eihän minulla ole mitään. Vaatineeko hän minulta joitakin palveluksia
vai mitä hän tahtoo?» He kulkivat ensin kivistä polkua pitkin ja
saapuivat jyrkän ja syvän kuilun reunalle. Hollannin Mikko astui
jyrkännettä alas ikäänkuin sileitä marmoriportaita olisi kulkenut;
päästyään alas hän kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja ojensi
Pekalle kätensä, joka oli yhtä iso kuin ravintolan pöytä, huutaen
kuolemankellojen tapaisella kamalalla äänellä: »Astu kädelleni ja
pitele sormistani kiinni, niin et putoa.» Vavisten noudatti Pekka
käskyä, astui kädelle ja piti Mikon peukalosta kiinni.
Syvälle hän tunsi vajoavansa, mutta hänen ihmeekseen ei valo laisinkaan
himmennyt hänen ympäriltään. Päinvastoin oli hänen silmänsä alussa
vaikea sitä sietää. Hollannin Mikko oli sitä mukaa kuin Pekka huomasi
joutuvansa alemmaksi, pienentyneistään pienentynyt ja oli jälleen
entisen kokoisena majansa ovella. Maja oli Schwarzwaldin rikkaitten
talonpoikien talon näköinen. Tupa, johon he astuivat sisään, ei eronnut
tavallisesta talonpoikaistuvasta muussa suhteessa kuin siinä, että se
näytti olevan talon ainoa huone.
Puinen seinäkello, suuri uuni, leveät penkit, taloustarpeet y.m.
olivat samanlaiset kuin muualla. Mikko pyysi häntä istuutumaan suuren
pöydän taakse, itse meni hän ulos palaten kuitenkin heti viiniruukku
ja laseja mukanansa. Hän kaasi laseihin viiniä, kilahuttelivat niitä
Pekan kanssa, ja Mikko kertoi hänelle tämän maailman iloista, vieraista
maista, suurista komeista kaupungeista ja virroista, niin että Pekka,
jossa heräsi suuri halu näkemään ja kokemaan kaikkea sitä, mitä kuuli,
juhlallisesti Mikolle tämän halunsa ilmaisi.
»Vaikka sinulla ruumiissasi olisikin rohkeutta ja voimaa jotakin
tekemään, niin voisi tyhmän sydämesi pari kolkutusta saada
sinut vapisemaan. Ja mitäpä järkevän ihmisen tarvitsee välittää
kunnianloukkauksista ja onnettomuudesta? Oletko sinä päässäsi sitä
tuntenut, kun hiljattain eräs sinua nimitti petturiksi ja kehnoksi
mieheksi? Tekikö vatsassasi pahaa se, että nimismies tuli häätämään
sinut pois talostasi? Sano mikä sinulle tuskan toi.»
»Sydämeni», vastasi Pekka, kohottaen kätensä levottomalle rinnalleen;
sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen sydämensä kääntynyt.
»Sinä olet satoja guldeneja kehnoille kerjäläisille ja muulle
roskaväelle tuhlannut, ja mitä hyötyä sinulla siitä on ollut?
He ovat sinulle toivoneet siunausta ja terveyttä; ja oletko sen
terveemmäksi tullut? Tuhlaamillasi rahoilla olisit voinut pitää omaa
lääkäriä. Siunausta! Kaunista siunausta sekin, että omaisuus otetaan
takavarikkoon ja mies itse potkitaan talostaan! Ja mikä sinut aina pani
taskujasi kopeloimaan, kun joku kerjäläinen hattunsa sinulle ojensi? —
Sydämesi ja taas sydämesi, ei silmäsi, kielesi, kätesi, jalkasi, vaan
— sydämesi; ovatpa tosiaankin asiat sinulla 'sydämelle käypiä', kuten
sanotaan.»
»Mitenkä sitten tuosta sydämestään voi selvitä? Olen kaikin mokomin
koettanut sitä tukahduttaa, ja sittenkin se tykyttää ja tekee kiusaa.»
»Sinä et sitä kyllä voi», huomautti Mikko hymyillen, »sinä tyhmyri
parka; mutta anna minulle tuo pieni kapine, niin saat nähdä kuinka hyvä
sinun on olla.»
»Teille sydämeni», huudahti Pekka kauhistuen. »Silloinhan minä kuolisin
paikalla.»
»Niin, jos joku teidän herroista lääkäreistä haluaisi leikata sydämen
ruumiista, silloin täytyisi sinun kuolla. Mutta minulla merkitsee sydän
jotain toista. Tule tänne, niin pääset vakuutetuksi asiasta.» Hän nousi
samassa paikaltaan, aukaisi erään oven ja vei Pekan huoneeseen. Pekan
sydän kutistui kokoon, kun hän kynnyksen yli astui, mutta hän ei sitä
sen enempää merkille pannut, sillä hänen eteensä tarjoutuva näky oli
eriskummallinen ja hämmästyttävä. Huoneen monilla puuhyllyillä oli
laseja, jotka olivat läpinäkyväisellä nesteellä täytetyt, ja jokaisessa
lasissa oli sydän. Laseihin oli myös kiinnitetty lippuja, joille nimiä
oli kirjoitettu, ja uteliaana Pekka luki, että laseissa oli paksun
Hesekielin, Tanssikuninkaan, ylijahtimestarin, kuuden koronkiskurin,
kahdeksan värväysupseerin ja kolmen rahanvaihtajan sydämet — sanalla
sanoen, seudun kahdenkymmenen arvokkaimman henkilön sydämet.
»Katso!» sanoi Mikko. »Nämä kaikki ovat jättäneet sydämen surut
ja murheet siksensä; ei yksikään näistä sydämistä enää tykyttele
kiusallisesti, ja niiden entiset omistajat elävät hyvin ja ovat
mielissään, kun ovat päässeet levottomasta vieraastaan.»
»Mitä he ovat saaneet sydämensä sijaan rintaansa?» kysyi Pekka, sillä
kaikki se, mitä hän näki, häntä melkein pyörrytti.
»Tällaisen», Mikko vastasi ja ojensi hänelle eräästä laatikosta —
kivisen sydämen.
»Kas sitä!» huudahti Pekka, voimatta samalla pidättää kauhistuksen
tunnetta. »Marmorinen sydän? Se mahtaa rinnassa tuntua hyvin kylmältä?»
»Varmaankin, mutta miellyttävän kylmältä. Tarvitseeko sitten sydämen
olla lämmin. Talvella ei sen lämpö ole miksikään hyödyksi, siiloin
on hyvä kirsikkaviina paljoa paremmaksi avuksi kuin lämmin sydän, ja
kesällä, kun on kuuma, et voi uskoa, kuinka sellainen sydän virkistää.
Ja kuten sanottu, ei pelkoa eikä kauhistusta, ei turhanpäiväistä
sääliväisyyttä eikä muuta tuskaa tunne sellainen sydän.»
»Siinäkö kaikki, mitä minulle antaisitte?» kysyi Pekka kummissaan;
»minä toivoin rahaa ja te tahdotte minulle antaa kivisen sydämen.»
»Arvelen, että ensi aluksi tulet toimeen sadallatuhannella markalla,
Jos viisaasti niitä käytät, voi sinusta pian tulla miljonääri.»
»Satatuhatta?» huudahti Pekka iloisena. »Äläpäs tykyttele niin rajusti
rinnassani, kohta ovat asiamme selvät. Hyvä, antakaa minulle kivi ja
rahat, ja levottomuuden saatte ruumiistani ottaa.»
»Pidän sinua ymmärtäväisenä miehenä», vastasi Mikko iloisesti
hymyillen. »Tule, juokaamme vielä ja sitten maksan sinulle rahat.»
He istuutuivat uudelleen tupaan viiniruukun ääreen, joivat ja yhä
joivat, kunnes Pekka vaipui syvään uneen.
Hän heräsi postitorven toitotuksesta ja löysi itsensä istumassa
komeissa vaunuissa, jotka kulkivat leveää katua pitkin. Tarkatessaan
ympäristöä hän kaukana takanansa näki Schwarzwaldin häämöttävän.
Aluksi hän ei voinut uskoa itseänsä Pekaksi. Kuinka Pekka voisi ajaa
niin komeissa vaunuissa! Hänen vaatteensakaan eivät olleet samat kuin
edellisenä päivänä, mutta hän muisti kokemansa selvästi ja vihdoin hän
epäilyksestään vapautuen huudahti: »Olen minä sittenkin Noki-Pekka enkä
kukaan muu.»
Hän ihmetteli sitä, että hän tunsi itsensä niin huolettomaksi,
vaikka hän ensi kertaa oli maailmalla, poissa rauhaisasta kodistaan
ja metsistä, joissa koko ikänsä oli elänyt. Eipä sekään, että tiesi
jättäneensä äitinsä avuttomuuteen ja kurjuuteen, pusertanut kyyneleitä
hänen silmistään; hänestä oli kaikki samantekevää. »Nyt ymmärrän»,
hän sanoi, »että kyyneleet ja huokaukset, koti-ikävä ja surumielisyys
lähtevät sydämestä, ja kiitän Hollannin Mikkoa siitä, että nyt on sydän
kylmä ja kivestä.»
Hän painoi kädellänsä rintaansa, mutta se oli vallan levollinen,
ei tuntunut se tykyttävän. »Jos hän yhtä tarkalleen sanansa pitää
sadastatuhannesta kuin sydämestä, niin olenpa onnen poika.» Ja
samalla hän rupesi vaunuansa tarkastelemaan. Hän löysi kaikennäköisiä
vaatteita, mutta ei penniäkään rahaa. Lopulta hän tutki taskut ja löysi
niistä tuhansia taalareita ynnä kauppahuoneiden osotteita. »Nyt minulla
on mitä tarvitsen», hän tuumaili, istuutui mukavasti vaunun nurkkaan ja
ajaa hurautti suureen maailmaan.
Kaksi vuotta Pekka maailmaa kiersi ja katseli vaununsa ikkunoista
puolelle ja toiselle, tarkasteli taloja, ja missä vain näkemisen
arvoista oli, siellä Pekalle oli esitettävä kaikki kummallisuudet.
Mutta ei mikään häntä ilahduttanut, ei rakennukset, ei soitto, ei
tanssi, hänen kivinen sydämensä ei voinut osaaottavasti käsittää
mitään, hänen silmänsä ja korvansa olivat suljetut kaikelta kauniilta.
Hänen suurimpana ilonaan oli syöminen, juominen ja nukkuminen, ja
yksistään sellaisesta hän nauttikin koko ajan, kun ilman tarkoitusta
maailmaa katseli, söi ja joi, kun jaksoi, ja nukkui, kun aika pitkäksi
kävi. Silloin tällöin hän tosin muisti, että hän oli elänyt iloisempana
ja onnellisempana silloin, kun oli ollut köyhä ja hänen oli täytynyt
tehdä työtä elääkseen. Silloin oli hänen mieltänsä virkistänyt jokainen
kaunis näköala, soitto ja laulu, silloin oli hän tuntikausia voinut
nauttia siitä yksinkertaisesta ateriasta, jonka hänen äitinsä hänelle
joka päivä oli tuonut sysihaudalle. Näin miettiessään entisiä aikoja
hän huomasi, ettei hän enää millekään asialle voinut hymyillä, ja
ennen oli hän voinut makeasti nauraa pienimmällekin pilalle. Kun
toiset hymyilivät, väänti hänkin suunsa nauruun, mutta hänen sydämensä
ei hymyillyt. Hän tunsi kaikkialla olevansa levollinen, mutta ei
tyytyväinen. Ei koti-ikävä, vaan tyhjyys, ylellisyys, iloton elämä
hänet vihdoin ajoi takaisin kotiin.
Kun hän Strassburgista lähti ja jo näki kotiseutunsa synkät metsät,
schwarzwaldilaisten voimakkaat ruumiit ja iloiset, uskolliset
kasvonpiirteet, kun hän kuuli kotoisia ääniä, silloin tuntui hänestä,
kuin olisi hänen verensä virrannut entistä voimakkaammin, ja hän
luuli täytyvänsä iloita ja itkeä. Mutta — kuinka voisi hän olla niin
raukkamainen, olihan hänellä kivestä sydän. Ja kivet ovat kuolleita,
eivät ne hymyile eivätkä itke.
Saavuttuaan kotikyläänsä hän heti lähti Hollannin Mikon luo, joka
hänet otti vastaan ystävällisesti kuin ennenkin. »Mikko», sanoi
Pekka hänelle, »nyt olen matkustellut ja nähnyt jos jotakin, mutta
kaikki näkemäni on minusta tyhjän arvoista; minulla aikani kävi
pitkäksi. Teidän antamanne kivikappale, joka on rinnassani, tosin
suojelee minua monesta ikävyydestä. En koskaan vihastu, en koskaan
sure, mutta en liioin ole koskaan iloinen; tuntuu siltä, kuin eläisin
vain puoleksi. Ettekö voisi tehdä kovaa kiveä hiukan pehmeämmäksi ja
liikkuvaisemmaksi? Tahi — antakaa minulle mieluummin entinen sydämeni.
Olin siihen jo tottunut, kun viisikolmatta vuotta olin sitä pitänyt, ja
vaikkakin se välistä teki tyhmyyksiä, niin oli se kuitenkin iloinen ja
reipas sydän.»
Metsänhaltia naurahti kolkosti ja katkerasti. »Kun olet kuollut»,
vastasi Mikko, »saat herkän sydämesi jälleen ja voit tuntea iloa
ja surua; mutta täällä se ei enää koskaan joudu sinun omaksesi!
Mitäpäs siitä, Pekka! Sinä olet matkustellut, mutta matkusteleminen
sinun laillasi ei voi hyödyksi olla. Asetu asumaan johonkin tänne
metsään, rakenna itsellesi talo, mene naimisiin, tee työtä ja kartuta
omaisuuttasi. Sinulta on puuttunut työtä, ja kun olit toimetonna, oli
sinusta aika pitkä; ja nyt syytät syytöntä sydäntäsi siitä.» Pekka
huomasi, että Mikko oli oikeassa selittäessään toimettomuuden syyksi
hänen ikävyyteensä, ja päätti nyt rikastumistaan rikastua. Mikko antoi
hänelle toiset satatuhatta ja päästi hänet hyvänä ystävänä luotansa.
Ei aikaakaan, niin jo levisi huhu Peli-Pekan ilmaantumisesta
Schwarzwaldiin ja se tiesi hänet rikkaammaksi kuin koskaan ennen.
Nytkin kävi kuten tavallista on. Kun Pekka oli keppikerjäläinen,
potkittiin hänet ravintolasta ulos, mutta kun hän nyt jälleen ensi
kerran eräänä sunnuntaina astui vanhaan tuttuun paikkaan sisälle,
pudisteltiin hänen kättänsä, kiiteltiin hänen hevostansa ja kyseltiin
hänen matkoistansa. Kun hän jälleen paksun Hesekielin kera istui
pelipöytään, oli hän taas yhtä arvossapidetty kuin ennenkin. Nyt
ei hän kuitenkaan enää tehnyt lasia, vaan kävi tukkikauppaa, mutta
vain näön vuoksi. Hänen päätoimenaan oli vilja- ja rahakauppa.
Puolet Schwarzwaldia oli ennen pitkää hänelle velkaa, mutta hän
ei lainannut rahaa vähemmästä kuin kymmenestä prosentista ja möi
viljaa köyhille, jotka eivät heti voineet maksaa, kolmikertaisesta
hinnasta. Nimismiehellä ja hänellä oli hyvät välit, ja ellei herra
Pekka Munkille määräpäivänä hänen saamisiaan maksettu, niin nimismies
ulosottomiehineen ratsasti velallisen luo, arvioi omaisuuden, möi sen
ja hääti isän, äidin ja lapset metsään. Aluksi oli tällainen menettely
Pekasta kovaa, sillä kodeistaan häädetyt ihmisraukat kokoontuivat
joukottain hänen talonsa edustalle. Miehet pyysivät odotusaikaa,
vaimot koettivat hellyttää hänen kovaa sydäntänsä, ja lapset kärttivät
leipäpalasta. Mutta kun hän oli hankkinut itselleen pari verikoiraa,
lakkasivat nuo »kissannaukujaiset», joiksi hän onnettomien rukouksia
nimitti. Hän vihelsi ja usutti koirat anojien kimppuun, ja nämä
hajosivat kuin akanat tuuleen. Enimmän vaivaa hänellä oli »vanhasta
akasta». Hän oli Pekan äiti. Häädettynä talostaan oli hän joutunut
suureen hätään ja puutteeseen, eikä Pekka, rikkaaksi tultuaan, enää
ollut häntä tiedustellutkaan. Tuontuostakin hän sauvaansa nojaten
heikkona ja murtuneena laahusti Pekan talon edustalle. Ovesta ei
hän enää sisään uskaltanut sen jälkeen kuin Pekka oli hänet ajanut
ulos. Mutta hänestä oli perin vastenmielistä elää toisten ihmisten
almuista, kun hänen oma poikansa olisi kyennyt häntä elättämään.
Pekka ei kuitenkaan hellyttänyt kovaa sydäntänsä nähdessään kalpeat,
tutut kasvot, rukoilevat silmäykset ja kuihtuneet, ojennetut kädet.
Muristen hän sunnuntai-iltoina, jolloin äidin oli tapana saapua, jonkun
palvelijansa lähetti viemään »akalle» lantin. Hän kuuli kiitollisen
saajan vapisevan äänen, kun tämä toivoi, että poikansa hyvin menestyisi
elämässään; hän kuuli hänen rykien poistuvan ovelta, mutta samassa
hän unohti hänet kokonaan muistaen ainoastaan, että taas oli suotta
uhrannut rahaa.
Jo alkoi Pekka miettiä naimisiin menemistä. Hän tiesi, että
Schwarzwaldissa jokainen isä olisi mielellään tyttärensä hänelle
antanut. Mutta hänen oli vaikea tehdä valintansa, sillä hän tahtoi,
että hänen onneansa ja ymmärrystänsä siinäkin olisi kiitetty. Hän
kulki pitäjän ristiin rastiin, mutta ei yksikään sen neitosista ollut
hänestä kyllin kaunis. Kun hän oli kaikki tanssipaikat käynyt ja
kauneinta itselleen katsellut, sai hän vihdoin tietää, että kaunein
ja kunnollisin kaikista oli köyhän puunhakkaajan tytär. Tämä hoiti
hiljaisena, taitavasti ja huolellisesti isänsä taloutta eikä koskaan
käynyt tansseissa, ei edes helluntaisin. Kun Pekka oli saanut tiedon
tästä pitäjän ihmeestä, päätti hän kosia häntä ja ratsasti sitte
mökille, jossa hänen sanottiin asuvan. Kauniin Liisan isä vastaanotti
ällistyen ylhäisen herran, ja entistä enemmän hän ällistyi, kun kuuli
vieraan olevan rikkaan Pekka herran ja sai tietää hänen tahtovan
vävypojaksi. Kauan ei ukko asiaa tuumaillut, sillä hän arveli kerralla
pääsevänsä huolistaan ja köyhyydestään, suostui pyyntöön, kysymättä
Liisan mieltä, ja tytär noudatti isänsä tahtoa sanaa vastaan sanomatta.
Mutta eipä kauniin Liisan olo uudessa talossa muodostunutkaan niin
onnelliseksi kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Hän luuli voivansa
hyvin hoitaa taloutta, mutta ei voinut mitään toimittaa Pekka herran
tyydytykseksi. Hän sääli köyhiä, ja kun hänen aviomiehensä oli rikas,
hän arveli hyvällä omallatunnolla voivansa antaa köyhälle kerjäävälle
vaimolle vähäisen lantin tai vanhalle miehelle ryypyn. Mutta kun Pekka
herra eräänä päivänä tämän huomasi, kiljahti hän ankarasti ja raa'asti:
»Miksi tuhlaat omaisuuttani kerjäläisille ja maankiertäjille? Oletko
sinä mukanasi taloon tuonut mitään, jota voisit muille lahjoittaa?
Isäsi kerjuusauvalla ei yhtä ainoata lientä lämmitetä, ja kuitenkin
heittelet rahoja kuin ruhtinatar. Jos kerrrankin vielä tuollaista
huomaan, niin saat tuntea, miltä miehen nyrkki maistuu!» Kaunis Liisa
itki kamarissaan miehensä kovuutta ja usein hän toivotteli olevansa
kotonansa isänsä matalassa majassa mieluummin kuin rikkaan ja itaran,
kovasydämisen Pekan pauloissa. Olisipa hän tiennyt, että miehellään
oli sydän marmorista ja ettei hän yhtäkään ihmistä voinut rakastaa,
ei hän silloin olisi asiain tilaa ihmetellytkään. Joka kerta kun hän
ovella istui ja näki ohikulkevan kerjäläisraukan ojentavan hattunsa
häntä kohti, ummisti hän silmänsä, ettei hänen olis tarvinnut kurjuutta
nähdä, ja puristi kätensä nyrkkiin, ettei se suinkaan taskuun osuisi ja
sieltä onnettomalle keksisi penninkiä. Ei aikaakaan, niin kertoi koko
pitäjä itarasta Liisa rouvasta, joka oli vielä itarampi kuin miehensä.
Eräänä päivänä istui hän talonsa edustalla kutoen ja hyräillen laulua;
hän oli iloinen, sillä ilma oli kaunis ja Pekka herra oli ratsastanut
pois. Sattui silloin vanha mies kulkemaan siitä ohi. Hänellä oli raskas
säkki selässään, ja jo kaukaa Liisa rouva kuuli miehen ähkivän ja
puhkuvan taakkaa kantaessaan. Hänessä herätti sääliä se, että vanhaa
miestä niin vaivattiin. Ja kun vanhus saapui hänen kohdalleen, oli hän
luhistumaisillaan maahan.
»Armahtakaa minua, hyvä rouva, ja antakaa minulle vettä juoda», pyysi
mies; »en jaksa enää.»
»Mutta teidän, vanhan miehen, ei pidä enää noin raskasta taakkaa
kantaa», sanoi Liisa rouva.
»Mitä tehdä? Elääkseni minun täytyy toimittaa toisten asioita», vastasi
mies. »Te, rikas rouva, ette tiedä, kuinka raskasta köyhyys on ja
kuinka virkistävä raitis kulaus on näin kuumalla.»
Kuultuaan tämän Liisa rouva kiiruhti sisään, haki ruukun ja täytti sen
vedellä. Mutta palatessaan miehen luo ja nähdessään hänen väsyneenä
ja surullisena istuvan säkillään hän jätti vesiruukun tuomatta, haki
pikarillisen viiniä ja ruisleivän, jotka toi vanhukselle.
»Viiniryyppy varmaankin virkistää enemmän kuin vesi, kun jo olette noin
vanha», puhui Liisa rouva; »mutta juokaa tyyneesti ja puraiskaa leipää
väliin.»
Mies tuijotti häneen, kunnes suuret kyyneleet silmiin pusertautuivat,
joi viinin ja lausui: »Olen vanhaksi elänyt, mutta harvoin olen nähnyt
niin sääliväistä ihmistä kuin te, Liisa rouva. Te saattekin senvuoksi
vielä onnellisesti viettää elämänne, sellainen sydän kuin teidän ei jää
palkitsematta.»
»Ei, ja palkan saakoon hän paikalla», huusi kauhistava ääni, ja kun
he katsoivat ympärilleen, näkivät he Pekka herran veripunaisena vihan
vimmasta lähestyvän.
»Ja minun parhaimman viinini sinä juotat kerjäläisille ja herkkuleipäni
syötät maankiertäjille. Odotas, saat palkkasi!» Liisa rouva lankesi
polvilleen rukoillen armoa, mutta kylmä sydän ei tuntenut sääliä. Pekka
herra heilahutti ruoskaansa ja löi luisella varrenpäällä kauniiseen
otsaan niin ankarasti, että Liisa rouva hengetönnä kaatui vanhuksen
syliin. Tämän nähdessään Pekka herra tunsi hätkähtävänsä, hän kumartui
tarkastaakseen, oliko henki mennyt, mutta vanhus puhui hänelle
tutulla äänellä: »Älä vaivaa itseäsi, Noki-Pekka; hän oli kaunein
ja rakastettavin kukka koko Schwarzwaldissa, mutta sinä olet sen
katkaissut eikä se enää koskaan uudestaan kuki.»
Silloin katosi puna Pekan kasvoilta ja hän sanoi: »Vai te se olette,
herra aarteenhaltia! Kuitenkin, tapahtunut on tapahtunut, ja se kai
on ollut täytymys. Toivon kuitenkin, ettette haasta minua oikeuteen
murhasta.»
»Kurja!» vastasi lasipeikko. »Mitäpä se merkitsisi, että sinun
kuolevaisen kuoresi saisin hirsipuuhun? Ei sinun tarvitse pelätä
maallista oikeutta, vaan toista ja ankarampaa, sillä sinä olet sielusi
paholaiselle myynyt.»
»Ja joskin sydämeni olen myynyt», huusi Pekka, »niin ei kukaan muu
siihen ole syypää kuin sinä ja sinun petolliset aarteesi; sinä, viekas
peikko, olet minut vienyt turmioon, pakottanut minut etsimään apua
toiselta, ja sinä olet siitä edesvastuussa.» Tuskin oli hän tämän
sanonut, niin lasipeikko kasvoi ja paisui suureksi ja leveäksi; hänen
silmänsä olivat kuin lautaset ja hänen suunsa kuin kuuma, liekehtivä
uuni.
Pekka heittihe maahan polvilleen, eikä hänen kivinen sydämensä häntä
estänyt vapisemasta kuin haavanlehti. Lujasti kouristi metsänhaltia
hänen niskaansa, pyöritteli häntä ilmassa kuin kuivaa kortta ja
paiskasi hänet kenttään niin että kylkiluut ruskivat. »Konna», hän
jyrähti kuin ukkonen; »minä voisin sinut musertaa, jos tahtoisin,
sillä sinä olet rikkonut metsän herraa vastaan. Mutta tämän kuolleen
naisen vuoksi, joka minua on syöttänyt ja juottanut, annan sinulle
kahdeksan päivän miettimisajan. Ellet siinä ajassa muuta mieltäsi, niin
tulen jälleen ja ruhjon sinut mäsäksi, ja sinä saat synteinesi mennä
menojasi.»
Oli jo ilta, kun muutamat ohikulkijat huomasivat Pekka herran makaavan
maassa. He kääntelivät häntä ja tutkistelivat, oliko hänessä vielä
henkeä, mutta elon merkkejä eivät he pitkään aikaan huomanneet.
Vihdoin eräs heistä juoksi tuomaan talosta vettä ja kaasi hänen
suuhunsa. Silloin Pekka veti syvän henkäyksen, aukaisi silmänsä ja
katseli ympärilleen tiedustellen, missä Liisa rouva oli; mutta ei
kukaan ollut häntä nähnyt. Hän kiitti miehiä heidän avustaan, kulki
taloonsa ja etsi kaikkialta vaimoansa; mutta hän ei ollut kellarissa,
ei aitassa, ja sen, minkä Pekka oli luullut olevan unta, hän huomasikin
olevan katkeraa totuutta. Kun hän yksinänsä kotonaan oli, heräsi
hänessä monenlaisia ajatuksia. Ei hän mitään pelännyt, sillä olihan
hänen sydämensä kylmä; mutta ajatellessaan vaimonsa kuolemaa hän
tuli miettineeksi omaakin lähtöänsä, ja hänelle johtuivat mieleen
köyhien ihmisten kyyneleet, heidän tuhannet kirouksensa, onnettomien
valitukset, kun hän koiransa heidän kimppuunsa oli usuttanut, äitinsä
hiljainen epätoivo ja kauniin ja hyvän Liisan kuolema. Ja saattoiko
hän vanhalle isälle tehdä tiliä teostansa, jos hän tulisi ja kysyisi:
»Missä on tyttäreni, puolisosi?»
Omantunnon vaivat kaivelivat Pekan mieltä yölläkin unessa, ja
alituiseen hän heräsi ollen kuulevinaan suloisen äänen, joka häntä
kehotti: »Pekka, hanki itsellesi lämmin sydän!» Herättyään hän jälleen
heti ummisti silmänsä, sillä äänestä päättäen oli hänen muistuttajansa
Liisa rouva. Seuraavana päivänä hän lähti ravintolaan haihduttamaan
ikäviä ajatuksiaan ja tapasi siellä paksun Hesekielin. He puhelivat
keskenänsä kauniista ilmasta, sodasta, veroista ja lopuksi kuolemasta,
muistellen kuinka siellä täällä aina joku äkkiä ja odottamatta oli
kuollut. Silloin kysyi Pekka Hesekieliltä, mitä hän kuolemasta ajatteli
ja mitä luuli tämän elämän jälkeen olevan odotettavissa. Hesekieli
vastasi hänelle, että ruumis haudattiin, mutta sielu joutui joko
taivaaseen tai helvettiin.
»Haudataanko siis sydänkin?» kysäisi Pekka jännitettynä.
»Tietysti sekin haudataan.»
»Mutta jollei sydäntä jollakin enää olisikaan?» jatkoi Pekka.
Hesekieli katsoi häntä julmistuneena kuullessaan nuo sanat. »Mitä sinä
tuolla kysymyksellä tarkoitat? Tahdotko tehdä pilaa minusta? Sanotko,
ettei minulla ole sydäntä?»
»Onpa kylläkin sydän ja kova kuin kivi», vastasi Pekka.
Hesekieli katseli häntä kummissaan, silmäili ympärilleen nähdäkseen,
oliko kukaan kuullut heidän keskustelunsa, ja kysyi sitten Pekalta:
»Mistä sen tiedät? Tai ehkä ei sinunkaan sydämesi enää syki?»
»Ei syki enää, ainakaan ei tässä rinnassa», vastasi Pekka. »Mutta sano
minulle, koska nyt tiedät mitä tarkoitan, mitenkäs meidän sydäntemme
laita on?»
»Miksi siitä huolissasi olet, hyvä veli?» kysyi Hesekieli hymyillen.
»Sinulla on täällä maan päällä tarpeeksi aikaa elää, ja se riittää
hyvin. Siitähän meidän kylmät sydämemme ovat niin mukavia, ettei meitä
mikään pelko ahdista tuollaisia ajatellessamme.»
»Niinpä niinkin, mutta tuota asiaa tulee kuitenkin ajatelleeksi, ja
joskaan en tunne pelkoa, niin tiedän vielä hyvin, kuinka pelkäsin
helvettiä ennen, ollessani pieni viaton poikanen.»
»Hyvin meidän ei varmaankaan käy», sanoi Hesekieli. »Tiedustelin
kerran eräältä koulumestarilta samaa asiaa, ja hän sanoi, että sydämet
kuoleman jälkeen punnitaan, jotta saataisiin tietää, paljonko ne ovat
syntiä tehneet. Keveät nousevat taivaaseen, raskaat painuvat alas
helvettiin, ja minä arvelen, että meidän kivisillä sydämillä on aika
lailla painoa.»
»Varmasti on», tuumaili Pekka, »ja minusta on usein haitaksi se, että
sydämeni on aivan välinpitämätön ajatellessani tuota asiaa.»