II.

Kovat kodin antimet,

Toki niitä muistelet.

Viero oli ollut Turman talossa vasta kuukauden, pari. Hän oli

kaksikymmentäkaksivuotias, Viemi, talon nuori emäntä, ei vielä

kahtakymmentä täyttänyt. Hänhän oli, samoin kuin Viemi, muinaisten

sotavuosien orpo, vasta viime talvena näille main joutunut.

Sillä Turman talossa oli elämä monesti sanonut lujat sanansa.

Silloinkin sinä sotavuotena oli Rounin täytynyt marssia taistelevien

riveissä. Kun hän oli palannut, oli talosta ollut rauniot jälellä.

Kaikki edelliset kuusi lasta oli korjaillut rutto kunkin omana

vuotenansa. Nyt oli sota vienyt raskauden tilassa olevan vaimon.

Minne? Tiesi Herra. Mies ei häntä löytänyt mistään. Vaimon kohtalo oli

ollut sama kuin monien muiden sotaryöstöjen. Siellä hän oli kuollut

lapsivuoteeseen. Poikanen oli kasvanut mieron hoivissa, ajelehtinut

halki maiden, joutunut lopulta tänne ja kysyi äsken isänsä vaimolta:

"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?"

Sillä hän ei tiennyt olevansa Rounin poika, eikä Rouni osannut

aavistaakaan, että hänellä on työläisenä talossansa oma, ainoa

poikansa. Tulisiko se salaisuus joskus ehkä ilmi? Asian tiesi

ainoastaan Taira. Hänkin oli sota-aikana jostain muilta seuduilta viety

vaimo, oli joutunut vankeusmatkalla samaan joukkoon Rounin

vaimovainajan kanssa ja hänelle oli äiti kuollessaan kertoillut

kohtaloitansa. Oli pyytänyt toimittamaan pojan isälle, tai ainakin

sanan ja viestin siitä, ja Taira oli luvannut sen tehdä.

Oli, mutta kaukaisilla mailla. Hän itse oli vielä sen jälkeen

vapautunut, oli tavannut miehensä, joutunut uudelleen vietäväksi ja

synnyttänyt siellä vanhalla iällään, nelikymmenvuotiaana tytön.

Miehensä oli kaatunut sodassa. Sota riisti häneltä tytönkin, ainoan

elävän lapsen mieheltänsä. Ei hän ollut siitä senkoommin kuullut muuta

kuin kertoman, että se muka oli kuollut. Hänet oli viety vankina

vieraalle maalle. Rounin pojasta Vierosta oli elämä hänet irroittanut

jo sen kolmannella ikävuodella ja vienyt häntä yhä kauvemmaksi, eikä

hän sen jälkeen ollut Vierostakaan sanaakaan kuullut. Hän oli joutunut

vieraan sotamiehen vaimoksi, eli vieraalla maalla. Nyt hän oli leski ja

hänessä oli alkanut kyteä hiljainen halu lähteä etsimään kotimaata ja

Vieron isää viedäksensä hänelle viestin pojasta. Hän oli jo lähtenyt

matkalle, oli joutunut poikasen Vieron jälille ja vaelsi nyt

kerjuusauvan varassa niitä jälkiä seuraten maakunnasta toiseen, halki

idät ja lännet, jotka kaikki olivat hänelle yhtä outoja kuin Rounin

kotiseutukin. Muisti hän sen pikku pojan, sen kummallisen katseen ja

poskessa pienoisen luoman, joka vain kaunisti hänen kasvojansa, ja

tuntisi hän sen siitä luomasta nytkin, jos vain löytää voisi. Hän oli

ikäiseksensä, kuusikymmenvuotiaaksi, jo hyvin vanha. Monet kovat päivät

ja sairaus oli lisännyt vuosia. Kun hän kaiken lisäksi ontui, niin

näytti hän jo kahdeksankymmenen vuoden ikäiseltä.

* * * * *

Mutta menemme kaskelle.

Aurinko paistoi jo puolipäivän rajoilla. He kaatoivat kaskea

päivänpuoleisella mäkirinteellä. Tuntui keväisen lehdon ja kaskimaan

pehmeä tuoksu, kuten tyttöjen luhdissa lämpöisinä juhannusöinä. Tyyntä,

poutaisen sydänpäivän hiljaisuutta, semmoista, jolloin karja laitumella

levähtää, hirvi seisahtuu metsässä kuin kuva ja vain hiljaiset

muurahaiset vaiti ahertavat. Miehet hakkasivat ääneti, hikisinä, Rouni

synkkänä. Hänen karkean paitansa rinta oli nyt auennut aivan auki.

Päivä paahtoi hikisiä ryntäitä ja alempana, kaadettuun, tuoreeseen

kaskeen miltei uponneena, taittoi Viemi kaskipuista vastaksia,

kirjavoittaen tätä metsien keväistä kaskinäytelmää kuin vieno kuva.

Koko hänen olennossaan oli kaihoisan, yksinäisen päivänlaskun hiljaista

kauneutta ja köyhän, nuoren naisen omituista mielialaa ja mieltä. Huivi

vain varjosti nyt kuten taannoinkin katsetta, joka tuntui olevan

maailmassa yhtä vaatimaton ja samalla yhtä syvä ja selittämätön kuin se

kodin pieni veräjä kaikkine hienoine runollisuuksinensa. Olihan vain

haipuva, hiljainen raja oman itsensä ja muun maailman välillä. Rounin

veli, Mainu, oli saarnamies, asui väliin ja teki työtä veljensä luona,

ja kiersi seutua ja saarnaili muin ajoin. Hän oli kuin tämän

metsäseudun aina levoton virsi, liikkuva runous. Ehkä olivatkin sen

runouden ilot karuja, värit vähiä, oli se sittenkin ainut ja se oli

suuren rauhan runoutta: surullinen virsi, yksinäinen hauta, jonka

köyhää, hyljättyä puuristiä katselee valo koivun oksien lomitse. Siinä

sen runouden kaikki. Taustana vain se kangastava Luikki, sen työkellon

varhainen hälyytys, tornin salaperäiset aukot ja kummallisen vanhan

rouvan akkuna kukkinensa. Kotvasen yksin aherrettuansa loittoni Viemi

kaskesta metsään, taittaakseen sieltä nuorista vesoista vastojansa. Hän

hävisi kaskesta hiljaa, huomaamatta, kuten pilvien ja poudan

vaihdellessa häviää aholta päivän pälvi ja jää vain sen sijalle tyhjä,

kaihoisa muisto, kuten keväisellä kotipihalla kerran kuolleesta

kaukaisesta kaiusta, joka ei enää toistu, ei tule.

* * * * *

Oli hiottavaa työn hellettä. Veljekset olivat istahtaneet levähtämään.

Ja taas johtui Rouni muistelemaan kohtaloitansa. Hän alkoi

mietteissänsä:

"Niin. Kohta neljäkymmentä vuotta siitä on... Eivätkä ne ihmiset suotta

tätä taloa Turman taloksi ristineet."

Hänen lujat kasvonsa synkistyivät. Hän jatkoi:

"Kuusi kertaa on tuli huuhdellut kaiken pohjaporoja myöten. Milloinhan

muutoin, milloin vihollisen sytyttämänä, ja ne kerrat eivät ole luetut,

jolloin halla on pessyt kaiken pellon multia myöten. Kahiseva tähkä

siitä vain vuoden työstä kirposi ja petäjän kaarna narskui hampaiden

välissä, kun pakkanen suten söi ja puri. Ja kymmenin kerroin ovat

ilvekset ja karhut syöneet karjan luutkin."

Mainu vaikeni, yritti sitten, kehoitti:

"Luota Herraan. Kyllä Hän vielä tulee ja luoksesi yöpyy, yö-pyy! Yöpyy,

kuule!" vahvisteli hän surullisella vakaumuksella. Lohtua, rauhaa hän

yritti jakaa. Mutta veli kimpautui.

"Herraan!" synkistyi hän. Hän ponnisti jäsentensä voimaa, nousi ja

ikäänkuin astuen kaikkea vastaan, jatkoi:

"Kun tulin tähän korpeen, niin tiedätkö mitä, Mainu?"

Ja aivan raivon ja uhman vallassa hän nosti katseensa sinne korpeen

päin osoittaakseen ja huusi:

"Helvetti... Huuhkain tuolla vain huusi ja Herran armosta näkyi

ainoastaan halla ja tuho, jotka hiipivät kuin ilves. Mutta minä en

vääjää!"

Hän oli kuin valloilleen päässyt ukkonen keskellä keväistä kaskimaata.

"Minä en vääjää!" toisti hän raivossa ja kun ei millään enää ollut

rajoja, polki hän jalkaansa tantereen ja huusi:

"Perkele, minä polen vain jalkani tantereen enkä horju... Ja minä jo

silloin alussa vannoin, että vaikka elämä astukoon minua vastaan kuin

kurikka kädessä, niin se löytää minusta miehen, joka sittenkin sanoo

itse viimeisen sanansa... olkoon se sana kuin luja hyvänsä."

Hänen ahavoittuneet, karkeat ryntäänsä kohoilivat voimakkaista,

kiihkoisista hengähdyksistä, ja synkillä kasvoilla ajelehti levoton

uhma. Mainu ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeänsä tämmöisen raivon

vallassa. Taas hän koki haastaa rauhaa, puhellen:

"Hillitse, Rouni, se myrsky, joka itsessäsi nousee. Muut myrskyt eivät

kukista, mutta se kukistaa."

Ja Rouni näyttikin nyt hieman talttuvan. Eihän veljen sovittelun takia,

vaan muutoin itsestään, kun pahin raivo oli jo purkautunut, kuin

jättäen jälkeensä synkän väsymyksen. Hän istahti uudelleen, näytti

miettivän ja jatkoi nyt:

"Nain sitten tuon Viemin." Ensi kertaa hän avautui veljellensä siitä

asiasta puhumaan. Hän jatkoi surullisena:

"Tuntui kuin olisi silloin kevättä häilähtänyt tuvan katolla... Mutta

mitäpä niistä", aikoi hän keskeyttää, mutta miten liekin, niin avautui

jatkamaan, puhellen kuin itsekseen, surullista, synkeää:

"Sama se on sittenkin vain painostanut. Kohtalo kuin kohtalo!"

Ei niin, että hän ei rakastaisi vaimoansa, tai että hän olisi siihen

jossain suhteessa tyytymätön. Päinvastoin. Kevät se Viemi oli ollut

tuvan räystäällä. Hän oli hellinyt sitä kuin lasta, hoivinut sen elämää

ja punakukkaa, joka ujoili tuvan ikkunalla. Mutta häntä olivat vain

painostaneet ainaiset synkät, ylimalkaiset aavistukset. Hän jatkoi:

"Ei se kevät keloon kiinny... Elämällä on ollut se hyvä puoli, että se

on puhunut minulle aina totta, kovaa totta, eivätkä minun korvani ole

sen sanoja kuullessaan vapisseet." Ja kun veli yritti vieläkin puhua

hänelle omaa rauhaansa, niin hän keskeytti sen jyrkällä ja lujalla:

"Ei." Ja hän jatkoi:

"Minä tiedän ne." Ne taivaan armot ja avut ja muut, hän tarkoitti,

lisäten:

"Ken on saanut taistella ja rinnustaa elämän kanssa, hän tietää, miten

etäisiä ovat jumalat." Hän aivan taas kiehahti ja vannoi lujasti:

"Susien... ryöväripesien ja susien jumalia ne ovat. Sillä mitä ovat

Luikit ja muut työttöminä rikastujat muuta kuin susia ja susien pesiä

ja eikö jumala juuri niille siunaustansa kasaa? Kun taas muille työllä

eläjille jää ainoastaan luteiset lauteet ja päistärinen paita? Häh?

Sano!" Ja kun Mainu koetti selittääkin ja kuunteli, näytti Rouni jo

taltuvankin ja lopuksi tyynemmin puheli: "En minä sinulta sinun uskoasi

vaadi ja ota, enkä sitä hämmennä, mutta minä vain tiedän oikean

omastani. Ja se on, että jos et omin nyrkin jaksa mistä kiinni pitää,

niin se menee... Se menee." Hänen voimakas äänensä lujeni taas

vannonnaksi. Hän tiukkasi:

"Ja minä pidän kiinni. Minä olen rehellisesti polkenut jalkaani tämän

maailman kamaraan, ja kirveet ja kurikat kädessä minä astun

puolustamaan omaani." Hän nousi, tarttui lujasti kirveeseensä, oli

valmis työhön. Ei hän enää kuunnellutkaan, kun veli mieli madaltuneena

hänelle surullisesti saneli:

"Yöpyy... Yöpyy, Rouni, Herra kerran luoksesi... Hillitse sinä vain

myrsky itsessäsi, niin ettei hän tule sen jälkeen, sillä silloin hän

tulee raunioillesi." Alkoi kuulua taas hakkuu. Mehevät lastut

putoilivat puhtaina ja kirkkaina kevään mahlaisista koivuista. Viemi

taitteli metsässä vastojansa. Yksinäinen tikka lentää hiipasi ohi. Se

elää rauhallisessa metsässä. Viemi kurotteli oksia vesakoivusta, kun

luo saapui muista töistä kaskenkaatoon palaava Viero. Hän pysähtyi,

kallisti vesakoivun Viemille valmiiksi ja äänsi:

"Nyt on mukavampi."

He eivät olleet ennen paljoakaan keskenänsä puhelleet, mutta nyt alkoi

Viemi, tiesi miten, jutella, kysyen:

"Onko sinulla, Viero, meillä hyvä olla?" Ja vastausta erin odottamatta

hän siinä varpuja laittaessaan jatkoi:

"Eihän meillä ole mitään erin somaa... Mutta mistäpä se kaikki hyvä

tänne korpeen."

Eikä Viero tiennyt mitä vastata. Nuoren emännän kysymys soi vain hänen

korvissansa, kainona, kuin jostain köyhänä. Hän jäi väkisinkin

sanattomaksi, seisoi, katsoi kysyjään milteipä ujona.

"Miksi ei täällä olisi somaa?" tapaili hän lopulta kuin jotain

vastataksensa ja koki taas taivutella lehtevää kevätkoivua taittajalle

mukavammaksi.

"Muutoin vain. Niin arvelin, että jos sinulla ei olisi hyvä olla",

vastaili Viemi. Miksi niin ja juuri niin, sitä hän ei tajunnut.

Taivutetun koivun lehtevät oksat varjostivat hienoisesti hänen

kasvojansa. Hän oli siinä kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Ei hän

ajatellut mitään, ei toivonut nyt mitään. Miero ja maailma olivat

siellä etäällä, eikä hän niitä nyt kaivannut. Koti ja sen veräjä tuntui

hiljaa jäävän sinne sijoillensa, sinne, jossa ei ollut nyt ketään.

Häntä ympäröi nyt vain kevään rauhallinen lehto ja luona seisoi nuori

mies, joka ujoillen katsoi häneen.

Ja nyt hänkin katsahti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.

Nopeasti käänsi kumpikin ne pois toisistansa. Viemi taivutti aivan

vaistomaisesti koivun oksaa kasvojensa varjoksi, miltei piilottaen ne

niitten taa.

Ja samassa alkoi käki huolettomasti kukkua koivussa. Se kukkui kuin

haastava kevät ja tuntui kuin olisi kaskimaa sille vastaan sykähdellyt.

Nuori mies katsoi taas neuvottomana lehtevien koivunoksien varjostamaan

emäntäänsä, omaan emäntäänsä. Hänestä tuntui silloin kuin olisi koko

kevät sykähtänyt kuin nuoren vastantaittajan mieli siellä oksien alla.

Niin hakkasivat veljekset kaskensa ja vastaskoivun alla eli nuori

elämä. Tuli ilta, oltiin jo kotona. Päivä oli lähtenyt, sen ohut

iltarusko hymähti kertasen ja sammui. Pihamaan ja metsien ylle levisi

valoisa kesäyö kuin laulu. Ei ääntä. Yksinäinen lehmä märehti

rauhallisena veräjällä. Levon ja unen tuntu haastoi tuloansa keväisellä

pihalla, jossa puun lehdet tummuivat öisiksi ja vartaalla tuoksuivat

uudet tuoreet vastat. Veljekset istuksivat pihalla, kumpikin ääneti,

kumpikin omissa mietteissänsä.

Ja taas teki Mainun mieli vieläkin todistaa keväistä rauhaansa

veljellensä, siinä kevät-illan kyllyydessä. Hän katkaisi pitkän

vaitiolon puhellen äkkiä:

"Kohtalosta puhuit?"

Sehän se oli ollut ainaisena painajaisena. Hän jatkoi:

"Se on Herralta. Mikä on, niin se on häneltä... Ilman Hänen tahtoaan ei

tipahda räystäästä tippa. Sillä Hänessä se on kaiken vara."

Rouni ei vastannut, kuuli vain ja istui mietteissänsä. Mainu tunsi

mielensä painuvan omituiseksi, kaihoisaksi kuin lempeä yö. Hän toisteli

kuin itseksensä kertoilisi:

"Hänestä... Hänestä yksin se on. Niin orsi kuin orren karsta. Jos kuin

karu tai lempeä lie, niin Hänestä se on."

Ja yö vain hiipui unisemmaksi. Matalan aitan räystästolpat istuivat

sijoillansa yhtä äänettöminä kuin nämä nyt taas vaikenevat mietteiset

veljekset. Puut ja lehdet unelmoivat sanattomina ja päivän laskun

puolella heikkeni heikkenemistään yön lempeä, päistäreinen valo.