Yks' ainut polku Turman taloon vie.
Mi kohtalosi, mies, sun siellä lie.
Oli päivän aamupuoli, ilmassa vielä tuoreutta, kevään rikkainta tuntua.
Turman talon vankka pihapuu syöksi pujoa latvaansa uhmaten taivasta
kohti, ja vaikka sen lehtevillä oksilla ripisi kevään iloinen valo
eloisana kuin iloitsevan pääskysparven visertely ja elo, niin se näytti
olevan siitä kuin irrallaan. Se uhosi vain omaa mykkää, synkkää
voimaansa, siinä asumuksen edessä, keskellä pihaa. Oli aivan äänetöntä.
Kivijalan kolosta kiiluivat talon mustan kissan silmät.
Ja äkkiä kuului nopea navahdus tuvan seinämästä. Vaaniva kissa syöksi
seinää ylös, siepatakseen salvoimella tirskuttavan lintusen. Lintunen
pakeni kuin ammuntaa. Pettynyt kissa riippui hetkisen kynsistään
seinässä, silmäili laiskasti, laskeutuako alas. Ei. Se ponnisti
voimansa, kiipesi seinää pitkin ylös ullakon aukkoon ja asettui
rauhallisesti siihen istumaan. Ei mitään muuta ääntä, yksinäisen
metsätalon eloa.
Ja juuri silloin astui talon isäntä, Rouni, tuvan ovesta ulos, kirves
olalla, karkea paita rinnusnapista auki. Hän pysähtyi rapuille
kotvaseksi, silmissä luja, synkkä katse, katsoi johonkin epämääräiseen,
ylimalkaiseen. Voimakkaat jäsenet näyttivät nyt selvemmin kuin ehkä
koskaan ennen uhittelevan jo elettyä lähes kuuttakymmentä ikävuotta
vastaan, ja oli kuin olisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet nyt
ennustaneet tuhoa.
Sillä pitkin kevättä oli talossa hiiviskellyt se huhu, että tämä hänen
talonsa julistetaan Luikin kartanon lahjoitusmaiden omaksi, ja juuri
nyt olivat saapuneet varmemmat viestit. Hän oli kyllä asunut tätä
korpeen raivaamaansa uudistaloa jo lähes neljäkymmentä vuotta, pitänyt
sitä omanansa, mutta hänellä ei ollut muodollisia oikeuksia -- niin
sanottiin. Niin se oli Luikki ennenkin ahmaissut tiluksia rajoiltansa,
ahnaasti pala palalta ja näillä sen etäisilläkin rajaseuduilla
vapistiin alati sen uhan edessä. Nyt sen tiedettiin haukkaavan
tavallista isomman palan, uusina lahjoituksina, tiesi minä. Monet kylät
olivat kuuleman mukaan menossa.
Mutta ei Rouni, siinä tupansa rapuilla kaskikirves olalla synkkänä
seisoessaan, sitä asiaa erikoisemmin, yksityiskohtaisesti ajatellut.
Hänet oli vain vallannut uhma ja voima. Tuvasta lähtiessä oli hänen
nuori vaimonsa, Viemi, kysynyt, olisiko hänenkin tultava mukaan
kaskimaalle, mutta hän ei ollut siihen vastannut mitään. He olivat
olleet naimisissa vasta vuoden. Nuori vaimo oli tuonut talon kovia
kokeneelle isännälle kevään elämää kuten kesän kottarainen kankaan
yksinäiselle, vanhalle kannolle.
Niin seisoi hän tovin, muisti yhä vaimonsa kysymyksen.
"Tule", äänsi hän nyt lyhyen vastauksensa sinne tupaan, päätänsäkään
silti sinne kääntämättä ja laskeutui rapulta pihalle. Samaan aikaan
ilmestyi pihalle tuvan takaa hänen veljensä Mainu, kantamus tuoreita
vihdaksia olalla, laski kantamuksensa pihamaalle ja sanoi tulevansa
metsään kasken kaatoon, ja kun veli ei siihen mitään vastannut, niin
hän vihdaksia hieman lajitellen kysäisi siitä Luikin kartanon asiasta:
"Vai huhuavatko ne yhä siitä...?"
"Mitäpä niistä", yritti Rouni sivuuttaa koko asian, mutta pysähtyi
siinä, seisten jo uhoavan pihapuun lähettyvillä, painui hetkiseksi kuin
miettimään ja jatkoi:
"Siitä on kohtakorvin neljäkymmentä vuotta, kun tähän aikaan kevättä
tälle paikalle kaskikirves olalla tulin. Tuon samaisen pihapuun
juurella nukuin ensimäisen yöni."
Hän muisti taas niin elävästi sen kohtalokkaan päivän ja yön ja aamun.
Taas sai hänessä vallan synkkä voima ja hän jatkoi:
"Kun minä silloin aamusella tuossa puun juurella heräsin, niin musta
korppi lähti latvasta halki korven koikkumaan ja silloin minä jo
päätin, että tämä talo on minulle turman talo."
Ja taas karkkosi kevät hänen kasvojensa luota. Kovettunut käsi puristi
kirvesvarren puuta kuin rutistava pidin ja tuntui kuin ei keväisellä
kartanolla olisi ollut muuta eloa ja elämää kuin se ullakon aukossa
yksinäisenä istuva talon musta kissa. Mainu vaikeni, lajitteli
vihdaksiansa.
"Mutta olkoon. Mikä tuli, se on", katkaisi Rouni nyt äkkiä kaiken
jyrkästi, päättävästi, kuin terällä leikaten ja lähti voimakkain
askelin painumaan pellon piennar polkua myöten metsää kohti. Pellon
reunassa merkkasi vankka ikimetsä jyrkästi rajansa viljelyksistä.
Voimakas puunrunko seisoi rungon vieressä muodostaen kuin pylväistön
lukemattomine pylväinensä, jotka kannattivat keväisen metsän lihavaa
lehtirikkautta. Piennar polku pujottui sinne kuin toiseen maailmaan.
Vasta sitten kun Rouni oli jo painunut korven reunan pienestä
tieaukosta tuon mahtiansa hiljaa uhkuvan metsän sisälmiin kuin
pienoinen ihmisnäky, tuntui kartanolle ja viljelmille taas heltiävän
yksinäisen metsätalon omituinen kevään elämä. Tuvassa puuhasi nuori
vaimo hiljaisissa toimissansa. Yksinäinen mies lajitteli kartanolla
vihdaksiansa. Sujahti pääskysen lennähdys ja ainainen tuuliviiri
katseli kuin kaihoellen laajan korven taa, sinne etäiseen maailmaan,
josta ei tänne kantanut koirain haukunta ja josta kumotti vain Luikin
kartano, sen voudit ja ruoskittavat alustalaiset. Ja kaikki se, niiden
etäisten kylien koirien öinen, omituinen haukunta ja muu sulautui
täällä yhdeksi ainoaksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi niin kaukaiseksi ja
kaihoisaksi kuin kuulosta jo haihtunut etääntyvän, yksinäisen ajajan
hevosen tiu'un sointi talvisella, yksinäisellä salotiellä.
* * * * *
Se oli perjantaipäivä.
Kuultuansa miehensä lyhyen vastauksen sieltä rapulta oli Viemi alkanut
varustautua kaskimaalle lähtöön. Hän oli sota-aikojen orpolapsena
joutunut lopulta näille main, ei tiennyt mitään isästänsä, ei
äidistänsä. Niin oli hän joutunut Rounin taloon emännäksi. Miten se
kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei selvästi tajunnut. Maailmalla oli
hänellä ollut ainoastaan mieroa ja teitä. Täältä kumotti toki oma
veräjä ja se veräjä oli hiljaa vetänyt mieltä tänne, ja aina kun hän
nyt avasi sitä veräjää lehmien kotiin tulla, tuntui hänestä kuin avaisi
hän akkunaa siihen maailmaan, jonka tiet risteilivät hänelle niin
hiljaisina, surullisina muistoina siellä etäällä, korpien takaisissa
vieraissa kylissä. Siellä Luikin kartanossa sitä oli hänkin viimeiset
vuotensa palkkapiikana palvellut. Sieltä oli Rouni hänet vaimoksensa
tuonut. Hänen mieleensä oli sieltä jäänyt kuin etäisenä kangastuksena
kuvastuva kuva: työkello, joka soi joka aamu niin varhain ja
meluisesti, aivan kuin hädän keskellä, vanha piilipuu, tornin pieni
aukko, josta hän yöhämyssä oli usein nähnyt yölepakon lentoonsa
suhahtavan ja punainen kukka, joka kukoisti vanhan rouvan akkunalla,
kukka, joka tuntui niin yksinäiseltä kuin se akkunakin ja sen huoneen
outo asukas.
Nyt kukki hänelläkin punainen kukka tuvan akkunalla tuokkosessa. Hän
ryhtyi ennen kaskimaalle lähtöänsä sitä kastelemaan, mutta miten lie
ollut niin pysähtyi sitä ikäänkuin katsomaan. Miksi, ei sitä tiennyt.
Katse vain kiintyi sen hiljaisiin, punaisiin kukkiin ja taas alkoi
häneen eläytyä se hänelle ainainen vieno mieli, se ainainen veräjän
runous: maailma siellä etäällä suruillensa, joita hän oli siellä
surrut, mieronteinensä, joita oli vaeltanut, ja tämä koti, jossa
hänellä oli läheisimpänä ystävänä se samainen pieni veräjä, ja kaikki
muu -- kuin ainaista omituista mielialaa.
Ja jotain samaa kaihoa tuntui nyt olevan tässä yksinäisessä kukassakin:
ei kotia, ei sitä, mikä on täällä. Se vain punoitti punoittaaksensa,
mielessä vain pieni akkuna ja tupa. Mieli teki vain olla ja unohtaa.
Hän unohti jo kaskimaalle lähteneen miehensä ja kukan kastelunkin, ja
seisoi vain ja katsoi kasvattinsa kukkiin ilman ajatusta, etäällä jo
siitäkin ainoasta maailmasta, joka häntä ympäröi: kartanolla
vitsaksiansa lajittelevasta miehestä ja kissasta, joka yhä istui
ullakon aukossa.
"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?" herätti hänet nyt tupaan saapuneen
talon nuoren työläisen, aina vähäpuheisen Vieron kysymys.
"Niin... arvelin", myönsi Viemi, jotain vastatakseen. Huivi oli
vetäytynyt otsan yli ja varjosti otsaa ja osan kasvoja, joille
kuvastihe ikkunan kukista omituinen punainen hohde. Hän jäi vielä
vastattuaankin niin seisomaan ja heräsi näistä tajuttomista veräjän ja
kukan mietteistänsä vasta sitten kun hänen ajatuksiinsa alkoi vähä
vähältä eläytyä akkunasta näkyvän matalahkon, vanhan kaivonvintin
yksinäinen kuva.