
kesäinen koivu. Monesti istui Viemi sen pienen aittansa kynnyksellä ja
ompeli paitaa ja monesti muisteli Viero sitä pientä, kesäistä aittaa,
joka oli nuoren naidun naisen aitta.
Tänään aherteli Viemi yksin tuvassa. Häntä oli, varsinkin sieltä Mainun
saarnoilta tultua, alkanut joskus itkettää. Ei hän tiennyt miksi. Elämä
vain tuntui omituiselta.
Niin se tuntui nytkin. Hänen kasvattinsa yksi ainoa pieni kukka
tuikutti ihan veripunaisena akkunalaudallansa. Siinä tuntui nyt olevan
kaikki se kevät, kaikki se maailma, mitä hänellä oli. Kun Mainu saapui
tupaan, tapasi hän Viemin itkemässä. Hän heltyi sille kokonansa,
istahti ääneti, tapaili veistostansa. Tovin sitä ääneti veistettyänsä
hän lopulta puheli itkeneelle Viemille:
"Lapsihan sinä, Viemi, vielä olet."
Sydän se vain käski nyt niin sanoa. Viemi vaikeni, puuhailihan vain
jotakin omiansa. Hetken kuluttua jatkoi Mainu:
"Mutta onhan niitä asioita, joita ei näe... Tuntee vain, vaan ei näe."
Hänen mielensä muuttui omituiseksi. Hän koki ahertaa työtänsä ja
toisteli kuin itsekseen kaihoisasti:
"Lapsi... lapsi vielä. Ei miniä. Köyhän lapsi, ei miniä."
Ja kun köyhä miniä ei mitään vastaillut, niin hän osanotolla kysäsi:
"Vai onko sinulla mikä suru?"
Viemi kohenti kirnun sijoillensa ja tapaili vastaukseksi:
"En minä tiedä..." Ja kun mieteksien hän lisäsi hiljaa: "Joskus vain
tuntuu niin omituisesti painostavan."
Eikä Mainu sen enempiä kysellytkään, ei liioin hennonnut kysellä.
"Ne ovat hentoja. Ne asiat", puheli hän siinä työssänsä ja lisäili:
"Sydän on sydän... Sydän on sydän", toisteli hän mieli semmoisena ja
lisäili:
"Et sitä, ihminen, itke ilman syytä... Ei... Et itke, et itke, ihminen
ilman suruja", teki vain mieli yhäkin toistaa ja hän lopetti:
"Sillä kaikkihan se Jumalasta."
Ei hän siitä, Jumalan asiasta ja avusta nyt hennonnut enempää puhua.
Kohtalon painostaman talon pikku miniä oli vain itkullansa herkyttänyt
mielen. Ei tehnyt mieli nyt tuvassakaan olla. Hän lähti veljensä luo
sen työmaalle. Kun he siellä taas joutuivat puheisille, niin hän, mieli
yhäkin niistä Viemin itkuista omituisena, puheli veljellensä:
"Sitä on tässä maailmassa paljon, jota ei näe."
Ei hän itsekään tiennyt, mitä tarkoitti. Mieli vain veti niin puhumaan.
Hän jatkoi:
"Yhden näemme. Mutta sisällä voi olla toinen valtakunta, ja se on
salassa. On ja pysyy salassa."
Veli ei vastannut. He painuivat kumpikin työhönsä. Vasta rupeaman
loputtua johtui Rouni vuorostaan siinä levätessä kuin vastaukseksi
puhelemaan:
"Salassa", puheli hän, tietämättä miksi se vastaus vasta nyt mieleen
tuli, ja jatkoi:
"Mutta kerranhan sitä vielä seistään silläkin rannalla, jossa kaikki on
jo selvää."
Kumpikaan ei tiennyt mistä toinen puhui, mitä tarkoitti. Sanat vain
olivat soveltuneet itsestänsä ja niihin kätkeytyi kaikki se, mikä oli
puhujille itsellensäkin salattua: nuoren naisen kesäinen aitta, jonka
pieni ovi oli auki. Aitassa oli vain pellavapuvut orrella ja vähät
vaatteet sijoillansa, eikä mitään muuta, ja kuitenkin oli siellä koko
se sydämien ja kesän valtakunta, joka oli salaisuudessa ratkaiseva
ihmisten kohtalot.
* * * * *
Nyt on sunnuntaipäivä.
Viero oli asioillansa ja samalla Rounin asioilla kylillä. Kylien
raiteilla oli kesä ja pyhä. Viero oli ennen Rounille tuloansa ollut
kartanon töissä. Häntä oli niinä aikoina rakastellut Tuovin Lienu ja
rakasteli se yhäkin, vaikka ei tiennyt, mieliikö Viero häntä. Siksipä
hän ei tahtonutkaan huolia Avin Mieristä, joka häntä rakasteli. Mieri
oli yksi niistä uskaliaimmista, jotka puuhasivat vastarintaa Laukon
Juhan kanssa.
Kyllä Lienu hänestä piti, mutta hän olisi mieluummin tahtonut Vieron.
Nyt oli raiteilla nuorten menoa. Joku lauleskeli, hoilasi:
"Ja toista minä meinoan,
vaan toista minä lemmin."
"Hyi!" nuhteli joku tytöistä, noin-noin, kun se kuului asiaan ja toinen
lisäsi:
"Kuka nyt pettää!... Ensin yhtä... ja sitten kuitenkin toista!"
Mutta poika heilahti kuin heinä ja kerskasi:
"Molempia. Ensin yhtä, sitten toista!"
"Hyi!"
Ja tyttö hyvitteli:
"Mutta Viero vain ei niin. Vai mitä Viero? Ethän?"
Viero ei vastannut. Koko tapaus oli helähtänyt nopeasti kuin kevään
iloinen kuuro. Se jätti jälkeensä raiteille kylien kesäistä lempeä.
Puut kukkivat. Kukin kosi salassa omaansa. Pihojen aidoilla kuivuivat
viikolla taitetut vastat ja vanhat pitivät pirteissä omaa pyhäänsä.
Mutta Tuovin Lienu rakastui nyt Vieroon yhä enemmän ja kuitenkaan
hänellä ei ollut nytkään mitään Mieriäkään vastaan. Hän olisi suonut
sen edelleenkin häntä meinaavan ja kun eukot asiasta puhuivat, niin he
eivät olleet varmat kumpiko se oikea oli: Vieroko, vai Mieri.
* * * * *
Mutta myöhemmin oli Laukon pihalla miehiä koolla muulla asialla.
Kartanosta oli jo niillekin anastettujen talojen isännille lähetetty
määräyksiä, milloin on saavuttava töihin. Lähetystö ei ollut vielä
palannut matkoiltansa. Jotkut sanoivat, että siinä on vielä kipene
toivoa, mutta toiset sen kielsivät ja tahtoivat, että koko Luikki on
ajoissa hävitettävä maan tasalle.
"Kipenet tässä, helkkari", kiroili Laukon Juha, ja nähtyänsä Vieron
olevan muiden joukossa hän vannotti sitä lujalla:
"Viero! Seisotko, jos tulee tosi?"
Ja vastausta odottamatta hän lisäsi:
"Ota Rounista oppi... Seiso lujana niinkuin sen poika!"
Ja sanattomiahan ne lupaukset yleensäkin olivat. Se vain erkani, ken ei
halunnut, ja Viero ei eronnut. Jotkut siinä puhuivat sanan, ei vastaan,
ei myötä, vaan kuten kypsässä asiassa.
"Mikä on tullakseen, se tulee", arveli joku ja toinen lisäsi:
"Se kohtalo tässä ratkaisee."
"Kohtalo!" kiehahti Laukon Juha ynseänä ja jatkoi:
"Saven sotkemista se on, kohtalo." Ei hän siihen nyt, tällä hetkellä,
halunnut uskoa. Hän jatkoi:
"Helkkari tässä! Kohtalo! Saven vanutusta se on", yltyi hän
toistamiseen ja puheli kiihtyneenä:
"Toiset, rikkaat, kun polkevat, kuin savea, niin painut siinä toinen.
Ja Jumalaako apuun huudat?" kiihtyi hän ja epäsi:
"Ei veikkoset! Huhua! Huhua vain sitä! Rikkaan puolella se on ja sanoo:
Vanu! Vanu! Vanu vain, kun sinua sotketaan! Kyll' taivaassa sitten saat
luitasi hieroa! Nyt vanu! Helkkari! Hiiteen ne! Luikkia ne ovat
pappilatkin."
Ja kaikista tuntui, että niin todellakin on. Jokainen heistä oli
raatanut osansa pappien päivätöissä.
"Ja minkä voiton antavat? Papit?" jatkoi siitä Juha ja itse vastasi
kiivaalla:
"Luille taivaan!... Kipenet tässä siis vielä! Helkkari!"
Ja heidän edessänsä oli riisuuntunut pyhä pukimistansa ja maailma
valheestansa. Se maailma seisoi nyt heidän edessänsä kaikessa arkisessa
karuudessansa, semmoisena, jossa taivas nojasi avuttomien hartioihin
kaikella raskaalla painollansa, ilman sääliä, ilman mitään. Iltapuoli
aneli jo tuloansa. Laukon turvekattoiset, pienet asumukset kääriytyivät
hiljaa sen kesäiseen tunteeseen. Siellä täällä kapisteli joku
yksinäinen vaimo pihalla jo pyhäiltaisia askareitansa ja päivä väsyi
yhä vain rikastuvaa iltaansa kohti.
Mutta raiteilla ajelehtivat vielä äskeisen iloisen lemmenkuuron
jälkeensä jättämän elämän loput. Tai oikeastaan ei enää raiteilla,
sillä porstuoissa ja aittojen ovilla se nyt tuoksui, ja vaikka pojat
olivat erossa tytöistä ja kaikki kuin erinänsä, niin tuntui sen tuore
tuoksu. Tuovin Lienu ja toisen talon tyttö Aini olivat Lienun aitalla,
kun Viero kulki pihan läpi. Aini ei tiennyt, ketä hän rakasti, mutta
tunsi rakastavansa Vieroa, tai oikeastaan: Vieroakin. Huivit typöttivät
somasti molempien silmillä kun Viero kulki ohi, ja Aini nenitteli
Lienulle siitä poikien päivällisestä laulusta:
"Monta! Ensin yhtä ja kuitenkin toista."
Vierolle hän sitä oikeastaan tarkoitti, vaikka Lienulle puheli. Ja
Lienu vastaili samaan tapaan:
"Olkoon!... Mutta en minä vain kestään."
He typöttivät. Toivoivat he kyllä, että Viero jäisi, ja oli se tuo
Lienu Vieron mielestä kyllä sievä, mutta ei häntä nyt mieli vetänyt.
Hän jouduttautui kotimatkalle. Sieltä metsien takaa kuvastihe hänelle
nyt se Viemin pieni, hiljainen aitta niin orpona ja sirona, että hän
halusi vain rientää sen luo, sillä siellä tuntui olevan parempi ja
paras olla. Oikotie vei yksinäisen ison metsäkosken kautta. Hän meloi
joen yli koskenniskasta. Siitä oli vain taival jalkapolkua Viemin
veräjälle ja sitä polkua kulkiessa hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut
kesäinen lemmenkävijä, joka rientää sinne, missä oma yksinänsä
iltaisella aittansa kynnyksellä ompelee ja odottaa häntä.
Eikä hän erehtynyt. Päivä oli jo maillaan. Kun hän tieaukon suusta
pujahti metsän lehtitaivaan alta vainion polulle, istui Viemi aittansa
aukinaisella ovella ja vihreät koivut heloittivat ensi hämyssä.
Veljekset istuivat paitasillaan tuvan rapulla, eivät puhelleet,
oleilivathan vain. Kun Viero saapui, tuntui kaikista, kuin olisi nyt
ollut perhe koolla ja tuvan pöydällä pieni illallinen viime tullutta
poikaa odottamassa ja kaikista tuntui silloin rauhalliselta.
"Siunaisit nyt jo Viemi, itsesi, ja menisit jo levolle", puheli silloin
Rouni sinne aitalle pihan yli. Ja kun Viemi lopulta poistui tupaan,
niin hän kuin jatkoksi puheli nuoresta vaimostansa veljellensä
Mainulle:
"On tässä kuin talon sielu... Muuta kun tuota tässä on niin vähän."
Hän vaikeni. Kuuli vain kuinka oven puusarana narahti siellä takana
Viemin jälellä ja hänen mieleensä jäi se nuoren vaimon kepeä käynti,
jonka hän oli huomannut Viemin siitä heidän välitsensä hiljaa tupaan
poistuessa.
* * * * *
Ja sitten alkoivat leimahdella tulevien tapahtumien ensimäiset pilvet
ja vihaiset liekit. Avin Mieri oli Luikin alustalaisia, kuten Tuovin
Lienukin, jota hän rakasteli. He olivat molemmat kartanon päivätöissä.
Siellä tapasi voudin apulainen Mierin tyttönsä parissa.
"Vai työajalla!" alkoi hän haukkua. Hän määräsi molemmille
rangaistukseksi lisää työpäiviä. Nuori mies kiivastui, mutta Lienu
sovitteli:
"Älä, Mieri!"
Se oli aikaista heinänteon alkua. Kuivat heinäru'ot kirjavoivat niittyä
ja tuntui niiden pehmeä tuoksu. Väki aherti rukojen seassa, mutta
herkkeni kaikkea samalla kuulemaan. Mieri talttuikin kun Lienu
sovitteli. Voudin apulainen jatkoi vihaansa ja haukuskeli:
"Hömöt! Napulit! Sitta vielä sieraimessa... ja jo akka olla pitäisi!"
Ja sitä menoaan hän Lienulle vihaisesti rähähti:
"Läävää luutuamaan minä sinut, letukka, talutan."
Ei kukaan puhunut. Apulainen puhisi vihasta. Joku vaimoista vain
nureksi itseksensä katkerana:
"Luikki on Luikki." He puuhasivat kuin pienet mettiäiset siellä
rakojensa seassa. Tätähän sitä oli saatu sadasti kokea ja pahempaakin
vieläkin useammin. He tunsivat taas olevansa vähäisiä tässä maailmassa.
Luikki oli heille todellakin Luikki. Tarvitsi vain sitä muistella ja
siitä käydä ohi, niin mieli painui pieneksi ja elämä kaiuksi, kuin
kuiva ruoho pienten tupien turvekatoilla.
Mutta Mieri ei ollut nyt masentunut, vaikka ulkonaisesti talttuikin.
Hän uhitteli salassa:
"En vaikerra!"
Toiset eivät olleet kuulevinansa. Hän jatkoi, uhkaili:
"Sinimarjan annan."
Ja kun hän iltasella kulki tietä ja siinä voudin apulainen tuli
vastaan, eikä ollut ketään muita paikalla, niin hän iski nyrkillä sille
"sinimarjan" silmän alle.
"He!" äänsi hän sitä iskiessään, kuten aina antaja, ja ennenkuin lyöty
ehti tointua puheeksi, jatkoi:
"Se oli ensimäinen."
Koko silmän alus sinertyi ja kohosi iso kuhmu. Lyödyn huudosta
välittämättä käveli Mieri tyynenä pois paikalta. Hän tiesi mitä nyt oli
tuleva ja pakeni, piiloittelihe toisten turvissa ja vältti etsijänsä.
Hän kävi Laukon Juhan kanssa Rouninkin luona neuvottelemassa siitä,
mitä nyt oli tehtävä.
Mutta Rouni ei osannut antaa päättävää neuvoa. Päätettiin vain vielä
odottaa asioiden kehittymistä, sitä, mitä kartanon puolelta yritetään,
ja sitten sen mukaan toimia. He vain tajusivat sen, että apua ei nyt
tule muualta kuin omasta kädestä ja käsi oli nyt aulis sitä apua
antamaan.
Mutta Luikissa aavisteltiin ja oltiin selvillä nyt siitä, että ilmi
kapina oli tulossa. Ryhdyttiin sitä ajoissa tukehduttamaan omiin
savuihinsa. Paras siinä oli tietysti tehdä kapinaan otaksutut johtajat
vaarattomiksi ja varsinaisina levottomuuksien henkinä ja voimana
pidettiin Laukon Juhaa ja erittäinkin lannistumatonta ja uhmaavaa
Turman Rounia.
* * * * *
Ohra pääsi jo vihneelle. Ruis tähki.
Rounin talon pieni sauna oli ison koivun alla ja siinä oli pieni akkuna
ja akkunan alla ruispellon piennar.
Nyt itki Viemi yksinänsä saunassa. Viero sattui tulemaan, näki hänen
itkevän ja kysyi:
"Itketkö sinä Viemi?... Mitä sinä itket?"
"En minä mitä... En minä itke", kielteli Viemi. Mutta kun Viero vaikeni
ja tuntui taas häneen katsovan, niin hän, huivia silmilleen korjaillen,
jatkoksi puheli:
"Ei sitä aina tiedä... mitä sitä tahtoo."
Viero oli istahtanut lauteen partaalle. Hänessä sykähti sydän niistä
nuoren naisen itkuista. Hän tapaili:
"Niin... Enhän minä mitään kysynytkään..."
Hän vaikeni ja niin vaikeni Viemikin. Nyt hän tiedusteli:
"Suutuitko sinä?"
Viemi ei vastannut. Ei se ollut häneen suuttunut, tiesi sen Viero,
mutta oli vain tullut kysyneeksi.
"Mitäpä minä suuttuisin", vastailikin Viemi lopulta, Vierosta se
vastailu tuntui niin lämpimältä, lohdulliselta ja kaihoavalta, että
hänessä sykähteli entistäkin hellemmin. Hetken kuluttua hän puheli:
"Minä sanoisin sinulle yhden... Mutta jos sinä suutut."
"Mitä sitten?"
"Muutoin vain minä meinasin... Mutta en minä sitä nyt sano."
Viemi luuli arvaavansa, mitä Viero oli aikonut hänelle sanoa. Ei hän
ollut pahoillansa siitä, ei mistään. Hänestä tuntui hyvältä kun Viero
hänelle puheli, juuri näin, tai sama nyt, miten. Hän vastaili kuin
itsekseen kaihoillen:
"Mitäpä niistä... Itket aikasi ja... Meneehän se kaikki kerran ohi."
Ja miten ollakaan, niin hän tuli nyt muistaneeksi ne Mainun silloiset,
hänen itkunsa johdosta toistelemat sanat sydämestä, kävi kaihoiseksi ja
jatkoi kuin itsekseen surullisesti:
"Sydänhän se on, sydän jokaisella."
Ja kun hän nyt nousi ja lähti, niin tuntui kuin olisi käydessä jäseniä
hiljaa raukaissut ja hän tajusi itsekin nyt olevansa hyvin hento ja
herkkä. Hän ryhtyi tuvassa suorimaan pellavapivoa, kehrätäksensä
ompelurihmaa. Ajatukset tuntuivat hajoavan ja sotkeutuvan pivon
valkeisiin, hajanaisiin pellavankierteihin. Mainu vuoleksi puukuppia,
huomasi taas hänen surunsa, luuli niitä talon tavallisiksi oudoiksi
mielialoiksi ja alkoi taas haastella sitä omaa, kaihoisaa rauhaansa.
"Näyt taas", aikoi hän sanoa, että on huomannut hänen olevan
surullisen, mutta lopetti siihen ja jatkoi:
"Mutta ei sitä pidä liikoja."
Ei surra liikoja, hän tarkoitti siinä vuollessansa. Paras tyytyä vain
omaan matalaan orteen. Hän lisäsi:
"Ne ovat kuitenkin kuninkaan linnat täältä etäisiä."
Mutta niistä sanoista alkoikin Viemille vain kumottaa se joku etäinen
kuninkaan linna. Mikä se linna oli, sitä hän ei tajunnut, ei pyytänyt
tajuta. Se vain kumotti yhä ja yhä etäämpää ja aina ja aina vain
surullisemmin. Hän näki vain sen kumotuksen, istui itse täällä matalan,
karstaisen orren alla, ikävöi ja harjaili pellaviansa, joihin
haihtuivat ajatukset ja kaikki. Sieltä kuninkaan linnasta näkyivät vain
asumattomat akkunat, ranta ja tyhjä lehto. Poissa olivat asujat. Linnut
olivat iäksi lentoon lähteneet. Valkea liina vain oli oksalle heitetty
ja vilkutti kuin kutsua hänelle tänne, jossa hänen luonansa oli
ainoastaan puukuppia vuoleva Mainu.