Mit' on liesi, lämpö lieden!
Kulkevat sodissa miehet,
vaan on sielläkin sykähti
sydän lieden laittajalla.
Rounin lähdettyä oli Riekin vaimo alkanut puuhailla seuroja ja toimitti
miestänsä noutamaan Mainua puhumaan lohtua ja rauhaa tämän uhkaavan
murheen uhatessa. Hän se oli aikoinaan toimittanut ja puuhannut Rounin
ja Viemin avioliittoakin. Hän rakasti Viemiä kuin omaa lastansa, koki
sitä johtaa ja taivuttaa uskoon ja käski miehensä, Mainua Rounin luota
tavatessaan, pyytämään Viemiä tulemaan hartausseuraan.
Sille asialle se nyt Riekki saapui, Viemi oli yksin kotona. Rouni oli
veljensä Mainun kanssa lähtenyt polttamaan viime kesänä kaadettua
kaskea. Hän puhui Viemille asiansa, kehoitti tulemaan seuroihin.
Mutta Viemi ikäänkuin esteli.
"En minä tiedä", puheli hän, ei tosin suoraan kieltääksensä, ja kun
Riekki jatkoi, niin hän kuin ajatellen lisäsi:
"Niin... Onhan se hyvä asia." Hän sanoi sen kuin lapsi, ahkeroi pikku
puuhaansa ja lisäsi: "Mutta en tiedä... Mitä Rounikin sanonee."
Tiesi hän, että ei Rouni häntä estele, ei kiellä mistään, eikä hänellä
itselläänkään ollut mitään seuroja vastaan, mutta hänellä oli nyt vain
täällä hyvä ja keveä olla. Hän koki johtaa puhelua muuhun, sanoen:
"On tässä niin paljon yhtä ja toista... Pellava on kitkemättä ja paljon
muuta askarta." Mutta Riekki vain jatkoi sittenkin, puheli:
"Pellavat ovat kyllä pellavia." Hän koki sovitella, varsinkin vaimonsa
toivomuksien vuoksi, ja jatkoi:
"En minä sitä muuten niin kärttäisi... mutta se Kieru kun sitä vaati ja
käski että pyytää." Viemi vaikeni, toimi toimiansa. Riekki heltyi
hänelle kuten lapselle, puheli, kyseli:
"Sitä on sinullakin eläviä", tapaili hän mieli niin omituisena, ja kuin
muiden sanojen puutteessa kysäisi:
"Mitenkä sinulla tässä menee? Ne olot ja pellavan kitkut?"
Ja oli kuin olisi Viemissä silloin sykähtänyt jotain, jota hän ei itse
tajunnut, jotain kaihoisaa, hellää ja selittämätöntä. Teki mieli
vetäistä huivia alemmaksi silmien varjoksi. Hän kohenti vasua penkille,
ja tapaili:
"Mitäpäs tässä... Ei tässä mitä puutu." Hänelle tuli äkkiä omituinen
olo. Hän lisäsi kuin itsekseen kaipaillen:
"Milloinhan kitket, milloin itket."
Se tuli niin hiljaa, kuin omalle itselle puhellen, oikeastaan ensi
kertaa elämässä. Vaiettiin. Lopulta Viemi lupailikin sinne seuroihin
tulla, ei juuri luvataksensa, vaan sanoaksensa jotakin. Riekki lähti
kaskenpolttajia etsimään. Yksin tupaan jäätyänsä yritteli Viemi siinä
alottaa taas työtänsä, mutta ei se tahtonut nyt sujua. Tuvassa oli
hiljaista, tyhjää. Ainoana elona ulkoisesta maailmasta tuntui olevan
hiljaa heloittava päivänpaisteinen akkuna, kaihoisa ja äänetön, kuten
kaikki muukin. Tuli outo olo. Ei tehnyt mieli mitään miettiäkään.
Ajatukset vain hajosivat ja haihtuivat maailmalle.
Eikä hän tiennyt, miksi hänen teki mielensä nyt itkeä. Ei hän tiennyt
miksi itki, ei surrut mitään, ei toivonut. Hän itki vain itkeäksensä,
kuin jonkun hiljaisen aavistuksen edessä.
* * * * *
Se oli tyyni, poutainen päivä. Veljekset polttivat kaskea
mäenrinteellä. Vaikka ei käynyt tuulen veto, niin tuli kuitenkin
kiipeili rinnettä ylös tasaisesti, nielasi tuontuostakin kuivaa
ryteikköä aivan ahmien. Kasken siinä tasaisesti palaessa levähtivät
nokiset polttajat sen reunassa, rinteen alla. Savu levisi tyynessä
ilmassa leijailevaksi pilveksi, jonka lieve painui miesten kohdalle,
heittäen heidän yllensä omituisen, paksun varjon. Taustana kohosi
jyrkkä, alhaalla jo mustaksi palanut rinne, jossa tulireuna kiipeili
yhä ylemmäksi punaisten tulikielien leikitellessä ja leimahdellessa
paksuna tupruavan savun seasta. Vehmas metsä vain katseli näytelmää
äänettömänä ja ohi savujen lentää hipasi yksinäinen palokärki.
Ja taas olivat veljekset johtuneet puhumaan siitä semmoisesta, näiden
uhkaavien asioiden kanssa yhteydessä olevasta asiasta, josta silloin
kerran kaskimaalla väittelivät. Mainu tunsi veljensä voiman ja luonteen
rautaisen lujuuden ja väkisinkin oli häneenkin hiipinyt joku turman
aavistus näiden koettelemuksien uhatessa, ja hän koki hillitä ja
sovittaa veljeänsä. Rouni olikin kuunnellut hänen rauhoittelujansa
tyynenä ja puheli nyt:
"En minä siitä muuten ja itseni tähden niin erin, mutta minulla on
vaimo", puheli hän vakaana ja lisäsi päättävästi:
"Haljetkoot vaikka tanteret altani, niin niiden raossakin minä poljen
hänen puolestansa niin että hänellä on hyvä." Hänen karkeita, nokisia
ryntäitänsä pitkin valui hiki lihavina pisaroina. Kun Mainu puheli
lupauksesta ja toivosta, niin hän taas ynsistyi ja äänsi:
"Ne ovat karstaa. Kuivaa karstaa." Hänen kaikki voimansa palasivat. Hän
jatkoi:
"Helvetti", manasi hän synkeästi ja lujeni: "Oikeudesta puhutaan, mutta
minä tiedän elämän raamatusta, että oikeus ei tässä maailmassa asetu
sen puolelle, jolla ei ole lujat nyrkit, millä sitä puolustaa. Mutta
jos on, niin asettuu."
Hän yltyi, viskasi palokangen syrjään ja jatkoi:
"Se kyllä, oikeus, on huorain, ovelien, kettujen ja konnien apuna,
mutta jos se myös sattuu mieheen, niin se asettuu sen puolelle, jos
tiukka tulee... Pakosta, ei muuten."
"Ei, veli," tarttui Mainu. Hänkin kokosi nyt omat voimansa ja todisti:
"Vaikka se on karua ja korutonta... Herran apu, niin ota siihen vain
ajallasi turva... Ota ajallasi, ota ajallasi turva." Rouni antoi hänen
puhua, jatkaa:
"Se on, katso, näin: se tulee salassa, se apu, omia teitään... Sinä
sitä varrot tuolta ja tältä suunnalta, ja täältä", viittoi hän
käsillänsä ja ilmoitti:
"Mutta se onkin jo silloin sinussa itsessäsi. Sinä vain avasit sydämesi
ja se tuli... Tu-li. Tuli vain", vahvisti hän lujalla uskolla ja
selitti: "Se rakentaa sinussa sulut. Juuri sinussa itsessäsi se
rakentaa sulut ja niin on sinulla turva." Rouni oli istahtanut
nokiselle polulle, näytti miettivän, ja kun veli oli lopettanut, niin
puheli: "En minä sano, etten ole sitäkin yrittänyt." Muisti hän ne
etäiset ajat ja jatkoi:
"Silloin aikoinaan minä uskoin siihen jumalan apuun, mutta elämä oli
liika selvä. Ja se todisti, että jumala on aina siellä, missä veijarit
lihovat, vaan ei niiden suojana, joilla on hätä, ja silloin minä
päätin. Minä päätin, kuule, Mainu", sai hänen äänensä taas uhman voiman
ja hän vannoi:
"Minä päätin itse seistä viimeiseen asti oman veräjäni vahtina, ja minä
en siitä järky."
Ja Mainu tajusi taas, että hänen puheensa ovat turhia, aika ei ollut,
niin hän uskoi, vielä niille tullut. Hänen mielensä painui, oli kuin
syksyn kuloa ja hän toisteli surullisena, kuin itsekseen:
"Tuki vain veräjä itsessäsi. Tuki, tuki aikanaan veräjä itsessäsi ja
seiso vartiana siinä. Muutoin siitä ryöpsähtää myrsky ja silloin se on
myöhä!"
Kasken tuli ahmasi ryteikköä ryskinällä, purki paksua savua taivaalle
mustaksi pilveksi ja sen alla väänsivät veljet taas kovaa, hikistä
työtänsä. Saapui sitten Riekki asiallensa, puheli ne, sai Mainulta
luvan, kertoili asioista ja poistui. Tuli jo ilta. Kaski oli loppuun
palanut. Nokisella rinteellä törröttivät hiiltyneet kannot. Päivän
äänet lakkasivat. Taivasrantaan syttyi kuulas iltarusko, joka valoi
punaista hohdettansa nokiselle palorinteelle ja siellä kaskitöitänsä
lopettelevan, väsyneen ja nokisen veljesparin yli. Ilta syveni. Valo
haurastui öisemmäksi. Ruskon puna värjäsi nokisia miehiä ja valaisi
rinnettä yhä hartaammalla hohteella. Veljekset olivat lopettaneet
työnsä ja seisoivat rinteellä kumpikin tahollansa, alas rotkon lehtojen
yli katsellen. Rouni seisoi nokinen palokanki kädessänsä pystyssä,
lujana ja voimakkaana kuten aina, ikäänkuin tähyten jotain outoa, joka
uhkasi tulla, ja Mainu näytti ikäänkuin hiljaa, äänettömäksi
syventyneenä siunaavan nyt kuluneen metsämaan työpäivän rauhallista ja
vakaata pois menoa. Ja molempien ja koko punassa hohtavan nokisen
palorinteen yllä tuntui siinä yksinäisen korven keskellä häämöittävän
hiljainen, selittämätön kohtalo, joka yhä vain läheni kuten nyt
lientyvä, metsämaan lempeä ja vaitelias tuoreen kevään yö.
* * * * *
Se Luikin asia alkoikin jo kehittyä loppuratkaisuunsa. Miehet
kuljeksivat jo uusia rajoja suunnittelemassa. Vouti oli miehinensä
poikennut Turman taloon. Miehet jäivät pihalle, hän meni yksin tupaan.
Siellä puuhaili Viemi yksin. Vouti alkoi puhella kuten vanha tuttu ja
isäntä, mutta vastaukset olivat vähiä.
"Vouti on hyvä ja istuu", raivaili Viemi hänelle vastailuksi vain
penkkiä. Vouti istahti, katseli puuhailevaa nuorta vaimoa.
"Vai täällä sinä nyt sitten olet", puheli hän hänelle. Hän koki johtaa
puhettansa niin että se koskettaisi jotenkin sitä hänen salaista
asiaansa, sitä tyttöjen kesäisen luhdin ja nuoren vaimon tuoretta,
keväistä vetoa, joka hänetkin oli nyt tänne vetänyt.
"Entäs miehesi? Missä hän on?" jatkoi hän. Ei hän vastausta
odottanutkaan, vaan lisäili:
"Olisit sinä nuoremmankin saanut."
Mutta Viemi veti taas huivia katseensa varjoksi ja koki puuhaillessaan
pysytellä selin voutiin. Hän tajusi sen yhä vain katseillaan seuraavan
häntä ja hänen toimiansa, tajusi sen yhä herkkenevillä, miehen kanssa
yksikseen jääneen nuoren vaimon vaistoilla. Hän lakkasi kuulemasta sen
puhelujakin ja kun vouti yhä jatkoi ja johti, niin hän otti vesisangon
ja poistui ääneti, muka vettä hakeakseen, pois tuvasta. Hän käveli
kaivolle, täytti kyllä sangon vedellä, mutta ei lähtenytkään sitä
tupaan viemään, vaan istahti kaivonkannelle vesisankonsa viereen. Hän
istui kauvan ja miten olikaan, niin tuli siinä taas muistaneeksi
kohtauksensa Vieron kanssa siellä tuoreen vastaskoivun alla ja toisen
siinä kodin veräjällä. Se muisto tuli nyt kuin jostain hyvin kaukaa,
jostain unohdetuilta pyykkirannoilta, jossa vaatteet yksinänsä
valkenevat ja ripsehtii vesoissa vain muisto siitä, että täälläkin on
joskus pesijä puuhaillut. Se muisto karkoitti hänestä nyt kaiken muun,
nukahti lopulta itse häneen ja hänessä tuntui silloin lakkaavan kaikki,
kaipuu, mietteet. Hänellä oli vain hyvä olla.
* * * * *
Vouti ei ollut vielä poistunut tuvasta, kuu Rouni palasi työmaaltansa.
Hän arvasi voudin asiana olevan talon asian. Mitään siitä välittämättä
otti hän ruuan hyllyltä, odottamatta että Viemi saapuisi sitä pöydälle
tuomaan, ja ryhtyi syömään, voutia tervehtimättä, tupaan nyt tulleista
miehistä välittämättä. Hän söi ääneti, kuin ei tuvassa olisi ketään
muuta ollutkaan.
Ja vouti ilmoittikin hänelle asiansa, ensin ylimalkaisesti, antamalla
tietää, että kartanoon tullaan yhdistämään sen rajaseudut. Rouni
vaikeni, söi tyynesti. Vouti puhui nyt tarkemmin, selitteli jo
alustalaisten velvollisuuksia ja samalla piti silmällä Rounia. Sen
ynseys nosti hänen luontoansa. Hän tiesi olevansa kartanon itsevaltias
vouti. Hän jo lisäsi:
"Muutoin riippuu kaikki siitä, hyväksyykö kartano entisen asujan."
Mutta silloin lopetti Rouni syöntinsä ja lausui päättävästi:
"Saahan sitä koettaa."
Siinä oli jo uhmaa. Hän varustautui veistämään tarvepuuta. Ja kun vouti
nyt jatkoi, niin hän ikäänkuin keskeyttääkseen entiseen tapaansa
toisti:
"Niin. Koettaahan sitä saa. Mutta sitä aikaa ei tule, jolloin voudin
piiska minun selkääni voitaa."
Eikä hän sen enempää puhunut, ei kuunnellut, jätti veistämisen
sillensä, nykäisi kirveen olallensa, poistui tuvasta ja lähti
työmaallensa metsään. Voutikin poistui. Hän arvasi Rounin uhkailevan
vastarinnalla, kapinalla ja päätti tarttua oitis tiukasti asiaan.
"Nähdäänhän, kenen näpit pitävät", uhkaili hän itseksensä.
Mutta hänen mukanansa oli niitä miehiä, jotka olivat hiljaisuudessa
suunnitelleet vastarintaa ja kapinaa, varsinkin sen jälkeen kun olivat
kuulleet Rounin Riekin tuvassa puhuvan uhmaa "tupertumisesta". Nyt he
olivat jo aivan varmoja Rounin avusta ja voudista eroon päästyänsä
lähti Laukon Juha etsimään häntä metsästä työmaalta, puhuakseen,
sopiakseen yhteisestä asiasta. Rouni oli lähtenyt paloaidan panoon. Oli
poikennut pimeään kuusiryteikköön hakkaamaan närevitsaksia. Sankka
ikimetsä kaihtoi siinä kaikki taivaan valot, esti kaikki äänet. Mieli
veti nyt painumaan yhä syvemmälle sen ikuiseen hiljaisuuteen ja
pimeyteen, jossa ei lintu koskaan pesinyt, ei kesinyt kevät. Hän lymysi
yhä syvemmälle. Joku rusahti hiljaa. Hän kyyristyi kurkistamaan,
olisiko se luikkiva ilves, ja tajusi itse kuinka hänen katseensa kiilui
ikiryteikön oudon pimeyden läpi.
Mutta silloin ilmestyikin hänen eteensä ryteikön läpi oikova Laukon
Juha. He istahtivat. Juha alkoi heti puhua asiastansa, selitteli yhtä
ja toista, sanellen:
"Lakiin, arvelivat yhdet, että turvata lakiin, mutta otappas auttaako?
Laki auttaako köyhää rikasta vastaan? E-hah! On sitä jo yritetty, mutta
e-hah!"
Hän puheli siitä pitkältä, hartaasti selitti.
"Halvattu", kiroili hän harmistuneena ja jatkoi:
"Se on kiperä... Se on kiperä ja keperä." Lakia hän tarkoitti ja
soimaili, Rouni kuunteli, mieteksi. Juha jatkoi:
"Niin. Lakiin. Mutta minä sanon niille että: se on turva. Laki." Sehän
se oli monen muunkin katkera ajatus ja sama oli Rouninkin. Juhan mieli
madaltui sitä ajatellessa ja hän kaihoili:
"E-ei, veikkonen!" Tiesi sen. Hän jatkaa:
"Laki vain kysyy: Että voutiko vai voudin orja? -- kysyy laki. Ja jos
vouti, niin: lyö. Ja jos rikos, niin: rosvoa -- tuomitsee laki. Sillä
se on kiperä. Se on kiperä, kuule Rouni", tenäili hän jo tiukasti. Hän
tiesi ja aavisteli niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Niistä
oli kylilläkin kuiskailtu. Oli vainuiltu, ne kun olivat tavallisia
asioita näissä oloissa. Hän jatkoi, mieli yhäkin matalampana:
"Sinullakin, Rouni, on vielä nuorikko."
Ja oitis arvasi Rounikin, mitä hän tarkoitti. Hän synkkeni. Juha jatkoi
aivan surullisena:
"Senkin Haipun nuorikon", puheli hän, "senkin veivät hoviin ja
tärvelivät... Tär-ve-li-vät vain. Niinkuin ei mitään tärvelivät",
tenäsi hän sitä surullista asiaa, yhtä monista.
Ja silloin tarttui Rouni äkkiä puheeseen, ilmoittaen rutosti:
"Ei, Juha! Ei se käy niin". Hän oli valmis, jatkoi:
"Minä olen nainut naisen itseäni, enkä muita varten. Niin että se ei
käy niin." Juha huomasi kuinka hänen jokainen sanansa ikäänkuin karisi
suusta karkeana, sana sanalta, päättävänä ja varmana. Rouni jatkoi:
"Sano voudille huoleti niin, että jos kuka tuhoansa tahtoo, se astukoon
pedon kipeimmälle varpaalle, niin kyllä saa. Tuhon, jota on halunnut,
saa. Ja sano myös, että Turman talon veräjä on siinäkin asiassa tehty
lujista puista, eikä Turman Rouni päly."
Eikä Juha häneltä sen enempää lupauksia vaatinutkaan. Hän tiesi nyt,
että kun se hetki tulee, ilmestyy Rouni ensimäisenä paikallensa. Hänkin
johtui nyt niistä Viemin ja Rounin kohtaloista muistelemaan omia
asioitansa, vähäistä kotiansa, sen köyhää liettä. Hän puheli:
"Minullakin siinä muori." Nuorehko se oli hänenkin vaimonsa. Hän
puheli:
"Sitä vielä itse vaikka miten, mutta soisit sitä hänelle toista... Se
kuu kuitenkin hänen kanssaan tuntuu toiselta tupa." Molemmat
vaikenivat. Heille oli taas vilkuttanut se vanha kesä: vaimo, nuorikko,
kodin tupa. Ei se tosin ollut kevään, vaan syksyn kesää, muisto
menneestä: kumotti kotituvan ullakko ja sen alta näkyi matala aitta ja
sen harmaa räystäs, jolle vilkutti syyspäivän kaihoisa paiste pihapuun
kellastuneiden lehtien läpi, ja pihamaalla yritteli vihannoida syksyn
köyhä ruoho. Vain siellä ylhäällä, tämän pimeän rytökorven yllä, eli
luja kevät. Yksinäinen orava oli löytänyt vanhan talvipesänsä ja istuu
sen muistoissa eläen keinuvalla havunoksalla kevään valosäteen
pilkottaessa oksien lomitse sen vanhaan asuinsijaan. Ei niin, ettei
Rounia olisi nytkin painostanut oma ainainen kohtalonsa. Nämä asiat ja
puheet ne juuri loihtivat siihen pimeyttä. Hän puheli Juhalle:
"En minä minäkään omasta osastani pitäisi niin ikäviä, sillä ei se
kohene. Mikä on mennäkseen, se ei kohene. Mutta minä vain olen
päättänyt seistä paikallani silloinkin kun jo on viimeinen tinka."
* * * * *
Nyt on kulunut päivä, parinen. Nyt oli kesää jos koskaan. Rouni oli
kyntänyt paloa koko viimeyön, etteivät paarmat kiusaisi hevosta,
raatanut sitten päivän ja nukkui nyt tavallista aikaisemmin, ennen
muita. Päivä oli jo laskenut, kartanolla oli yötä semmoista, jommoista
on kesäyönä talossa, jossa isäntä jo nukkuu muiden vielä valvoessa.
Mutta miehen nukahdettua tuntui Viemistä tupa entistäkin
yksinäisemmältä. Hän otti paidanompeluksensa, lähti pihalle, istahti
pihapuun alle ja ryhtyi ompelemaan. Hienoinen, lämmin hämy laskihe
hiljaa ruispellon, pihan ja kaiken yli. Hän ompeli ja ompeli, tuli
lopulta aivan huomaamattansa hyräilleeksi lauluakin:
"Ma kehrään ja kehrään, en liinoja laita.
On rohtimet karkeat, karkea paita,
On kaukana kuninkaan linna."
Silloin aukeni sen pienen aitan ovi, jossa Viero nukkui. Se tuli nyt
luo, istahti ja puheli:
"Tulin vain olemaan. Kun kuulin laulusi."
Nuori emäntä jatkoi ompeluaan.
"Niin... Ole nyt sitten", äänteli hän lopulta vastaukseksi. Ruispellossa
äänsi ruisrääkkä kertasen pari öistä, vanhaa lauluansa, mutta vaikeni
sitten ja puun oksilla supisi hämyinen, herkkä yö kuin hienoinen
pellavan valkea haiven.
"Pellavaa kitkin päivällä", yritti Viemi siinä ommellessansa haastella,
mutta keskeytti siihen, lisäten vain:
"Mutta mitäpä niistä..."
Ei tiennyt tekikö mieli puhua, vai ei. Hän ompeli ja ompeli ja tajusi
Vieron katsovan hänen työtänsä ja häntä omituisesti, ja silloin hänellä
oli vain hyvä olla. Yön puheeton hämy peitti ohkaisena pihan ja kaiken.
Oli kuin olisi joku viipsinyt viipsinpuulla rihmaa vyyhdelle, mutta ei
näkynyt viipsijää, ei sen rihmoja. Tajusi vain sen jossain työtänsä
tekevän, kaikki avautuu kuin itsestään, kaikki käy herkäksi, on yö,
eikä uneta. Vaiettiin.
"Muut jo nukkuvat", äänsi Viemi siinä ommellessansa. Porstuan ovi oli
auki. Siitä muisti Viero, että muut nukkuvat siellä tuvassa, porstuan
takana, ja oli kuin olisi vasta siitä selvennyt kuulolle Viemin
äskeinen puhe nukkuvista. Hänestä tuntui, että se oli hänelle sanottu,
ei muille, ja juuri sen vuoksi, että siinä on sanottu niin vähän,
oikeastaan ei mitään, tuntui se nyt, kuten aina öinen nuoren naisen
kuiskaus, hyvin paljolta hänelle.
"Niin mitä, Viemi?" rupesi hän vasta nyt siihen puheeseen tapailemaan
ja kun Viemi ei ehtinyt vastaamaan, niin hän itse kuin aloitteeksi
jatkoi:
"Minä vain muutoin... Sitä niin harvoin löytää maailmasta ystäviä,
joiden luona tekisi mieli olla."
Viemin katse näytti silloin syventyvän ompelukseen entistä hellemmin ja
molemmat vaikenivat loppumattomiin. He tajusivat vain olevansa
toistensa luona. Oli yötä, yhtä hiljaista yötä vain. Vieron katse oli
kiintynyt Viemin työhön. Hän tajusi vain hienosti ja keveästi liikkuvan
neulan, sen että taustana oli pieni aitta, hänen oman aittansa auki
jäänyt öinen ovi ja toisaalla tupa, jossa muut nukkuivat. Oli hetki,
jolloin ilman sanoja sanotaan toisillensa ainaiset sanat:
Minä rakastan sinua.