korvissaan tuon tutun kehotuksen: »Pekka, hanki itsellesi lämmin
sydän!» Hän ei koskaan voinut katua sitä, että oli vaimonsa tappanut,
mutta kun hän palvelijalleen ilmoitti hänen matkustaneen pois, ajatteli
hän aina samalla: »Mihin lienee hän lähtenyt?» Kuusi päivää oli
kulunut, ja yhä kuuli Pekka unissaan samat kehottavat sanat. Alituiseen
hän muisti metsän haltian kauhean uhkauksen. Seitsemäntenä aamuna hän
kavahti ylös vuoteeltaan ja huudahti: »Nyt tahdon koettaa, voinko saada
itselleni lämpimän sydämen, sillä tuo välinpitämätön kivi rinnassani
tekee elämäni tyhjäksi ja ikäväksi.» Hän pukeutui pyhävaatteisiinsa ja
ratsasti lasipeikon asunnolle.
Tultuaan tiheimpään metsikköön hän astui alas hevosen selästä, sitoi
tämän puuhun ja kiiruhti korkeimmalle kummulle, jossa vanhan paksun
kuusen luona luki loitsunsa:
"Aartehitten tallettaja,
Kuusimetsän omistaja,
Peikko satavuotias
Auta lempilapsias."
Silloin ilmaantui lasipeikko, mutta ei iloisena eikä luottavaisena kuin
ennen, vaan synkkänä ja surullisena. Hänellä oli yllään musta lasinen
takki, ja hänen hatustaan riippui pitkä suruharso: Pekka tiesi hyvin,
ketä hän suri.
»Mitä sinulla minun kanssani on tekemistä, Pekka Munk?» kysyi hän
totisena.
»Minulla on vielä yksi pyyntö tekemättä», vastasi Pekka maahan
tuijottaen.
»Voivatko kivisetkin sydämet toivoa?» kysyi peikko. »Sinulla on kaikki,
mitä ilkeä mielesi tarvitsee, ja minä tuskin suostun täyttämään
toivomustasi.»
»Mutta olettehan luvannut minun tehdä kolme pyyntöä. Yksi on vielä
tekemättä.»
»Minä voin kuitenkin sen hyljätä, jos se on tyhmä», selitti haltia,
»mutta, olkoon menneeksi, mitä pyydät?»
»Ottakaa kivi rinnastani pois ja antakaa minulle entinen sydämeni»,
pyysi Pekka.
»Minäkö sinun kanssasi kaupat tein?» kysyi peikko. »Olenko minä
Hollannin Mikko, joka lahjoittelee rikkauksia ja kylmiä sydämiä?
Häneltä sinun täytyy sydäntäsi etsiä.»
»Hän ei koskaan anna sitä takaisin», vastasi Pekka.
»Minä säälin sinua, niin huono mies kuin oletkin», lausui lasipeikko
hiukan mietittyään. »Mutta koska pyyntösi on järkevä, niin en voi
apuani sinulta kieltää. Sydäntäsi et enää voi saada takaisin millään
väkivallalla, vaan viekkaudella, eikä siinä liene mitään vaikeuksia,
sillä Mikko on tyhmä ja siksi jää, vaikka luulee itseänsä muita
viisaammaksi. Mene suoraan hänen luokseen ja tee niinkuin sinua
neuvon.» Lasipeikko opetti hänelle viekkaan keinon ja antoi hänelle
kirkkaan, lasisen ristin lisäten: »Henkeäsi hän ei voi uhata, ja hän
päästää sinut vapaaksi, kun ojennat tämän ristin häntä kohti ja samalla
rukoilet. Ja kun olet saanut, mitä olet pyytänyt, niin tule tänne
takaisin.»
Pekka otti ristin, painoi mieleensä kaikki saamansa sanat ja lähti
Hollannin Mikon luo. Kolmasti huusi hän hänen nimeänsä, ja jättiläinen
seisoi hänen edessänsä. »Sinä olet lyönyt vaimosi kuoliaaksi»,
huomautti Mikko pirullisesti hymyillen. »Mitäpä siitä; hänhän tuhlasi
omaisuuttasi kerjäläisille. Mutta sinun täytyy joksikin aikaa lähteä
maasta pois, sillä ellei vaimovainajaasi löydetä, syntyy siitä ikävä
juttu. Sinä tarvitset kai rahaa ja olet tullut sitä hakemaan?»
»Oikein arvasit», vastasi Pekka, »ja tällä kertaa tarvitsen paljon.»
Mikko kulki edellä ja johti hänet tupaansa. Siellä hän aukaisi arkun,
josta nosti suuria kultakimppuja. Hänen laskiessaan rahoja Pekka sanoi:
»Sinä olet iloinen lintu, Mikko, kun olet uskotellut, että minulla on
kivi rinnassani ja että sinulla muka on minun sydämeni.»
»Ja eikös niin olekin?» kysyi Mikko hämmästyen. »Sykkiikö sinun
sydämesi? Eikö se ole kylmä kuin jää?»
»Sinä olet tehnyt sydämeni vain liikkumattomaksi, mutta minulla se on
vielä rinnassani, samoin Hesekielillä, joka minulle on sanonut, että
sinä olet meitä petkuttanut.»
»Mutta minä vakuutan», huudahti Mikko levotonna, »että Hesekielillä ja
kaikilla muilla rikkailla ihmisillä, jotka minun kanssani ovat olleet
tekemisissä, on samanlainen kylmä sydän kuin sinullakin, ja heidän
oikeat sydämensä ovat minulla tuossa pienessä huoneessani.»
»Helpostipa sinun kieleltäsi valhe lipsahtaa», naurahti Pekka.
»Sellaista voit uskotella jollekin toiselle. Luuletko, etten minä
matkoillani ole nähnyt tusinoittain sellaisia temppuja? Vahasta ovat
sydämesi, joita huoneessasi säilytät. Rikas olet, sen myönnän, mutta
taikoja et osaa tehdä.»
Silloin Mikko suuttui ja vetäisi kamarin oven auki. »Tule sisään ja lue
nimet, lue tuokin, siinä on Pekka Munkin sydän, ja sinä näet, että se
sykkii. Voiko sellaistakin vahasta tehdä?»
»Sittenkin se on vahasta tehty», vastasi Pekka. »Noin ei oikea sydän
lyö, minulla on omani rinnassani. Et osaa taikoja tehdä.»
»Minäpä todistan sen sinulle», huusi Mikko kiukustuen. »Sinä saat itse
tuntea, että tämä on sinun sydämesi.» Hän otti sen, riisui Pekalta
takin ja kiskaisi hänen rinnastaan kiven näyttäen sitä hänelle. Sen
jälkeen hän pisti sydämen paikoilleen, ja samassa tunsi Pekka, kuinka
se sykki ja teki hänet iloiseksi.
»Miltä nyt tuntuu?» kysäisi Mikko hymyillen.
»Totta tosiaan, olet sittenkin oikeassa», vastasi Pekka ottaen samalla
lasisen ristin päättäväisesti taskustaan. »Minä en olisi voinut uskoa,
että sellaista voidaan tehdä.»
»Taikoja voin tehdä, näet sen nyt; mutta tule, niin asetan kiven
jälleen paikoilleen.»
»Seis, herra Hollannin Mikko!» karjaisi Pekka astuen askeleen
taaksepäin, ja pitäen ristiänsä ojennettuna häntä kohti hän alkoi
rukoilla.
Silloin Mikko pienenemistään pieneni, kutistui kokoon, kaatui ja
väänteli itseänsä kuin käärme. Ja samassa kaikki sydämet alkoivat
sykkiä ja jyskyttää, niin että Pekasta tuntui, kuin olisi hän
kellosepän liikkeessä. Mutta Pekkaa pelotti, ja hän kiiruhti kamarista
ulos, kiipesi kallionseinämää ylös ja kuuli silloin, kuinka Mikko,
entiselleen voimistuen, tömisteli ja vyörytteli hirmuisia uhkauksia
hänen jälkeensä. Päästyään metsään Pekka kiiruhti lasipeikon luo.
Hirvittävä rajuilma syntyi, salamat pirstoivat puita Pekan joka
puolella, mutta onnellisesti hän saapui lasipeikon alueelle.
Hänen sydämensä sykki iloisesti, ja ainoastaan senvuoksi, että se
sykki. Silloin hän kauhistuksella muisteli elettyä elämäänsä niinkuin
rajuilmaa, joka juuri pirstoi kauniin metsän puut hänen ympärillään.
Hän muisteli kaunista Liisa rouvaa, hellää puolisoaan, jonka hän
itaruudessaan oli surmannut, hän tunsi itsensä ihmiskunnan hylkiöksi ja
itki kiihkeästi saapuessaan lasipeikon asunnolle.
Aarteenhaltia istui paksun kuusen juurella pientä piippua poltellen.
Hän näytti iloisemmalta kuin äsken. »Miksi itket, Noki-Pekka?» hän
kysyi. »Etkö ole sydäntäsi saanut? Vieläkö painaa kylmä kivi rintaasi?»
»Ah, herra haltia», nyyhkytti Pekka, »kun minulla oli sydän kivestä, en
koskaan itkenyt, silmäni olivat kuivat kuin keskikesällä maa; mutta nyt
on vanha sydämeni halkeamaisillaan siitä, mitä tehnyt olen!» »Pekka,
sinä olet suuri syntinen!» puhui peikko. »Raha ja laiskuus olivat
sinut pilanneet, kunnes sydämesi muuttui kiveksi eikä tuntenut iloa,
ei surua, ei katumusta eikä sääliä. Mutta katumus sovittaa, ja jos
tietäisin, että sinun eletty elämäsi sinua kaduttaa, niin voisin jo
jotain hyväksesi tehdä.»
»En enää mitään tahdo», vastasi Pekka. »Minusta ei enää ole mihinkään,
minun elinpäiväni eivät voi minua ilahduttaa; mitäpä minä yksin
maailmassa enää teen? Lyökää minut mieluummin kerralla kuoliaaksi,
herra aarteenhaltia, silloin toki loppuu tämä kurja elämä.»
»Ellet muuta ole vailla, niin pian sen työn suoritan; minulla on kirves
kädessäni.» Hän otti rauhallisesti piipun suustansa, kopahutteli sen
tyhjäksi ja pisti taskuunsa. Sitten hän hitaasti nousi ja meni kuusen
taa. Pekka laskeutui itkien maahan, hänen elämänsä ei hänestä enää
ollut minkään arvoinen, ja hän odotti kärsivällisesti kuoliniskua.
Vähän ajan perästä hän kuuli hiljaisia askelia takaapäin ja ajatteli:
»Nyt hän tulee.»
»Katsahda vielä taaksesi, Pekka!» huusi peikko. Pekka pyyhki kyynelet
silmistään ja noudattaessaan peikon käskyä hän näki äitinsä ja Liisa
rouvan, jotka ystävällisesti hänelle hymyilivät. Silloin hän ilosta
hypähti ylös: »Etkö olekkaan kuollut, Liisa? Ja tekin, äiti, olette
täällä, ettekö ole minua unohtanut?»
»He antavat sinulle anteeksi», puhui peikko, »koska olet sydämestäsi
katunut, ja kaikki entinen olkoon unohdettu. Lähde nyt takaisin
isäsi asuntoon ja rupea sysienpolttajaksi kuin ennenkin. Jos olet
rehellinen ja toimelias, niin pidät ammattiasi kunniassa ja naapurisi
kunnioittavat ja rakastavat sinua enemmän kuin jos sinulla olisi
kymmenen tynnyriä kultaa.» Näin puhuttuaan peikko jätti heille hyvästi.
Onnellisena ja toimeliaana eli Pekka perheineen ja vielä usein
vanhoilla päivillään hän vakuutti: »Parempi on tyytyä vähään kuin
omistaa kultaa ja kartanoita ja _kylmä sydän_.»