language: Finnish
KYLMÄ SYDÄN
Kirj.
Wilhelm Hauff
Toimittanut
Teuvo Pakkala
Mailta ja meriltä N:o 4
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.
Ken Schwabissa matkustaa, hän älköön jättäkö katselematta
Schwarzwaldia, jonka tuuheat kuusimetsät jo huomiota herättävät,
ja vielä enemmän ihmiset sen vuoksi, että he suuresti eroavat koko
ympäristön asukkaista. He ovat tavallista kookkaampia, hartevia,
vankkajäsenisiä; kuusista aamuisin lähtevä voimakas tuoksu lienee
heistä jo nuorina tehnyt vapaampia, selvänäköisempiä, lujempia kuin
laaksoissa ja tasangolla asuva väestö on. Paitsi ryhdiltään ja
kasvultaan eroavat he myöskin tavoiltaan ja puvuiltaan Schwarzwaldin
ulkopuolella asuvista. Erittäin kauniisti pukeutuvat Badenin
Schwarzwaldin asukkaat: miehet kasvattavat poskipartaa, käyttävät
pukunaan lyhyttä, mustaa takkia, suuria, leveitä polvihousuja, punaisia
sukkia ja suippoa, leveäreunaista hattua. Lasin valmistus on heidän
pääasiallisimpana toimenaan: kelloseppinäkin ovat he kuuluisia ja
myyvät kellojaan puoleen maailmaan.
Schwarzwaldin toisella rinteellä asuu osa samaa väestöä, mutta heidän
toimensa ovat heille määränneet toisenlaiset tavat kuin lasisepillä
on. He myyvät metsäänsä, kaatavat kuusipuitansa ja uittavat tukkeja,
lankkuja ja lautoja Neckaria ja Rheiniä pitkin Hollantiin saakka.
Meren rannikolla ovat schwarzwaldilaiset pitkine tukkilauttoineen
hyvin tunnettuja, samoin Rhein-virran varrella olevissa kaupungeissa,
joihin he pysähtyvät myymään lankkunsa ja lautansa. Pisimmät ja
paksuimmat tukit he myyvät meren rannikolla laivanrakentajille. Nämä
ihmiset ovat tottuneet karkeaan tukkilais-elämään. Heidän paraimpana
huvinaan on liukua lautoillansa virtaa alas ja suurimpana ikävyytenään
palata rantoja pitkin takaisin kotiinsa. Pukuna on heillä tummasta
liinakankaasta tehty liivi ja tummanahkaiset housut, joiden taskusta
messinkinen tuumanmitta pistää esiin kuin kunniamerkki. Heidän
varsinaisena ylpeytenään ovat kuitenkin saappaat, jotka lienevät
suurinta mallia, mitä missään maailman paikassa käytetään: varret
ulottuvat hyvän matkaa polvien yläpuolelle, ja uittomies voi siis
kastumatta kahlata kolmen jalan vedessä.
Tämän metsäseudun asukkaat ovat meidän päiviimme saakka luulleet
metsäpeikkoja olevan olemassa ja Schwarzwaldin peikot näyttäytyvät muka
samoin puettuina kuin lasisepät ja uittomiehet. Niinpä on vakuutettu,
että lasiseppien neljän ja puolen jalan pituinen peikko aina näyttäytyy
suippo, leveälierinen hattu päässään, lyhyt takki ja leveät housut
yllään ja jalassa punaiset sukat. Mutta Hollannin Mikko, joka
kummittelee toisella rinteellä, on jättiläiskokoinen; leveäselkäinen
mies. Hänen pukunsa on samanlainen kuin uittomiehen, ja monet, jotka
ovat hänet nähneet, vakuuttavat, ettei heidän kukkaroihinsa mahtuisi
sellaista rahasummaa, jolla maksaisivat hänen saappaannahkansa.
»Saappaaseen menee tavallinen mies hiuksiaan myöten», he sanovat ja
väittävät, etteivät siinä liioittele.
Näiden peikkojen kanssa kuuluu eräs nuori schwarzwaidilainen kerran
joutuneen tekemisiin, ja tätä eriskummallista juttua käsittelee
kertomuksemme. Schwarzwaldissa eli eräs leski Barbara Munk; hänen
puolisonsa oli ollut sysien polttaja, ja tämän kuoltua totutti hän
kuusivuotiaan poikansa vähin erin samaan ammattiin. Nuori Pekka Munk,
nokkela poika, tottui istumaan päivät pääksytysten sysihaudan ääressä
ja kuljettamaan sysiänsä kaupunkiin myytäväksi, mustana ja nokisena
ja ihmisten inhona. Mutta sysimiehellä on aikaa syventyä itseensä ja
pohtia toistenkin tuumia, ja kun nuori Pekka sysihaudallansa istui,
hellytti jylhän kuusiston synkkyys ja mahtavan metsän hiljaisuus hänen
sydämensä kyyneliin ja haaveelliseen halajamiseen. Jokin asia hänet
teki surulliseksi, mutta mikä se oli, sitä hän ei tiennyt. Lopulta hän
sen sai selville, ja se oli — hänen säätynsä, »Nokinen, yksinäinen
sysien polttaja!» huokasi hän itsekseen. »Tämä on kurjaa elämää!
Kuinka kunniassa pidettyjä ovat lasisepät ja kellosepät ja vieläpä
musikantitkin, jotka sunnuntai-iltoina soittelevat! Mutta kun Pekka
puhtaaksi pestynä, isänsä hopeanappinen takki yllään ja ihka uudet
punaiset sukat jalassaan näyttäytyy, ja kun silloin hänen jälessään
kulkee toinen ja tuumii: kuka lienee tuo siro nuorukainen, ja ihailee
sukkiani ja ryhdikästä käyntiäni, niin — annappa hänen ohitseni kulkea
ja vilkaista minuun —, hän varmaankin hymähtää: hm, vain Noki-Pekka!»
Myös toisen metsärinteen uittomiehet olivat hänen kateutensa esineinä.
Kun nuo suuret miehet kävivät hänen kotikylässään, pukeutuneina
komeihin pukuihin, joissa nappeja, solkia ja vitjoja kiilteli ainakin
puolen sentnerin painosta, ja kun he hajasäärin seisten tärkeän
näköisinä katselivat tanssin kulkua, hollanninkielellä kiroilivat ja
savuja tupruttivat kyynärän pituisista kölninpiipuista, niin tuntui
hänestä, kuin olisivat nämä onnellisen ihmisen täydellisiä perikuvia.
Ja kun nuo miekkoset sitten taskuistansa vetivät esiin kouran täydeltä
suuria taalareita ja heittivät rahaa kuuden batzenin päältä kerrallaan,
niin tuskin saattoi Pekka tätä käsittää; hän lähti suruissaan
astuskelemaan majaansa. Sillä usein oli hän vapaailtoinaan nähnyt
milloin minkäkin näistä »tukkiherroista» menettävän pelissä rahojansa
enemmän kuin köyhä Munk vuodessa oli ansainnut. Hän ihaili erittäinkin
kolmea näistä tukkiherroista eikä tiennyt, kenenkä heistä parhaimmaksi
arvostelisi. Yksi heistä oli suuri paksu mies: hänellä oli punaiset
kasvot, ja häntä pidettiin seudun rikkaimpana miehenä. Sanoivat häntä
paksuksi Hesekieliksi. Kahdesti vuodessa hän kuljetti puutavaraa
Amsterdamiin ja hänen onnistui aina myydä se kalliimmasta hinnasta
kuin muiden. Senpätähden ei hänen myöskään tarvinnut jalkapatikassa
kotia palata kuten toisten, vaan matkusti komeasti laivalla. Toinen
kolmesta oli paikkakunnan pisin ja laihin mies. Häntä nimitettiin
Hongankolistajaksi, ja häntä Pekka kadehti hänen suuren rohkeutensa
tähden. Hän uskalsi puhua suunsa puhtaaksi vaikka kenelle, ja kun kylän
ravintola oli täpösen täynnä väkeä, valtasi hän yksin itselleen niin
suuren tilan, kuin neljä paksuinta miestä tarvitsi; hän nimittäin veti
pitkät säärensä penkille, eikä kukaan uskaltanut hänelle siitä hiiskua
sanaakaan, sillä hänellä oli rajusti rahaa. Kolmas oli kaunis nuori
mies, tanssissa aina mestari, ja senvuoksi hän saikin Tanssikuninkaan
nimen. Hän oli ollut köyhä mies ja oli palvellut erään tukkiherran
työssä; mutta hänestä tuli yhtäkkiä upporikas. Toiset sanoivat hänen
erään vanhan kuusen alta löytäneen ruukun, joka oli täynnä rahaa,
toiset taas kertoivat hänen Bingensin luona noituneen Rhein-virrasta
kultamöhkäleitä täynnä olevan arkun, joka oli osa siihen paikkaan
kätketystä Nibelungen-aarteesta! Sanalla sanoen, hänestä oli tullut
rikas, ja sekä nuoret että vanhat kunnioittivat häntä kuin prinssiä.
Näitä kolmea miestä Pekka usein muisteli istuessaan yksin
kuusimetsässä. Tosin heillä kaikilla oli yksi yhteinen vika, jonka
vuoksi heitä ihmiset vihasivat, he olivat äärettömän itaria ja
kerrassaan tunteettomia velallisiaan ja köyhiä kohtaan. Mutta vaikka
heitä itaruutensa vuoksi vihattiin, pidettiin heitä kuitenkin suuressa
arvossa rahojensa vuoksi. Sillä kukapa saattoi heitellä taalareita
heidän laillaan, ikäänkuin niitä kuusista puisteltaisiin!
»Tällaista elämää en enää siedä», huudahti Pekka eräänä päivänä sen
jälkeen kun oli ollut ravintolassa ja siellä nähnyt jumaloimansa
miehet. »Ellen pian pääse varakkaaksi mieheksi, niin teen itselleni
pahaa. Kunpa olisin niin arvossapidetty kuin rikas ja paksu Hesekieli
tai niin rohkea ja väkevä kuin Hongankolistaja tai yhtä ylistetty kuin
Tanssikuningas ja voisin hänen tavoin musikanteille heitellä taalareita
vaskilanttien sijasta! Mutta mistä ottaa rahat?» Kaikenlaisia keinoja
rahojen hankkimiseksi hän mietiskeli, mutta ei niistä yksikään häntä
tyydyttänyt. Vihdoin muistuivat hänelle mieleen myös tarut ihmisistä,
jotka Mikko peikko ja lasipeikko olivat rikkaiksi tehneet. Niin kauan
kun isä eli, kuuli hän kotona käyvien köyhien ihmisten usein puhuvan
rikkaista ja siitä kuinka ihmiset olivat rikastuneet. Lasipeikko
mainittiin alituiseen näissä puheissa, ja Pekka muisti vielä erään
loitsun, joka kuusen kummulla oli luettava, jos mieli saada peikko
esille. Se alkoi:
Aartehitten tallettaja
Kuusimetsän omistaja
Peikko satavuotias —
Enempää hän ei muistanut, vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut,
Milloin miltäkin henkilöltä hän aikoi tiedustella jatkoa loitsullensa,
mutta pelko, että hän siten tuumansa ilmaisisi, pidätti häntä sitä
tekemästä. Hän luuli aniharvojen tuntevan tarinan peikosta, sillä
vähän oli rikkaita koko Schwarzwaldissa. Mutta miksi eivät isä ja
muut köyhät ihmiset olleet onneansa koettaneet? Vihdoin hän urkki
äidiltänsä, mitä tämä tietäisi peikosta. Noita loitsusanoja ei äitikään
enempää muistanut, mutta sanoi peikon ilmaantuvan vain sille, joka oli
syntynyt sunnuntaina kello yhdentoista ja kahden välillä, Pekka oli
syntynyt kello kaksitoista päivällä ja hänen pitäisi senvuoksi onnistua
yrityksessään, kunhan vain taitaisi koko loitsun.
Kun Noki-Pekka tämän sai kuulla, joutui hän ilosta ymmälleen
ajatellessaan tulevaa seikkailuansa. Hänestä riitti se, että hän taisi
loitsun alun ja oli sunnuntaina syntynyt; hänelle peikko varmasti
näyttäytyisi. Kun hän eräänä päivänä oli myynyt poltetut sydet, ei hän
enää uutta hautaa sytyttänyt, vaan veti yllensä isän kirkkotakin ja
jalkoihinsa uudet punaiset sukat, pisti päähänsä parhaan hattunsa ja
jätti hyvästit äidillensä. »Minun täytyy lähteä asioille kaupunkiin»,
— hän sanoi —, »sillä pian on sotaväkeenotto ja minä tahdon käydä
selittämässä, että te olette leski ja minä teidän ainoa poikanne.»
Äiti oli mielissään Pekan päättäväisyydestä, mutta tämä lähtikin
kuusimetsään Schwarzwaldin korkeimmalle kohdalle. Kahden tunnin matkan
päässä mainitulta paikalta ei ollut kylää ei taloa, sillä kukaan ei
uskaltanut niin lähellä peikon olopaikkaa asua. Kaatamatta jätettiin
metsäkin, vaikka sillä kohtaa suurimmat ja kauneimmat kuuset kasvoivat.
Oli näet ennen usein sattunut, että metsänkaatajilta kirveen terä oli
irtaantunut varresta ja lentänyt jalkaan, tahi että puut olivat äkkiä
kaatuneet ja vahingoittaneet, jopa tappaneetkin miehiä. Tällaisten
sattumien vuoksi oli metsikkö jätetty rauhassa kasvamaan, ja se oli
niin tiheää, että siellä kirkas päivä tuntui yöltä. Pelko valtasi
Pekan, kun hän metsässä kuljeskeli eikä nähnyt mitään liikettä, ei
kuullut rasahdustakaan, vaan ainoastaan oman äänensä; linnutkin olivat
jättäneet metsän rauhaan.
Noki-Pekka oli saapunut kuusikon korkeimmalle kohdalle ja seisoi suuren
ja vankan kuusen juurella, josta hollantilaiset laivanrakentajat
olisivat maksaneet monta sataa guldenia. »Tässä varmaankin peikko
aarteineen asuu», hän itsekseen mietti, paljasti päänsä ja teki puun
edessä syvän kumarruksen, kakisteli kurkkuansa ja alkoi vapisevalla
äänellä puhua: »Hyvää iltaa, herra lasipeikko.» Vastausta ei kuulunut
ja entinen hiljaisuus jatkui. »Minun täytynee lukea loitsuni», tuumaili
Pekka ja mutisi:
"Aartehitten tallettaja
Kuusimetsän omistaja
Peikko satavuotias —"
Lausuessaan nämä sanat hän kauhukseen näki pienen eriskummallisen
olennon katselevan kuusen takaa. Pekka oli näkevinään peikon
sellaisena, joksi häntä oli kuvailtu, yllään musta takki ja
jalassa punaiset sukat; luulipa hän vilaukselta nähneensä peikon
viisaat kasvotkin, joista niin paljon oli kerrottu. Peikko hävisi
silmänräpäyksessä Pekan suureksi harmiksi. »Herra lasipeikko», huudahti
Pekka havahdettuaan ällistyksestään, »älkää pitäkö minua narrina. —
Herra lasipeikko, jos luulette etten ole teitä nähnyt, niin petytte
suuresti; näinhän teidät juuri kuusen takana.» — Ei mitään vastausta!
Ainoastaan hiljaista kitinää oli hän silloin tällöin kuulevinaan puun
takaa. Hänen kärsivällisyytensä loppui. »Odotas, peikkoseni», hän
huudahti, »sinut saan pian kynsiini.» Hän juoksi puun taakse, mutta
aarteiden haltiaa hän ei löytänyt sieltä, ainoastaan pienen oravan,
joka häntä säikähtäen pakeni puun latvaan.
Pekka pudisti päätänsä. Hän koetti loitsuunsa keksiä jatkoa, mutta
turhaan. Oravakin ilmaantui jälleen puun alimmalle oksalle ja
näytti häntä milloin kiihottavan milloin pilkkaavan. Se puhdisteli
itseänsä, pyöritteli kaunista häntäänsä ja katseli Pekkaa viisaan
näköisillä silmillään. Pekkaa rupesi pelottamaan yksinolo tämän elävän
kanssa, sillä välistä hän oli näkevinään oravalla ihmisen pään ja
kolmikolkkaisen hatun, välistä se oli tavallisen oravan näköinen ja
ainoastaan takajaloissa sillä oli punaiset sukat ja mustat kengät.
Niin, huvittavaa oli sitä katsella, mutta kumminkin se pelotti Pekkaa,
sillä hän arveli, että siinä joku riivattu pelasi.
Kiiruimman kyytiä pötki Pekka tiehensä. Metsän synkkyys näytti
entisestään synkistyvän, kuuset olivat entistä tiheämmässä, ja Pekka
laski lopulta jo täyttä laukkaa. Vasta kuullessaan koiran haukuntaa
ja nähdessään puitten välistä taivaalle tupruavaa piipunsavua hän
rauhoittui. Mutta saapuessaan töllille hän huomasi valinneensa
kiireessä väärän tien ja joutuneensa uittomiesten kylään. Töllissä
asuvat ihmiset olivat metsänkaatajia. Heitä oli vanha isä poikineen,
joka oli töllin isäntä, ja muutamia kasvavassa iässä olevia
lapsenlapsia. He vastaanottivat Pekan ystävällisesti ja antoivat
hänelle yösijaa edes urkkimatta hänen nimeänsä tai kotiansa. Hänelle
tuotiin omenaviiniä juotavaksi ja illalliseksi tarjottiin seudun
parasta herkkua, suurta koirasmetsoa.
Kun oli syöty, istuutui emäntä tyttärineen rukkien ääreen suuren
palavan päreen ympärille, isoisä, Pekka ja isäntä polttivat piippua,
ja nuoret pojat veistelivät puulusikoita. Ulkona metsässä kuului yhä
yltyvä tuuli ulvahtelevan kuusenlatvoissa, ja tuntuipa välistä siltä,
kuin olisi se jo rajusti niitä huojutellut. Mökin poikasilla teki mieli
metsään näkemään myllerrystä, mutta isoisä pidätti heidät siitä ankarin
sanoin ja katsein. »En tahdo kehottaa ketään menemään ovesta ulos tänä
iltana», hän heille sanoi; »kautta Jumalan ei yksikään ole palaava
sieltä takaisin, sillä Hollannin Mikko hakkaa tänä yönä itselleen
metsästä uudet lauttanäreet.»
Pojat tuijottivat hämmästyneinä ukkoon. He olivat ennen jotakin
Mikosta kuulleet, mutta nyt he pyysivät isoisäänsä hänestä kertomaan.
Pekkakin, joka omassa kylässään oli saanut jonkun hämärän aavistuksen
Mikosta, yhtyi pyyntöön ja kysyi, kuka hän oli. »Hän on tämän metsän
haltia, ja päättäen siitä, ettette tuolla iällänne vielä tiedä kuka
Mikko on, olette varmaan kotoisin metsän toiselta puolen ellette ole
etempää. Hollannin Mikosta tahdon teille kertoa minkä tiedän. Noin
sata vuotta sitten — niin kertoi ainakin isoisäni — ei maan päällä
ollut rehellisempää kansaa kuin schwarzwaldilaiset. Nyt, kun heille
on karttunut paljon rahaa ja rikkauksia, ovat he epärehellisiä ja
pahoja. Nuoret poikasetkin tanssivat ja loilottavat sunnuntaisin, ja
kiroilevat niin että ihan hirvittää. Toisin oli isoisäni aikana, ja
jos hän tuosta ikkunasta katsahtaisi, niin minä hänelle sanoisin, että
Mikon syy on koko tämä turmelus. Sata vuotta sitten eli nimittäin
eräs rikas tukkiherra. Hän kävi kauppaa aina Rheinin suulla saakka,
ja hänelle siitä oli suurta siunausta, sillä hän oli hurskas mies.
Kerran tuli hänen luokseen outo mies, jollaista hän ei koskaan ennen
ollut nähnyt. Hän oli puettu kuin schwarzwaldilainen ainakin, mutta oli
tavattoman pitkä, eikä vielä koskaan oltu voitu aavistaa, että olisi
olemassa sellaista jättiläistä. Tukkiherralta hän pyysi työansiota, ja
kun hän oli vankka mies, niin herra hänen kanssaan sopi palkasta ja
otti työhönsä. Eikä sellaista työntekijää toista ole koskaan nähty.
Kolmen miehen edestä hän metsää kaasi ja yksin hän puun rungot laahasi,
kun tavallisia miehiä kuusi tarvittiin. Kun hän oli ollut työssä
puoli vuotta, meni hän eräänä päivänä isäntänsä luo ja pyysi päästä
kaatamiansa runkoja uittamaan myyntipaikkaan nähdäkseen, mihin ne
joutuivat.
Tukkiherra sanoi mielellään suostuvansa siihen, että Mikko saisi hiukan
maailmaa nähdä; selitti tosin metsässä tarvitsevansa väkeviä miehiä,
kun sen sijaan lauttamiesten täytyi olla näppäriä ja taitavia, mutta
sen kerran saisi hän lähteä mukaan.
Uitettava lautta oli kahdeksasta pienemmästä lautasta kokoonpantu, ja
viimeisessä olivat paksuimmat tukit. Mutta samana iltana kuin lautta
oli liikkeelle pantava, toi Mikko joelle vielä kahdeksan kuusen runkoa,
jotka olivat niin pitkät ja vahvat, ettei sellaisia missään oltu
nähty; kuitenkin kantoi Mikko ne hartioillaan rantaan keveästi kuin
uittosauvan. Ei kukaan tiennyt, mistä hän oli ne kaatanut. Tukkiherra
iloitsi mielessään, kun hän näki ne ja laski, mitä hän niillä
ansaitsisi. Mutta Mikko selitti kaataneensa ne itselleen lautaksi,
sillä ennen kaadetut hienot rungot eivät häntä kantaneet. Hänen
isäntänsä halusi antaa hänelle palkinnoksi uittosaappaat, mutta hän
heitti ne syrjään ottaen esille toiset. Isoisäni on vakuuttanut, että
ne painoivat sata leiviskää ja olivat viittä jalkaa pitkät.
Lautta laskettiin irti, ja jos Mikko oli pannut metsänkaatajat
ihmetyksiin, niin vielä enemmän hämmästytti hän nyt uittomiehiä.
Nämä olivat luulleet lautan hitaasti liukuvan eteenpäin, kun siihen
niin suuria tukkeja oli kiinnitetty; mutta heti kun oli kotikylän
joesta päästy Neckariin, alkoi se nuolena kiitää alas virtaa. Missä
tämä teki mutkan, ja lauttamiesten senvuoksi täytyi koettaa pitää
lauttaa keskivirralla, jotta se ei törmäisi rantamatalikolle, siinä
oli Mikko joka kerta vedessä ja nykäisten lauttaa milloin oikealle
milloin vasemmalle pelasti sen joutumasta karille. Puolta lyhyemmässä
ajassa kuin ennen saapui lautta Kölnin kaupunkiin, jossa puutavara
tavallisesti myytiin. Siellä Mikko sanoi toisille uittomiehille: »Jos
olette tosi kauppiaita, niin ymmärtäkää oma hyötynne! Luuletteko, että
Kölnin asukkaat itse käyttävät nämä puut, mitkä he Schwarzwaldista
ostavat? Ei toki, puolesta hinnasta te myytte ne heille, ja he saavat
Hollannissa kaksinkerroin. Myykäämme kölniläisille lankut ja laudat
ja uittakaamme paksut tukit meren rannikolle. Sen, mikä yli jää
tavallisesta hinnasta, pidämme itse.»
Tätä ehdotti viekas Mikko, ja toiset suostuivat siihen, osa heistä
senvuoksi, että saisivat nähdä Hollannin, osa rahanhimosta. Yksi
ainoa oli rehellinen eikä tahtonut panna vaaroille alttiiksi herransa
omaisuutta tai salata häneltä saatua hintaa; mutta muut eivät häneen
yhtyneet, vaan unohtivat hänen kehotuksensa. Mikko yksin pani sen
korvansa taa. Lautta irrotettiin uudelleen, ja Mikko uitti sen nopeasti
ja onnellisesti Rotterdamiin. Siellä heille tarjottiin nelinkertainen
hinta ja Mikon kaatamista suurista rungoista maksettiin suunnattomasti.
Saadessaan niin paljon rahaa schwarzwaldilaiset tuskin käsittivät
riemuansa. Mikko jakoi hinnan siten, että isännälle tuli yksi
neljännes ja miehille kolme. Miehet eivät kuitenkaan palanneet heti
kotiinsa, vaan menettivät Rotterdamin kapakoissa rahansa pelatessaan
merimiesten ja muiden huijarien kanssa. Mutta sen miehen, joka oli
varoittanut Hollannin matkasta, möi Mikko petollisille värvääjille,
jotka tarvitsivat laivamiehiä Itä-Intiaan meneviin kauppalaivoihin.
Sen koommin ei tästä miehestä ole mitään kuulunut. Siitä saakka kun
Mikko palasi Schwarzwaldiin, oli sen nuorista miehistä Hollanti kuin
paratiisi ja Mikko heidän kuninkaansa. Tukkiherrat eivät pitkiin
aikoihin mitään aavistaneet heidän kaupoistaan, ja huomaamatta tulvasi
rahaa, kirosanoja, huonoja tapoja, juoppous ja pelaaminen Hollannista
Schwarzwaldiin.
Kun yllämainittu juttu tuli tunnetuksi, ei Mikkoa enää mistään
löytynyt, mutta kuollut ei hän vieläkään ole. Sata vuotta on hän
nyt kummitellut metsässä, ja sanotaan, että hän on auttanut monet
ihmiset rikkaiksi, joskin — heidän sielunsa kustannuksella. Tämän
enempää en tahdo kertoa. Se on kuitenkin varmaa, että hän vielä
nykyisin myrskyöinä kaataa suurimmat kuuset metsikön korkeimmalta
kohdalta, josta muut eivät uskalla. Isäni on nähnyt hänen kaatavan
neljän jalan paksuisen kuusen kuin korren. Nämä puut hän lahjoittaa
niille, jotka rehellisyydestä välittämättä liittyvät häneen. Keskiyön
aikana he kantavat rungot virtaan ja Mikon johdolla uittavat ne
Hollantiin. Jos minä olisin Hollannin kuningas, niin antaisin ampua
Mikon siihen paikkaan, sillä jokainen laiva, jossa on yksikin Mikon
palkki, on tuomittu hukkumaan. Tämä on syynä siihen, että niin
paljon haaksirikkoja sattuu. Miksikä muuten sellainenkin laiva,
joka on kirkon kokoinen, uppoaisi? Joka kerta, kun Mikko myrskyöinä
Schwarzwaldin metsässä kaataa puun, irtaantuu merellä jostakin
laivasta hänen ennen kaatamansa, — vesi tunkee sisään, ja laiva uppoaa
miehistöineen päivineen. Tämä on satu Hollannin Mikosta, ja totta on,
että Schwarzwaldin koko turmelus on hänestä lähtöisin. Mutta voihan
hän rikkaaksi tehdä», lisäsi vanhus salaperäisenä. »Enpä totta tosiaan
häneltä mitään haluaisi, en mistään hinnasta haluaisi käydä paksun
Hesekielin tai Hongankolistajan kengissä. Tanssikuningaskin kuuluu
hänelle antautuneen!»
Myrsky oli vanhuksen kertoessa asettunut; naiset sytyttivät lamput ja
menivät tiehensä; miehet täyttivät Pekalle säkillisen lehviä patjaksi,
neuvoivat häntä uuninpankolle ja sanoivat hyvää yötä.
Pekka ei ollut koskaan ennen niin raskasta unta nähnyt kuin sinä yönä.
Milloin oli hän näkevinään suuren Mikon irrottamassa mökin ikkunaa ja
ojentamassa pitkillä käsillänsä hänelle kultakolikolta täynnä olevaa
pussia, joka Mikon sitä puistellessa kirkkaasti kilahteli; milloin
näki hän pienen ystävällisen lasipeikon suurella viheriällä pullolla
ratsastavan huoneessa, ja hän oli kuulevinaan samaa käheää naurua kuin
kuusikossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä taas kuului karkea ääni hänen
vasemmassa korvassaan:
Hollanniss' on kultaa
Niinkuin maassa multaa.
Vaivatta sit' saa
Ken vain haluaa.
Ja taas soi hänen oikeaan korvaansa tuttu laulu kuusiston pienestä
aarrepeikosta, ja vieno ääni kuiskasi: »Tyhmä olet, Noki-Pekka, kun
et keksi loitsullesi jatkoa, vaikka olet syntynyt sunnuntaina kello
kaksitoista päivällä.»
Pekka koetti parastaan unissaan keksiäksensä jatkoa loitsusanoillensa.
Vaikealta se tuntui, kun hän ei koskaan elämässään ennen ollut
runoillut. Herättyänsä ani varhain hän muisteli niitä säkeitä, jotka
hänen korvassaan unessa olivat kaikuneet. Hän istuutui pöydän taakse
posket käsiin nojautuneina ja muisteli yöllisiä kuiskauksia, jotka
alituisesti hänen korvissaan kaikuivat. »Lisää, lisää loitsuusi uusia
säkeitä, tyhmä Noki-Pekka», tuo kiihotus yllytti häntä alituiseen,
ja hän mietti miettimistään, sormi otsallaan. Kun hän siinä istui ja
kaiken taitonsa pani likoon, kulki kolme poikanulikkaa laulaen mökin
ohitse. Pekasta tuntui, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hypähti ylös,
juoksi ulos ovesta ja tarttui poikiin käsiksi, saadakseen tarkemmin
kuulla heidän laulunsa. »Seis, ystävät, mitä te lauloitte? Laulakaa
se minulle uudelleen», tokaisi Pekka. »Mitä meidän laulumme sinuun
kuuluu», vastasi eräs pojista. »Minä laulan mitä haluan; päästä käteni
irti heti tai minä...» »Sanomatta mitä lauloit et pääse», kiljaisi
Pekka kiukuissaan ja likisti häntä entistä tiukemmin. Mutta kaksi
muuta toveria oli mukana ja nämä lyödä läimäyttelemaän Pekkaa minkä
kerkesivät, siksi kunnes Pekan täytyi hellittää ja uupuneena maahan
kellahti. »Siinä senkin syötävä», toiset pilkkailivat, »ja muista,
tomppeli, ettet vasta hätyyttele siivoja ihmisiä niinkuin nyt teit.»
»Kyllä muistan», huokasi Pekka. »Mutta te olette lyöneet minua niin
kauheasti! Sanokaa toki mitä tuo tuossa lauloi!» Uudestaan kaikki
nauramaan ja pilkkaamaan. Ja se, joka laulun oli laulanut, lauloi
sen vieläkin Pekalle. Suurta ääntä pitäen kaikki kolme sitten matkaa
jatkoivat.
Selkäsaunan saanut Pekka kohottausi vähitellen jaloilleen. Hän oli
mielissään, kun oli kuullut uuden laulun, josta luuli saavansa
loitsuunsa säkeen lisää. Mökissä hän pistäysi ottamassa jäähyväiset,
sieppasi hattunsa ja keppinsä ja kiiruhti takaisin lasipeikon
asunnolle. Silloin tällöin pysähtyi hän muistelemaan uutta loitsuansa,
jonka hän ennen osaamiinsa sanoihin liitti lisäksi. Jo saapui hän
perille ja hypähti nopeasti korkeimmalle kummulle. Samassa näki hän
kuusen takana uittomieheksi puetun jättiläisen, jolla oli kädessään
mastopuun pituinen sauva. Pekasta tuntui, kuin olisi hän vaipunut maan
alle nähdessään tuon suunnattoman miehen harvakseen astelevan luokseen;
sillä hän oli varma siitä, että näkemänsä oli Hollannin Mikko.
Äänetönnä liikkui kauhea mies, ja pikimmältään uskalsi Pekka silloin
tällöin häneen vilkaista. Hän oli ainakin kahta päätä pitempi pisintä
miestä, jonka Pekka oli nähnyt; kasvot eivät enää nuorilta näyttäneet,
ne olivat tosin hyvin ryppyiset, mutta eivät kuitenkaan aivan vanhan
näköiset. Jalassa oli hänellä suuret saappaat, sellaiset, joiksi
Hollannin Mikon saappaita kertomuksissa oli kuvattu.
»Petter Munk, mitä asiaa sinulla on tänne?» kysyi metsänhaltia vihdoin
kamalan karkealla äänellä. »Hyvää huomenta, maanmieheni», vastasi
Pekka tahtoen näyttää pelottomalta, vaikka joka jäsen tutisi. »Olen
menossa kotiin tämän kuusimetsän kautta.» »Petter Munk», jatkoi haltia
silmäillen häntä läpitunkevin katsein, »tästä ei vie tie kotiisi.»
»Totta kyllä, mutta kun tänään on paahtavan kuuma, niin valitsin tämän
viileän tien», vastasi Pekka.
»Älä valehtele, Noki-Pekka», karjaisi Mikko jyrisevällä äänellä,
»taikka isken sinut sauvallani maahan; luuletko, etten ole nähnyt sinun
kerjäilevän pikkupeikon asunnolla? Mene, mene matkoihisi; hyvä on,
ettet loitsuasi osannut. Lasipeikko on itara mies eikä anna paljoa, ja
se, minkä hän antaa, tekee saajan elämän ilottomaksi. — Pekka, sinä
olet köyhä ja se minua säälittää. Sinun, iloisen ja kauniin pojan,
pitää aikasi kuluttaa sysien polttamiseen! Kun toiset puistelevat
taalareita ja tukaatteja hihoistansa, on sinulla käytettävinäsi
ainoastaan muutamia pennejä; — tosiaan kurjaa elämää.»
»Oikeassa olette, kurjaa on elämäni.»
»Minä olen tehnyt monet rikkaiksi, et sinä olisi ensimäinen. Montako
taalaria tarvitset aluksi?» kysyi Mikko.
Sanoessaan tämän hän kilisteli suuressa taskussaan olevia rahoja; ne
kilahtelivat Pekasta kuin hänen viime yön unessaan. Mutta Pekan sydän
sykki pelosta, kun hän kuuli tuon kysymyksen, sillä Hollannin Mikko
ei ollut näköjään sellainen mies, joka sääliväisyydestä olisi rahaa
lahjoittanut, vaatimatta lahjastaan jotakin. Hän muisti sen arvostelun,
jonka mökin vanhus rikkaista ihmisistä oli lausunut, ja sanomattoman
tuskan valtaamana hän huusi: »Kiitos kaunis, herra! Mutta teidän
kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä, tunnen teidät jo.» Ja hän
lähti vilistämään minkä pääsi. — Samassa metsänhaltia harppasi pitkin
askelin hänen jälkeensä uhaten: »Kadut vielä sitä, ettet minun neuvoani
seuraa; otsastasi ja silmistäsi näen sen jo, minusta et kuitenkaan
erillesi pääse, — Älä pidä sellaista kiirettä, kuule vielä viisas sana,
sillä tuossa on minun metsäni raja.» Mutta kun Pekka tämän kuuli ja
näki edessään pienen haudan, kiiruhti hän kiiruhtamistaan päästäkseen
rajan yli, Mikon yhä uhkaavampana häntä seuratessa. Hän teki hurjan
hyppäyksen päästäkseen haudan yli, sillä hän näki että Mikko kohotti
suuren sauvansa häntä iskeäkseen. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi
haudan yli, ja sauva särkyi ilmassa ikäänkuin näkymätöntä muuria
vasten, ja pitkä palanen lensi Pekan lähelle.
Riemuiten hän sen otti käteensä heittääkseen sen takaisin
metsänhaltialle. Mutta samassa hän tunsi sen elävän ja kauhukseen
hän näki kädessään suuren käärmeen, joka kieli vaahdossa ja silmät
säkenöiden häntä uhkasi. Hän päästi sen irti, mutta se olikin jo
kietoutunut hänen käsivarteensa, ja sen heiluva pää yhä läheni hänen
kasvojaan. Silloin suuri metso lentää suhahti käärmeen niskaan ja
kiskaisi sen mukaansa ilmaan. Kun Hollannin Mikko tämän näki, niin hän
kirkui ja ulvoi, sillä nyt oli häneltä hänen haltia-aseensa viety.
Uupuneena ja vapisten jatkoi Pekka matkaansa. Tie jyrkkeni, ja
ennen pitkää Pekka oli suuren kuusen juurella. Kuten ensi kerralla
kumartelihe Pekka nytkin näkymättömän lasipeikon edessä ja luki
loitsunsa.
Aartehitten tallettaja
Kuusimetsän omistaja
Peikko satavuotias
Auta lempilapsias.
»Et sinä aivan oikeaan ole osunut, mutta jos olet Noki-Pekka, niin
olkoon menneeksi», sanoi heikko, terävä ääni. Ällistyneenä katseli
Pekka ympärilleen, ja erään kauniin kuusen alla istui pieni, vanha
peikko puettuna mustaan takkiin, punaisiin sukkiin ja suuri hattu
päässä. Hänellä oli ystävälliset kasvot ja parta hienoa kuin hämähäkin
verkko; hän poltti sinilasista piippua, ja kun Pekka lähemmäksi astui,
näki hän kummakseen, että pienen miehen vaatteet, kengät ja hattu
olivat värjättyä lasia. Mutta lasi oli pehmeätä, ikäänkuin se olisi
ollut vielä kuumaa, sillä se taipui kuin kangas peikon liikkeitten
mukaan.
»Sinä olet tavannut Hollannin Mikon, sen suuren lurjuksen», sanoi
lasipeikko rykäisten joka sanan jälkeen. »Hän on halunnut sinua
suuresti pelottaa, mutta minä olen häneltä hänen taikasauvansa
tempaissut, eikä hän ikinänsä sitä takaisin saa.»
»Niin, herra aarteenhaltia», jatkoi Pekka suurella kunnioituksella,
»minua todellakin pelotti. Mutta te olette kai se metso, joka käärmeen
kuoliaaksi puri. Kiitän siitä kauneimmasti. — Teidän luoksenne olen
tullut neuvoa pyytämään. Minun elämäni on ankaraa kitkuttelemista;
sysien polttaja ei pitkälle pääse, ja koska olen nuori, niin ajattelen,
että minusta vielä voisi tulla jotain parempaa. Usein näen ihmisiä,
jotka yhtäkkiä ovat onnellisiksi tulleet. Sellaisia ovat Hesekieli ja
Tanssikuningas. Heillä on rahaa kuin roskaa.»
»Pekka», sanoi pikku peikko totisena puhaltaen samassa pitkän savun;
»älä puhu minulle heistä. Mitä hyvää heillä siitä on, että pari vuotta
näyttävät olevan onnellisia ja sen jälkeen ovat sitä onnettomampia! Älä
halveksi ammattiasi, isäsi ja isoisäsi olivat kunnon miehiä ja ovat
sitä harjoittaneet. En tahdo uskoa, että rakkaus toimettomaan elämään
on sinut luokseni tuonut.»
Pekka säikähti peikon totisuutta ja punastui. »Laiskuus, sen
tiedän», sanoi Pekka, »on kaiken pahuuden alku, mutta ette kai minua
tuomitse siitä, että haluan päästä parempaan säätyyn kuin omani on.
Sysienpolttaja kuuluu maailman arvottomimpien joukkoon, lasisepät ja
uittomiehet ja kellosepät ovat paljon enemmän arvossapidettyjä.»
»Ylpeys käy tavallisesti lankeemuksen edellä», lisäsi haltia hiukan
ystävällisemmin. »Te ihmiset olette kummallista sukua! Harvoin on
kukaan täysin tyytyväinen siihen säätyyn, jossa on syntynyt ja
kasvanut, ja kuitenkin, jos olisit lasiseppä, niin taitaisit haluta
tukkiherraksi, ja jos olisit tukkiherra, niin mielisit muuttaa
nimismiehen asuntoon. Mutta tämä jääköön siksensä; jos lupaat ahkerasti
tehdä työtä, niin tahdon auttaa sinut paremmalle puolelle. Minun
on tapana täyttää kolme pyyntöä jokaiselle sunnuntailapselle, joka
ymmärtää luokseni tulla. Kaksi ensimäistä pyyntöä on vapaata, kolmannen
voin kieltää, jos se on järjetön. Toivo siis itsellesi jotain, mutta —
Pekka, ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.»
»Hei», tuumaili Pekka, »te olette oivallinen peikko, eikä syyttä
teitä sanota aarteiden haltiaksi. Ja koska siis saan pyytää, mitä
sydämeni haluaa, niin toivon ensiksi, että voisin tanssia paremmin kuin
Tanssikuningas ja että minulla aina olisi taskussani niin paljon rahaa
kuin paksulla Hesekielillä.»
»Sinä tomppeli!» huudahti peikko suuttuneena. »Mikä surkea toivomus,
osata hyvin tanssia ja saada rahoja peliä varten! Etkös häpeä, tyhmä
Pekka, noin pettää itsesi onnestasi? Eihän sinua eikä äitiäsi hyödytä
se, että osaat tanssia. Ja mitä hyödyt rahasta, joka toivomuksesi
mukaan on ravintolaa varten ja sinne jää, samoinkuin surkean
Tanssikuninkaan? Silloinhan sinulla koko viikon aikana ei ole mitään,
ja kuitenkin tarvitset sitä kuten ennenkin. Vielä saat yhden pyynnön
tehdä, mutta pidä huolta siitä, että pyydät järkevästi.»
Pekka raappi korvallistaan ja sanoi hiukan mietittyään: »No silloin
pyydän itselleni koko Schwarzwaldin kauniimman ja rikkaimman lasipajan
kaikkine tarpeineen ja rahoineen.» »Etkö mitään muuta?» kysyi
lasipeikko huolestuneena. »Pekka, etkö mitään muuta?» — »Voittehan
lisäksi laittaa hevosen ja pienet vaunut —.»
»Voi sinua, tyhmä Noki-Pekkal» huudahti peikko ja heitti lasipiippunsa
paksun kuusen runkoa vastaan, niin että se särkyi tuhansiksi
sirpaleiksi. »Hevosia? Vaunuja? Älyä, sanon minä sinulle, älyä,
tervettä ihmisjärkeä sinun olisi pitänyt pyytää eikä hevosia ja
vaunuja. Älä kuitenkaan ole noin surullinen, sillä koettakaamme
pitää huolta siitä, ettei pyyntösi tuota sinulle vahinkoa. Toinen
toivomuksesi ei ollut niinkään tyhmä. Oivallinen lasipaja elättää myös
omistajansa ja mestarinsa, jos hänellä vain on taitoa ja ymmärrystä.
Vaunut ja hevoset tulevat silloin kyllä itsestään.»
»Mutta, hyvä haltia», huomautti Pekka, »minullahan on vielä kolmas
toivomus sanomatta. Voinhan nyt pyytää ymmärrystä, jos se minulle on
niin perin välttämätön, kuin te väitätte.»
»Ei enempää. Sinä joudut vielä monesti tukalaan asemaan, jolloinka
voit olla iloinen siitä, että vielä on yksi toivomus täyttämättä.
Nyt lähde kotiasi. Tässä saat», lisäsi lasipeikko samalla ottaen
taskustaan pienen kukkaron, »tässä saat kaksituhatta guldenia, ja
siinä kyllä, äläkä tule luokseni enää rahoja pyytämään, sillä silloin
ripustan sinut korkeimpaan kuuseen. Niin olen menetellyt siitä saakka
kuin metsään tulin. Kolme päivää sitten kuoli vanha Winkfritz, jolla
oli Schwarzwaldin suurin lasipaja. Mene huomen-aamulla sinne ja
tarjoa pajasta kohtuullinen hinta. Ole ahkera ja kunnon mies, ja
minä käyn joskus luonasi sinua neuvomassa. Mutta sen minä sinulle
sanon, että ensimäinen pyyntösi oli onneton. Vältä ravintolaa, sillä
se ei vielä ole kenellekään ajan pitkään onneksi ollut.» Peikko oli
puhuessaan ottanut esille uuden kauniin lasipiipun, jonka hän oli
täyttänyt kuivilla kuusen naavoilla ja pistänyt sen hampaattomaan
suuhunsa. Sitten hän otti suuren polttolasin, käänsi sen aurinkoon
päin ja sytytti sillä piippunsa palamaan. Pekalle hän ojensi kätensä
jäähyväisiksi antaen samalla vielä pari hyvää neuvoa eväiksi, poltti ja
tuprutti savuja yhä tiheämpään, kunnes vihdoin itse hävisi savupilveen,
joka tuoksui parhaalta hollantilaiselta tupakalta ja hitaasti
kiemurrellen hävisi kohti kuusen latvaa.
Palatessaan kotiinsa Pekka tapasi äitinsä sangen huolestuneena, sillä
kunnon vaimo ei ollut voinut luulla muuta kuin että hänen pojastansa
oli tehty sotamies. Mutta Pekka oli iloinen ja kertoi hänelle, että
hän metsässä oli tavannut hyvän ystävän, joka hänelle oli antanut
rahaa etukäteen, jotta hän sydenpolton sijaan voisi hankkia itselleen
toisen työalan. Vaikka hänen äitinsä jo kolmekymmentä vuotta oli asunut
sysienpolttajan mökissä ja oli tottunut näkemään nokisia ihmisiä, oli
hän kuitenkin kyllin turhamainen, kun Pekka hänelle ennusti parempaa
kohtaloa, ja virkkoi: »Sellaisen miehen äitinä, joka lasipajan omistaa,
kuulun parempiin ihmisiin kuin nokilaisten naapurina ja istun vastedes
kirkossa sillä paikalla, missä oikeat ihmiset istuvat.» Pekka sopi
pian lasipajan ostosummasta. Hän otti pajan entiset työntekijät
työhönsä ja antoi valmistaa lasia yöt päivät. Aluksi oli hän työhönsä
hyvin tyytyväinen. Hän kävi tuhkatiheään lasipajassa, esiintyi
arvokkaan mestarin näköisenä kädet housun taskuissa, silmäili milloin
mitäkin, puheli jos jotakin, herättäen sillä työntekijöiden ivallista
hymyilyä, ja valmisteli mitä eriskummallisimpia lasiastioita pehmeästä
lasimassasta. Mutta pian kyllästyi hän työhönsä, hän pistäysi pajassa
vain kerran päivässä, ja ennen pitkää kerran joka toisena päivänä,
lopulta kerran viikossa, ja työmiehet tekivät mitä itse tahtoivat.
Syynä tähän Pekan laiminlyömiseen oli se, että hän yhä ahkerammin oli
ruvennut käymään ravintolassa. Ensi sunnuntaina sen jälkeen kun hän
oli palannut metsänhaltian luota, pistäysi hän ravintolassa ja sisälle
tullessaan näki hän Tanssikuninkaan jo hyppimässä ja paksun Hesekielin
istumassa pelipöydän ääressä taalareitansa kilistellen. Silloin
Pekka koetteli taskuansa saadakseen tietää, oliko lasipeikko pitänyt
sanansa; ja hän tunsi taskunsa olevan täynnä kultaa ja hopeaa. Hänen
jalkojansakin nytkäytteli, ikäänkuin olisivat ne tahtoneet itsestään
lähteä hyppimään, ja kun ensimäinen tanssi oli lopussa, asettui hän
tyttöineen Tanssikuninkaan viereen. Kun tämä hypähteli kolmea jalkaa
korkealle, niin Pekka teki neljän jalan hyppyjä ja heitteli sääriänsä
niin notkeasti, että kaikki katsojat ihmetyksestä hurmaantuivat. Ja kun
lisäksi saatiin kuulla, että Pekka oli ostanut lasipajan, ja nähtiin,
että hän pelimannin ohi tanssiessaan tälle silloin tällöin heitteli
rahojansa, niin paisui ihailu yli äyräittensä. Toiset arvelivat hänen
metsästä löytäneen jonkun aarteen, toiset tiesivät kertoa hänen muka
saaneen suuren perinnön. Kaikki kunnioittivat häntä, koska hänellä oli
paljon rahaa. Ja vaikka hän pelissä menetti kaksikymmentä taalaria,
kilisteli hän yhä rahoja taskussansa, ikäänkuin niitä vielä olisi ollut
sata taalaria.
Nähdessään kuinka arvossapidetty oli ei Pekka ilolleen ja ylpeydelleen
enää tiennyt rajoja panna. Hän heitteli rahojansa kouran täydeltä ja
jakeli niitä runsaasti köyhille. Tanssikuninkaan taito oli mitätöntä
uuden mestarin yliluonnollisen taidon rinnalla, ja Pekka ristittiin
Tanssikeisariksi. Ei yksikään pelaajista uskaltanut niin rohkeasti olla
mukana pelissä kuin hän, mutta ei kukaan niin paljon hävinnytkään.
Ja kuta enemmän hän hävisi, sitä enemmän hän voitti. Asian laita oli
näet se, että hänen pyyntönsä mukaan lasipeikko hänen taskuunsa loitsi
saman verran rahoja kuin paksulla Hesekielillä oli, ja juuri hänelle
Pekka rahojansa menetti. Ja kun hän menetti kaksi — jopa kolmekymmentä
guldenia kerrallaan, ilmestyi tuo summa hänen taskuunsa heti kun paksu
Hesekieli korjasi rahat pöydältä. Vähitellen alkoi hän olla alituiseen
juovuksissa ja pelasi päivät päästään, ja häntä ruvettiin yleisemmin
sanomaan Peli-Pekaksi kuin Tanssikeisariksi. Tästä hänen elintavastaan
oli seurauksena, että lasipaja joutui rappiolle, ja syynä oli siis
Pekan ymmärtämättömyys. Lasia hän antoi tehdä niin paljon kuin kynsistä
kyettiin saamaan, mutta pajan mukana ei Pekka ollutkaan ostanut sitä
salaisuutta, mihin lasit parhaimmasta hinnasta olivat myytävät. Lopuksi
hän ei tiennyt mitä lasipaljoudellaan tehdä ja hän möi sitä puolesta
hinnasta kulkukauppiaille voidakseen maksaa työntekijöille heidän
palkkansa.
Eräänä iltana kulki hän jälleen ravintolasta kotiin ja mietti
kauhistuen omaisuutensa häviötä huolimatta siitä, että hän oli viiniä
juonut päästäkseen iloiseksi ja huolistaan vapaaksi. Silloin hän
yhtäkkiä huomasi jonkun vieressään käyskentelevän, ja kun hän vierasta
tarkasti, huomasikin hän sen lasipeikoksi. Hän kiukustui ja kirosi
peikkoa, joka hänen mielestään oli syypää hänen koko onnettomuuteensa.
»Mitäpä minä nyt hevosilla ja vaunuilla teen?» hän huudahti. »Mitä
hyötyä minulla on pajastani ja lasipaljoudestani? Silloin kun elin
mitättömänä sysipoikana, olin iloinen eikä minulla ollut suruja, ei
huolia. Nyt en tiedä, milloinka nimismies tulee ja arvioi omaisuuteni
ja korjaa sen minulta veloistani!»
»Vai niin!» vastasi lasipeikko. »Vai niin! Minä siis olen syynä sinun
onnettomuuteesi! Tämäkö minulle kiitokseksi avustani? Kuka käski sinun
niin tyhmästi pyytää? Lasiseppänä tahdoit elää etkä tiennyt, mihin
lasisi myydä? Enkö sinulle sanonut, että pyytäisit järkevästi? Älyä,
Pekka, järkeä on sinulta puuttunut.»
»Mitä älyä ja järkeä?» huudahti Pekka. »Minä olen yhtä viisas mies
kuin kuka muu tahansa ja tahdon sinulle, senkin lasipeikko, näyttää,
että...» Samassa hän tarttui armottomasti pikku miehen kaulukseen ja
huusi: »Nytpä olet vallassani, aarteenhaltia, ja nyt tahdon tehdä
kolmannen pyyntöni, jota kavahda olla täyttämättä. Tahdon heti paikalla
kaksisataatuhatta taalaria ja talon — ja oi voi!» hän kiljahti
pudistellen kättänsä, sillä peikko oli muuttunut kuumaksi lasiksi ja
poltti hänen kättänsä kuin tuli. Eikä häntä sen koommin näkynyt.
Kului päivä, pari, ja Pekan paisunut käsi muistutti häntä hänen
kiittämättömyydestään ja järjettömyydestään. Mutta hän nukutti
omantuntonsa ja arveli: »Joskin myyvät lasipajan ja kaiken muun
omaisuuteni, niin jää minulle kuitenkin paksu Hesekieli. Niin kauan kun
hänellä on rahaa sunnuntaisin, ei sitä minultakaan puutu.»
Niinpä niinkin, Pekka! Mutta ellei hänellä mitään ole? Niin sattuikin
kerran, ja siitä tuli suuri arvoitus. Eräänä sunnuntaina saapui
Pekka ajaen ravintolaan, ja ihmiset pistivät päänsä ikkunoista ulos
tervehtien häntä mikä milläkin tavalla. »Kas tuossa tulee Peli-Pekka!»
riemuitsi muuan. »Niin, Tanssikeisari, rikas lasiseppä!» ennätti toinen
sanoa. Kolmas pudisteli päätään arvellen: »Ei liene kehumista Pekan
rikkauksista: kaupungissa kertovat, että nimismies on pian miehen
niskassa.» Mutta rikas Pekka tervehti arvokkaasti ja kohteliaasti
ikkunoissa olevia, astui alas vaunuistansa ja kysyi, oliko paksu
Hesekieli jo saapunut. Hän sai myöntävän vastauksen, lisäksi vielä
ilmoitettiin, että hänelle oli varattu oma paikkansa ja että muut jo
olivat täydessä pelitouhussa. Tultuaan sisään koetteli Pekka taskujansa
ja huomasi, että Hesekielillä oli paljon rahaa mukanansa, sillä hänen
taskunsa olivat täpösen täynnä.
Hän istuutui tutulle paikallensa ja pelasi vuorotellen voittaen ja
häviten, kunnes muut, järjestykseen tottuneet ihmiset, illan tullen
läksivät kotiinsa, ja senkin jälkeen siksi, kunnes kaksi osanottajista
sanoi saaneensa tarpeeksi pelistä ja ilmoittivat lähtevänsä kotiin
omaistensa luo. Pekka yhä vaati paksua Hesekieliä jäämään. Tällä ei
ollut siihen halua, mutta lopulta hän huudahti: »Olkoon menneeksi, minä
lasken rahani ja sitten pelataan viiden markan panoksilla, sillä sitä
alempi on vain lastenpeliä.» Hän tarkasti kukkaronsa ja laski rahoja
olevan sata guldenia. Samalla tiesi Pekka, laskemattakin, paljonko
hänelläkin oli. Peli alettiin, ja jos paksu Hesekieli oli voittanut
siihen saakka, niin hävisi hän nyt häviämistään, Viimeiset viisi
guldenia hän jo iski pöytään huudahtaen: »Vielä kerta, ja jos nytkin
häviän, niin en sittenkään lopeta. Lainaathan minulle voitostasi,
Pekka; rehellinen mies auttaa aina toista!»
»Niin paljon kuin haluat, vaikkapa sata guldenia», vannoi Tanssikeisari
iloisena voitostaan, ja Hesekieli heitti pöytään viimeisen viitosensa,
jonka Pekka voittaen pisti taskuunsa. Mutta samassa hän kuuli takanaan
tutun äkäisen äänen sanovan: »Se oli viimeinen.»
Hän katsahti taaksensa, ja hirvittävän suurena seisoi Hollannin Mikko
siellä. Pelästyen hän pudotti rahat, jotka hän jo oli kouraansa
pöydältä korjannut. Mutta paksu Hesekieli ei nähnyt metsän haltiaa,
vaan odotti, että Peli-Pekka hänelle lainaisi kymmenen guldenia.
Tuskallisena Pekka koperoi taskujansa, mutta hän ei löytänyt
penniäkään; hän käänsi takkinsa nurin, muttei yhtäkään lanttia
kilahtanut lattiaan sen kätköistä, ja vasta nyt hän muisti ensimäisen
toivomuksensa, että hänellä aina olisi yhtä paljon rahaa kuin paksulla
Hesekielillä. Kuin tuhka tuuleen olivat rahat hävinneet.
Ravintolan isäntä ja paksu Hesekieli katselivat häntä ihmetellen, kun
hän alituiseen haki rahojaan eikä mitään löytänyt; he eivät tahtoneet
uskoa, ettei hänellä rahoja olisi; mutta kun he vihdoin itse tutkivat
hänen taskunsa eivätkä mitään löytäneet, he suuttuivat ja kiroilivat,
panetellen häntä noidaksi, joka oli kaikki voittamansa rahat kotiinsa
loitsinut. Pekka puolustihe miehekkäästi, mutta todistihan se, mikä
tapahtunut oli, häntä vastaan. Hesekieli vannoi kertovansa kaikille
Schwarzwaldin asukkaille tämän ihmeellisen jutun, ja ravintolan
isäntä uhkasi seuraavana päivänä lähteä kaupunkiin ilmiantamaan Pekan
noitana ja kehui pian saavansa nähdä hänet roviolla poltettavan. Tämän
sanottuansa he riepottelivat häntä rajusti, riistivät hänen takkinsa ja
heittivät hänet ovesta ulos.
Ei tähteäkään tuikkinut taivaalla, kun Pekka suruissaan asteli kotiansa
kohti, mutta siitä huolimatta huomasi hän rinnallaan hämärän olennon
kulkevan. Tämä sanoi Pekalle: »Riemun aikasi on nyt lopussa, Pekka,
ja sen olisin sinulle jo silloin sanonut, kun et minusta mitään
tahtonut kuulla, vaan lähdit tuhman lasipeikon luo. Nyt näet seuraukset
siitä, että minun neuvoni hylkäsit. Mutta koeta uudestaan, minua
kohtalosi säälittää. Ei kukaan ole katunut sitä, että minun puoleeni
on kääntynyt, ja pelkäämättä voit huomenna tulla luokseni; olen koko
päivän kotonani metsikössä ja tulen puhumaan kanssasi, kun vain huudat
minua.» Pekka kyllä näki, kenen kanssa hän oli tekemisissä, mutta häntä
kauhistutti, ja sanaakaan vastaamatta hän kiiruhti kotiinsa.
Kun Pekka seuraavana aamuna meni lasipajaansa, tapasi hän siellä
kaikki työmiehensä, mutta lisäksi vieraitakin henkilöitä, joita
hän ei mielellään olisi halunnut nähdä, nimittäin nimismiehen ja
ulosottomiehet. Nimismies tervehti Pekkaa kysyen, oliko hän hyvin
nukkunut. Samalla otti hän esille pitkän luettelon, johon Pekan
velkojat olivat merkityt. »Tunnetteko luvunlaskua vai ettekö?» kysyi
nimismies tuiman näköisenä. »Ja tehkää työ nopeaan, sillä torniin on
hyvästi kolmen tunnin matka.» Silloin Pekka myönsi, ettei hänellä
mitään enää ollut, ja antoi nimismiehen arvioida talonsa ja pajansa,
vaununsa, hevosensa y.m. Sillä aikaa kun ulosottomiehet kuljeskelivat
ylt'ympäri hänen kartanossaan, muisti hän, ettei kuusimetsän kummulle
ollut pitkä matka. »Ellei pieni peikko minua ole auttanut», hän arveli,
»niin auttaa kai minua iso Mikko.» Hän kiiruhti kummulle niin nopeaan
kuin olisivat oikeusmiehet häntä kintereillä seuranneet. Kun hän
juoksi sen paikan ohi, jossa hän ensiksi oli puhutellut lasipeikkoa,
tuntui hänestä, kuin olisi näkymätön käsi häntä pidättänyt, mutta hän
riuhtaisi itsensä irti ja riensi siihen rajaan saakka, jonka hän ennen
itse oli merkinnyt. Tuskin oli hän huutanut: »Hollannin Mikko! Herra
Hollannin Mikko!» kun tämä jättiläiskokoisena rautainen sauva kädessään
hänelle ilmaantui.
»Tuletko?» kysyi Mikko hymyillen. »Ovatko vieneet omaisuutesi ja
myyneet velkojillesi? Mutta älä ole milläsikään, sinun onnettomuutesi
syynä on, niinkuin olen sanonut, tuo ulkokullattu lasipeikko. Joka
kerran rahoja lahjoittaa, niin lahjoittakoon niin että riittää, eikä
kuten tuo kitsastelija. Seuraa minua kotiini», jatkoi Mikko kääntyen
metsään päin; »siellä voimme tehdä sopimuksemme.»