Sa vanha laulu, laulu sanaton!
Mi syntysi, ken laulajasi?
Luikin kartano oli aina ollut peikko näillä metsien ja rauhan mailla.
Sen voutien piiskat olivat usein olleet verestä punaiset.
Ja nyt olivat taas erikoisemman kovat ajat alustalaisille. Keväisten
käkien kukkuessa vinkuivat piiskat. Lisäksi oli kauhu levinnyt
raja-naapurien majoihin. Monta niistä uhkasi sama kohtalo kuin Turman
talon Rounia. Kaikki tajusivat avuttomuutensa ja sen, että laki on
näillä main kuuro köyhille, herkkä niille, joilla on valta. Kartanossa
oli aavisteltu levottomuuksia. Siitäkin johtui nyt kovuus. Ennusteltiin
ja aavisteltiin ja elämän ylle levisi keskellä kevättä syksyn kulo. Ei
ilahtunut nyt mieli omaa pellon sarkaa katsellessa ja muistellessa,
kuten oli ennen näinä aikoina ilahtunut. Viesti oli kulkenut. Pimeys
alkoi levitä. Oma pellon sarka tuntui kuin hautausmaaksi luovutetulta.
Keväisten toiveitten asemasta kuvastui sieltä nyt se, mikä kuvastuu
saloseutujen yksinäisiltä hautausmailta; pala tuomittua maata ja sen
keskellä pystyyn pistetty haudankaivajan unohdettu lapio, ja jossain
etempänä sen kaiken suojana kirkko, hiljainen kirkko, suojassa
kaikelta, eristetty, kaikkea maailman melua vastaan täysin turvattu
kirkko. Sitä näkyä katsellessa lakkasi omistajan ajatuskin. Ryntäät
vain painuivat pellon aitaa vastaan. Lakkasi mielestä maailma, kaikki.
Tuntui kuin olisi kooltansakin pienentynyt ja elämään alkaneet juurtua
ne ainaiset huolet ja avuttomuuden tunteet, jotka muodostavat torpparin
ainoan ilon.
Ja erityisemmin oli kartanossa ruvettu pitämään silmällä Rounin toimia.
Hänen luja, rautainen tahtonsa, uhmansa ja rohkeutensa oli tunnettu.
Hänestä voi levitä levottomuuksien henki. Hän varustausikin nyt
lähtemään neuvottelemaan kohtalotoveriensa, etäisten naapuriensa
kanssa.
Hän oli tuonut nyt pihamaalle kantamuksen tuoreita näreseipäitä, koloi
ja teroitteli niitä. Hän oli mielistynyt Vieroon, puheli sille ja
suostutteli jäämään taloon pitemmäksi aikaa.
"Ei tässä meillä hääviä ole. Mutta jos ei murru, niin kestää", puheli
hän siinä työssänsä. Viemi oli istahtanut portaalle ja lajitteli siinä
vasussa mustia villoja erikseen valkeista. Rouni jatkoi Vierolle:
"Tässä kyllä nyt tämä Viemikin apuna ahertaa, mutta ei sitä henno...
erin työssä pitää." Seipäät olivat jo valmiit. Hän nosti ne pystyyn
aitan seinää vasten ja istahti Viemin luo rapulle. Hän aikoi sille
jotain puhua, mutta se synkkä asia tuli taas mieleen. Hän jäi istumaan,
miettikin vain jotain ylimalkaista, huomaamatta edes Viemin puuhaa.
Vasta tovin niin ääneti istuttuaan pääsi hän sen puhelunsa alkuun.
"Tämä Viero tässä", alkoi hän ja jatkoi:
"Pitäisit häntä niinkuin omaa. Voi olla tässä sinulla apuna." Hänen
karkeassa rinnassaan sykähti taas jotain hyvin hellää vaimoansa
kohtaan. Hänestä tuntuivat sen kädet niin avuttomilta, yksinpä
villojakin lajitellessa. Hän lausui karun hellyyden, puhellen
koruttomasti:
"Jos tässä miten kannattaisi, niin että saisivat vielä sinunkin sormesi
kerran levätä." Viemi tajusi sen. Hän vetäisi aivan vaistomaisesti
huivia alemmaksi silmiensä varjoksi ja koki, miehensä hellyydestä
herkkyneenä, syventyä työhönsä. Mies vaikeni. Tuntui kuin olisi puhunut
kaiken parhaansa. Hänellä oli taas hetkisen ajan hyvä olla. Huoletkin,
uhma ja aavistukset unohtuivat. Mieleen kuvastui vain vastapäisen,
pihapuun varjostaman Viemin aitan harmaa räystäs kouruinensa ja siellä
aitassa orrella riippuvat vaimonsa köyhät vaatteet, joiden vähäisiin,
hiljaisiin väreihin oli nyt kätketty koko hänen maailmansa. Hän nousi,
poistui ääneti tupaan, ja kun hän siellä yksinäisyydessä taas näki sen
akkunalla vienosti kukkivan yksinäisen kasvin ja sen kainona
punoittavat kukat, tuntui hänestä kuin olisi hän saanut nuorelta
vaimoltansa kaikessa liikaa, tuhannesti enemmän kuin mitä hän koskaan
palkita voi, ja kun Mainu saapui, niin hän alkoi sille puhella
tavallista omituisemmin.
"Viemin kukat siinä", puheli hän. Omasta keväästänsä hän siinä nyt
oikeastaan sen sanansa haastoi. Mutta oitis hän, ikäänkuin toisin
äänin, lisäsi:
"Mutta eiväthän ne mitkään keväät ole täällä iäisiä... Niin että
kukkikoot aikansa sitä ihanammin!" Hän aikoi ryhtyä veistämään
kirvesvartta, mutta ei tuntunut haluttavan. Mieli veti johonkin. Hän
otti kirveensä, poistui ääneti ja painui tuoreen metsän rauhaan, jossa
odotti yksinäinen työ.
* * * * *
Mutta menemme etäälle, kauas näiltä maailman perukoilta.
Siellä etäällä vaelsi vielä Vieroa ja sen isää etsivä vanha Taira.
Jälillä hän kuitenkin vielä pysyi ja toivoi löytävänsä. Vainajalle
annettu lupaus tuli päivä päivältä pyhemmäksi.
Hän istuksi nyt Uitin talossa ja siinä ohjailivat häntä edelleen Vieron
jälille. Hän kertoili siinä, kuten muuallakin, sen äiti-vainajan
viimeisistä ajoista.
"Miestänsä muisti... Muisti vaan. Muisti", kertaili hän. "Viime
sanoinansakin muisti. Jo-han. Muisti vain vaimo", toisteli hän aivan
heltyneenä muisteloista. Hän kertoili, mitä vaimo oli viimeisillään
ollessaan miehestänsä puhunut. Hän puheli:
"Sanoi minulle: Rounilla, sanoi, Rounilla oli vaimoaan kohtaan sydän.
Sy-dän. Justiisa sydän, sanoi", painosteli hän sitä sydän-sanaa ihan
erikoisesti ja jatkoi:
"Ja jos kerran vaimo todistaa, että miehellä on sydän... vaimoaan
kohtaan sydän... niin silloin tiedät. Että sen miehen povi ei ole
köyhä, tiedät."
Ja miten liekin, niin se puhe sydämestä koski veriin. Seudulla oli
hallavuoden jälkeinen vuosi. Uitin vaimo, Lieni, oli juurikään palannut
lehtikerppuja taittamasta ja hoivi nyt rintalastansa ja kuunteli Tairan
puhetta miehen sydämestä. Sitä kuullessa tuntui kuin olisi taas, kuten
aina, löydetty petäjän karkean kaarnan alta jotain, josta puhutaan
vähän, mutta jolle sykähtää salatuin ja paras, sykähtää niin hiljaa ja
omituisesti, että vieras ja outo ei sitä huomaakaan, ei tajua. Vakaana
puheli jo Tairalle vastaillakseen Uitti:
"Niinpä se... Että sydänhän meillä on suurin rikkaus... Nää olot kun
ovat niin karut." Lienistä tuntui kuin olisi näissä hänen miehensä
vähissä sanoissa ollut jotain hänellekin sanottua, ja niin köyhää kuin
se sanottu olikin, tuntui siinä nyt olevan hänelle kylliksi rikkautta.
Hän nosti ääneti petäjäishuhmaren syrjemmäksi ja jatkoi äidin
puuhiansa. Vanha Taira puheli:
"Sanoi minulle vainaja... miehestään sanoi: Kuori, sanoi, kuori hänessä
oli luja, mutta sydän suli aina ennenkuin sanoiksikaan pääsi." Uitin
vaimo hyssytteli lastansa. Hän aikoi jotain sanoa, mutta hänenkin
sydämensä suli nyt ennenkuin sanoiksikaan pääsi. Hän avasi aivan
tahtomattansa röijynsä, kaivoi rintansa ja antoi sen lapselle. Hän
imetti koko sielullansa, olisi halunnut antaa lapsellensa kaiken
itsestänsä ja hänellä oli hyvä olla. Nuo miehensä äskeiset köyhät
sanat, sekoittuneina Tairan puheluihin oudon miehen sydämestä availivat
imettävän äidin rinnassa aivan loppumattomiin kaikkea sitä, jota ei
maailma näe. Tairakin oli sulanut lopen.
"Päistäriä... Kaarnaa ja päistäriä me olemme päältä nähden", kaihoili
hän ja taas jatkoi ja vieläkin tenäsi:
"Sa-noi. Niin sanoi. Rouni, kertoi, sanoi vain: Vaikka hiven menisi,
niin sinulla olkoon hyvä kuin vain... Niin hyvä kuin vain." Lapsi oli
nukahtanut imemiseen. Äiti työnsi ohimolle valahtaneen suortuvansa
takaisin tukkaan ja alkoi soudattaa, rinta avonaiseksi unehtuneena.
Uitinkin mieli teki nyt sanoa joku sydämen sana vaimollensa ja hän
puheli siinä mielessä:
"Se on tämä meikäläisten elämä meikäläistä... Niin että siinäpähän
tuota on täytynyt meidänkin vaimon muiden rinnalla kitua ja kestää."
Mutta vaimolle se hellyys oli kylliksi.
"Mitäpä niistä", puheli hän kiitollisena, vuorostaan hellänä ja lisäsi:
"Kunhan on päistäriä paidaksi ja... vaikka terveys. Niin mitäpä sitä
muuta elämältä toivoisitkaan."
Mutta vanha Taira otti sauvansa ja lähti ääneti ja jäähyväisiä
sanomatta edelleen, etsimään outoa isää ja sen ainutta, kadonnutta
poikaa. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi
näitä oman maan köyhiä tienoita näki. Sinne vieraalle maalle oli täältä
vain kumottanut etäinen, äänetön muisto, yksinäinen aho, jolla mies on
kerran kuorinut petäjää. Nyt on sieltä sekin elo ja elämä poissa.
Erakko tikka vain ahkeroi lähimetsässä yksinänsä, ja kenenkään
näkemättä kulkee pienoinen pilven pälvi harmaana ja ääneti ahon yli.
Taira lynkytteli tietänsä.
"Kuopataan meidät kerran... Kuolemme ja kuopataan", toisteli hän siinä
lynkyttäessään itseksensä. Hän kuuli kyllä käen kukkuvan ja tajusi sen
kukkuvan keväisimmässä isossa koivussa, mutta ei hän nyt siitä. Kevät
oli hänelle jo liika etäinen ja surullinen sen syke.
* * * * *
Oikeastaan se oli Luikin nykyinen vouti, joka ajoi erityisemmin
kiihkeästi tätä asiaa Rounia vastaan. Hän oli tullut Luikkiin aivan
niinä aikoina, jolloin Viemi muutti sieltä palveluksesta Rounin
vaimoksi. Hän oli heti tultuansa mielistynyt Viemiin. Myöhemmin hän oli
sattumalta nähnyt Viemiä kertasen, pari. Nuori vaimo oli näyttänyt
entistäänkin sievemmältä. Hän oli alkanut häntä rakastaa.
Tai oikeastaan kiihkeästi haluta. Hän tiesi, että jos Rouni kerran
joutuu kartanon alustalaiseksi, Viemi sen päivätyöläiseksi, käy kaikki
kuin itsestään. Nuori vaimo joutuu hänen valtoihinsa, varsinkin kun
siteet vanhaan mieheen eivät voi olla kyllin lujat.
Nyt oli Rouni tullut neuvottelemaan kaukaisten naapuriensa kanssa.
Heitä oli monia koolla Riekin tuvassa, mutta ei kukaan tiennyt, mikä
nyt auttaisi. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta kaikki tuntui
turhalta. Riekin vaimo, Kieru, oli, kuten useat muutkin, Rounin veljen
Mainun saarnoista heränneitä ja kun kaikki neuvot nyt tuntuivat
turhiksi raukeavan, niin hän tapansa mukaan alkoi alistua ja puheli
miesten arveluihin:
"Eikö tuo liene parasta, kun seuraa vain siinäkin Jumalan esikuvaa:
ottaa ristin kantaaksensa ja kantaa." Kaikki vaikenivat vakaina. Kieri
puuhaili hiljaa ja jatkoi kuin itseksensä:
"Ne ovat kyllä ikänsä kauniita, ne tämän maailman kukkaset, mutta
lyhyttä se niiden kevät on. Ainoastaan ristissä se Hänkin sen
pysyväisen rauhan ja avun löysi." Taas vaiettiin. Lopulta puheli Rouni:
"Niinhän sitä opetetaan, mutta olkoot jumalat jumalia... Emme me
ihmiset niiden malmilla elä." Hän alkoi taas oitis synkistyä ja
hetkisen kuluttua lisäsi:
"Kunpa olisivat jumalat tuoneet meille oikeutta. Sen sijaan että vain
ristin selkään. Ja kunpa olisivat sanoneet että: puolusta sitä,
oikeutta, äläkä ristiä ylistä." Hänen äänensä oli varma, katkerakin.
Elämän ylle laskeutui jotain raskasta ja kovaa. Rouni itse tunsi sen
paljon selvemmin kuin muut.
Mutta ei Kieru hänen puheestansa loukkaantunut. Menossahan se oli kyllä
hänenkin talonsa, mutta mitäpä niistä. Hän tahtoi kuitenkin lausua
Rounille oikaisun sanan, otti villat kartataksensa ja samalla puheli:
"Hyvähän sitä on Herralta vaatia ja tahtoa... Sitä mikä on itselle
mieluista, mutta et sitä kuitenkaan tiedä, mitä sitä missäkin sisällä
on."
Ei Rouni siihen vastannut. Virisi taas vaitiolo. Kuin edelleen sopua
rakentaakseen puheli lopulla Riekki itse:
"Se on ihmisen kohtalo. Tämän köyhän kohtalo... Niin että olipa siinä
oikeus tai risti, niin samaan se lopulta vie." Rouni kuunteli ääneti
sitä puhetta kohtalosta. Kohta voitti luja tahto taas raskaat ajatukset
ja hän puheli jykevästi:
"Olkoon sitten se kohtalo, jos niinkin. Mille ei mitä voi, sille ei
voi." Hänen sanoissansa oli taas jotain äärimmäisen varmaa, voimakasta
ja päättävää. Hän lopetti:
"Jos kerran tupertuakseen niin tupertukoon. Mutta en minä vain silloin
yksinäni enkä ensimäisenä tuperru."
Ei hän itse sillä mitään erityistä ja selvää tarkoittanut. Mutta monet
käsittivät hänen tarkoittavan sitä, että apu saadaan ainoastaan sillä
väkivallalla, jota jotkut, varsinkin kartanon entiset riehautuneet
alustalaiset olivat jo hiljaa suunnitelleet. Tämä puhe oli vain tulta
tappuraläjään. Kaikki tajusivat, että Rouni olisi niiden äärimmäisten
tekojen hetkellä mies, joka vastaisi monta. Hän kulki jo kotiansa
kohti yksinäistä salotietä myöten. Taivaalla ajelehti muutamia
pilvenhattaroita ja tuon tuostakin vaihtelivat varjot ja kirkkaat
poudan valot, jotka valelevat keväisiä lehtoja ja kultailevat kuusen
pehmeinä punottavia nuoria käpyjä.
Ja nyt hän taas muisti ne Riekin sanat ihmiskohtalosta. Hän käveli
voimakkain askelin, kuin olisi sitä raskasta ajatusta kantanut. Kaikki
oli taas yhtä ainoaa epäselvyyttä, järjetöntä tuhoa. Mutta viisi
niistä. Tulee mikä tulee. Hänen voimansa alkoivat kokoontua.
"Hauta se on senkin loppu. Ei viimeinen sana ole elämän", puheli hän jo
itsekseen siitä kohtalosta. Hänen päättävät kasvonpiirteensä
vetäytyivät yhä lujemmiksi. Hän jatkoi:
"Elät täällä. Samoat kuin hirvi metsässä, jossa tolkuttomuus on ainoana
polkuna ja ilves yhä kintereillä." Juuri semmoiselta hänestä tuntui oma
elämänsä. Perheen, lapset, vaimon, kaiken oli vienyt tuuli kuin pölyn
pimeyteen. Hän synkkeni.
"Jos luoti on kerran osuakseen, niin se sattuu. Pakene siinä sitten
turhia ja paru", lopetti hän ynseänä. Hän oli istahtanut polunviereen
hirren tyvelle. Pilvikaista veti harmaan varjon hänen kasvoillensa. Hän
mieteksi jotain epäselvää, ympärillä korpi, taustana maailma
ihmiskohtaloinensa: samoileva hirvi ja ilves sen kintereillä ja jossain
siellä etäisillä maailman perukoilla yksinänsä lynkyttävä vanha vaimo,
joka ehätti hänelle viestiä siitä, että hänellä on ilonansa ainoa
poika.
Mutta ei Tairakaan tiennyt, että Rounin luona ja sen vaimona oli hänen
oma ainoa tyttärensä Viemi, se sama, jonka hän oli jo aikoja kuolleeksi
itkenyt.
* * * * *
Niin, se vanha laulu.
Siellä Rounin kartanolla eestyi kesä ja seestyi kirkkaana taivas,
Lihaviksi villoittuneet lampaat kulkea palleroitsivat veräjältä
karjatietä myöten metsään siimeksen hakuun, ja kottaraispari kutoi
lennollansa iloista verkkoa koko pihan ylle. Viemi oli siinä miehensä
poissa ollessa kerinnyt veräjällä yhden lampaan ja työn ollessa jo
lopussa oli Viero tullut siihen luo, jäänyt, katsonut ääneti työtä. Hän
oli jo vienyt villat tupaan, sitaissut uuden esiliinan yllensä ja aikoi
mennä asioillensa aittaan.
Mutta nähtyänsä Vieron yhä oleilevan veräjällä yksinänsä, alkoikin
mieli vetää sen luo, puhumaanko sanan, muutoinko vain? Tuntui vain
keväiseltä ja vienolta. Hän istahti veräjän porraspuulle, istuakseen
vain nuoren miehen luona. Hän tajusi kuinka se seisoi veräjään nojaten,
ehkä katsoikin häneen, vaikka ei puhunut. Teki mieli sille puhua.
"Onko sinulla, Viero, täällä jo ikävä?" kysäisi hän.
"Ei... Ja ketäs minä täällä ikävöisin?" vastaili toinen. He vaikenivat.
"Entäs sinulla, Viemi? Onko sinulla täällä ikävä?"
Nuori nainen ei tiennyt mitä vastata. Hän katsoi maahan ja puheli:
"Niin... Eihän täällä ole paljon kenelle kertoa..."
Oikeastaan hän sen asian tajusi vasta nyt, sitä sanoessansa. Hän lisäsi
omituisesti:
"Oikeastaan minulla on ainoastaan tämä veräjä. Tässä minä aina joskus
yksinäni istuksin."
Hän puheli siitä kuin lapsi, kevään lapsi. Tuntui niin kesäiseltä ja
helpolta, kun oli nyt toki yksi, jolle kertoa. Hän lisäsi:
"On hyvä, että sinä nyt olet ja jäät."
Viero ei tiennyt mitä sanoa, ja vaiti oli nyt Viemikin. Se elämän vanha
laulu oli alkanut kuulua jostakin kaukaa, vaikka he eivät sitä vielä
täysin tajunneet. Se laulu oli ilmestynyt huomaamatta, kuten kaunis
mierolainen, tullut tiesi mistä, kierrettyään kesäisillä veräjillä ja
yöaikojen hiljaisissa luhdeissa. Nuori mies nojasi yhä veräjään, katsoi
vienoon emäntäänsä ja nyt puheli:
"Minulla on täällä hyvä olla. Parempi kuin missään... En minä täältä
pois pyri."
"Niin", tapaili Viemi: "Onhan täällä... En minä tiedä mitä täällä
on..."
Hänestä tuntui nyt kaikki keveältä ja vienolta ja hän loi vain
katseensa esiliinaansa ja halusi istua ja vaieta, olla vain siinä
nuoren miehen luona. Ja kun hän lopulta nousi tupaan palataksensa,
katsoi Viero yhä hänen kulkuansa. Hän tajusi silloin ainoastaan tämän
kesäisen emäntänsä hameen keveät värit ja hellät pienet poimut hänen
kulkiessa siitä veräjältä pihamaan halki tupaan. Hänen puvustansa
tuntui häilyilevän yksinäisenä heilimöivän metsähalmeen vieno ja
kaihoisa tuntu ja Vieron sieluun jäi se kevään outo tuntu sittenkin kun
Viemi oli jo hävinnyt ovesta tupaan -- jäi ainaaksi ehkä. Hän vain
seisoi, nojasi veräjään ja hänellä oli todellakin nyt hyvä olla.
Niin tuli iltapuoli. Vähän ennen Rounin palaamista oli nopea sadekuuro
lentänyt keveästi talon yli, mutta nyt se oli jo ohi ja aurinko paistoi
entistäkin kirkkaammin sateesta tuoreutuneeseen kesäiseen ilmaan. Viemi
osui tulemaan tuvasta sen rappusille juuri miehensä palatessa. Komea
sateenkaari oli kohonnut talon yli ja hän seisoi nyt sen hohteessa
siinä rapulla, edessä esiliina, jonka värit olivat yhtä vienot kuin
koko hänen olemuksensa, ja aitan rapulla istui Viero lehteviä vitsaksia
veitsellä karsimassa. Rouni tajusi sen metsien hiljaisen näyn: nuoren
vaimonsa siellä rapulla sateenkaaren hohteessa seisomassa ja sen keveän
esiliinan ja lapsekkaan, vienon katseen ja kaiken muun. Hän suli taas
suloisen lempeän laulun edessä, unohti hetkiseksi kaiken muun, ei
raskinut mennä vaimonsa ohi tupaan, vaan jäi jotain pihamaalla
kohentelemaan ja puheli kuin sinne Viemille jotain sanoakseen:
"Lankesi sadetta vähän." Hän oli altis toivomaan vaimollensa kaikkea
hyvää kuten lapselle, kohensi sen riipimän vasullisen tuoreita lehtiä
portaiden luo, tupaan vietäväksi ja puheli:
"Antaisit nyt enimmät työt vartoa ja tekisit vain omia pikku
askareitasi... Niin jäisi sinullekin jotain kesästä."
Mutta yhä seisoi ennallansa Viemi. Hän kuuli miehensä puheet ja tajusi
ilman keveän tuoreuden, raikkaan auringon valon, keväisen vehmaan pihan
ja nuoren miehen, joka siinä kevään hiljaisuudessa aidan rapulla
vitsaksiansa oksi.