Don Quijote ja Sancho saapuvat kotikyläänsä, ja miten heitä siellä
vastaanotetaan.
Don Quijote viipyi koko päivän majatalossa odotellen yötä, jolloin
Sancho voisi suorittaa katumusharjotuksensa loppuun; eivätkä he ennen
lähteneet, ennenkun se todella oli tapahtunut.
Don Quijote oli vallan suunniltaan ilosta ja vartoi kärsimättömästi
nousevaa päivää, jolloin näkisi Dulcinean vapautuneeksi lumouksesta.
Päivänkoitteessa he läksivät jälleen taivaltamaan, muttei ainoatakaan
vaimonpuolta ritarin silmä keksinyt tiellä, minkä vuoksi hän rupesi
kovin epäilemään suuren Merlinin luotettavaisuutta.
Jonkun aikaa kulettuaan he saapuivat eräälle kunnaalle, jonka harjalta
he näkivät kotikylänsä kaukana siintävänä. Heti kun sen oli äkännyt,
lankesi Sancho polvilleen huutaen ilosta hurmautuneena: "Avaja silmäsi,
oi armas kotiseutu, ja katso poikaasi Sanchoa, joka palajaa kotiin
rikkaana jollei juuri rahasta, niin ainakin ruoskansyyhelmistä. Avaja
sylisi ja paina povellesi myöskin poikasi don Quijote, joka tosin
palajaa toisen onnekkaamman voittamana, mutta kuitenkin oman itsensä
voittajana, mikä minun mielestäni on voitoista ihanin. Olemme kumpikin
saaneet kovia kokea, sillä aina ei ihminen löydä mitä etsii; mutta
rahoja minulla kuitenkin on jonkun verran, sillä jos sainkin tuimasti
selkääni, niin sain siitä hyvän maksunkin." -- "Jätä nuo hullutukset,
Sancho", sanoi don Quijote, "ja palatkaamme synnyinkyläämme toisin
mielin; sillä täydellä todella alamme nyt paimenelämämme."
Kylään tullessaan don Quijote näki kaksi poikaa keskenään riitelevän.
Toinen sanoi: "Äh, Pekka, et sitä ikinäsi saa, etkä saa edes
nähdäkään!" -- "Kuuletkos, Sancho", sanoi don Quijote, "mitä tuo lapsi
sanoo? Et ikinäsi sitä saa nähdä!" -- "No, mitä siitä huolitte, mitä
tuollainen tenava sanoo?" vastasi Sancho. -- "Etkös ymmärrä", sanoi don
Quijote, "että se merkitsee, etten ikinäni saa nähdä Dulcineaa."
Sancho aikoi tähän vastata, mutta kuuli silloin melua, joka sai hänet
katsahtamaan toisaanne; hän näki jäniksen, jota suuri lauma metsäkoiria
ja metsästäjiä ajoi takaa. Se juoksi aasin jalkojen väliin, jolloin
Sancho otti sen kiini paljaalla kädellään ja näytti sitä herralleen.
Mutta tämä ei siihen katsahtanutkaan, niin raskas hänellä oli sydän,
ja hän mutisi vain itsekseen: "Ah, paha merkki tuokin! Kovin paha
merkki! Pakeneva jänis, takaa-ajavat koirat, ja minä joka ainiaaksi
olen kadottanut Dulcinean." -- "No, totta vie, tepä eriskummallinen
mies olette", sanoi Sancho; "kuvitelkaapas nyt myöskin, että tämä
jänis on neiti Dulcinea ja koirat niitä poppamiehiä, jotka hänet
olivat muuttaneet talonpoikaistytöksi. Hän pakeni niiden edellä, minä
sieppasin hänet kiini ja laskin hänet teidän syliinne, te olette hänen
herransa ja hyväilette häntä; mikä kumman paha merkki se on ja mitä
teillä siitä on pelättävää?"
Molemmat pojat, jotka tuonnoin olivat riidelleet keskenään, tulivat
katsomaan jänistä, jolloin Sancho kysyi heiltä äskeisen kiistan
aihetta. Se joka oli huutanut: "Et ikinäsi saa sitä edes nähdäkään",
vastasi ottaneensa toveriltaan lintuhäkin, jota ei aikonut antaa
takasin. Sancho osti riidanalaisen häkin heiltä muutamilla penneillä,
ja osottaen sitä don Quijotelle sanoi hän: "Katsokaas, armollinen
herra, miten kaikki enteet nyt ovat tulleet kumotuiksi! Vaikka olen
typerä mies, tuntuvat minusta enteet yleensä tietävän yhtä vähän
kuin viimetalvinen lumi. Jollen väärin muista, on myöskin arvoisa
kirkkoherramme varottanut kristillisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä
uskomasta mokomiin lapsellisuuksiin. Käykäämme tästä vain huoletta
sisään kylään, sillä tuollaisten seikkojen takia ei kannata pysähtyä."
Tällöin tulivat metsästäjät pyytämään jänistään, jonka don Quijote
heille antoikin.
Kirkkoherra ja parturi Niklas olivat pitkänään ruohopenkereellä,
edellinen lukien rukouskirjaansa. Nähdessään don Quijoten he
kiiruhtivat häntä vastaan avoimin sylin. Don Quijote laskeusi alas
ratsultaan ja syleili heitä hellästi, jonka jälkeen he seurasivat häntä
kotiin. Sancho oli levittänyt aasilleen loimeksi ja ritarin varusten
peitteeksi erään kirjavan naamiaispuvun ja pannut sille päähän pukuun
kuuluvan hullunkurisen hatun. Tämä herätti kylän lapsissa rajatonta
riemua; he säntäsivät joka taholta aasin ympärille ja huusivat minkä
jaksoivat: "Hei, tulkaa joutuun katsomaan! Sanchon aasi on tullut
kotiin koreampana kuin maalaismorsian ja don Quijoten ratsu laihempana
kuin kuivanut silakka!" Kirkkoherran ja parturin seuraamana ynnä
nulikkapolven ympäröimänä astui don Quijote sisälle taloonsa, missä
häntä vastaanottivat emännöitsijä ja veljentytär, joille oli annettu
tieto hänen tulostaan. Myöskin Teresa Pansalle oli ilmotettu hänen
miehensä saapumisesta, ja hän kiirehti tälle vastaan hapset hajallaan
ja paljain jaloin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Hän
tähysteli tarkoin miestään, ja kun ei huomannut tämän yllä merkkiäkään
maaherran komeudesta, huusi hän: "Ah, pyhä neitsyt, sinähän näytät
pikemmin kerjäläiseltä kuin miltään kuvernööriltä! Tällä laillako
sinä palaat saareltasi, jalkasin ja vaatteet repaleissa?" -- "Suu
kiini, Teresa", vastasi Sancho, "ei kaikkialla kinkkuja näe, vaikka
näkee koukkuja. Lähdetään tästä kotiin, siellä sitte kerron sullo ylen
ihmeellisiä asioita. Rahaa mulla kyllä on, joka on pääasia, ja rahaa
sellaista, jonka olen ansainnut omalla neuvokkaisuudellani, tekemättä
vääryyttä kellekään." -- "Ah, onko sulla rahaa, ukkoseni? Sen parempi,
enkä sillä väliä pidä miten se on ansaittu." Sanchon lapset halailivat
nyt vuorostaan isäänsä, kukin tiedustellen tuomisia; sitte kävivät he
kotiin päin, taluttaen aasia perässään.
Tuskin oli don Quijote saapunut kotiinsa, kun hän vei kirkkoherran
ja parturin syrjään, ja kerrottuaan heille onnettomasta
kaksintaistelustaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa ynnä sitoumuksestaan
olla vuoden ajan aseita kantamatta, ilmaisi hän aikomuksensa olevan
antautua sillä välin paimen elämään, kierrellen metsissä ja kedoilla
rakastuneita ajatuksia hautoen, sekä pyysi heitäkin, jollei heillä
ollut muita tehtäviä, seuraamaan häntä näin tyyten rauhalliseen ja
viehättävään elämäntapaan. Itse ostaisi hän tarpeeksi karjaa ja kaikkea
mitä paimenelämään tarvittiin. Vielä hän lisäsi, että tärkein osa
valmistustöistä jo oli suoritettu, hän kun oli jo keksinyt kaikille
sopivat paimennimet. Kirkkoherran kysyttyä minkälaisia ne olivat, sanoi
hän kutsuvansa itseään paimen Quijotizoksi, kirkkoherraa Pastorelloksi,
parturia Nicolosoksi ja Sancho Pansaa Pansinoksi. Molemmat ystävät
hyvin hämmästyivät tästä uudesta hulluudesta; mutta he olivat
siihen myöntyvinään, toivoen ettei hän pääsisi luiskahtamaan heidän
käsistään ja että niin rauhallinen elämäntapa ehkä hänet tykkänään
parantaisi. He siis lupautuivat hänen tovereikseen; sanoipa Niklas
mestari olevansa maailmankuulu runoniekka ja kyllä varustavansa koko
joukon paimenlauluilla ja rakkausviisuilla. "Ja mitä meillä vielä on
tehtävää", jatkoi hän, "on se, että kukin valitsee paimenettarelleen
nimen, jotta voi tätä lauluissaan ylistää, sekä ettemme jätä yhtäkään
kalliota tai puuta merkitsemättä tällä nimellä, niinkuin rakastuneitten
paimenten tapa on." -- "Sepä vasta on mainiota", huudahti don Quijote.
"Omasta puolestani en luule enää tarvitsevani miettiä uutta nimeä
lemmitylleni, koska jo olen ikuisesti kiintynyt verrattomaan Toboson
Dulcineaan, näitten rantojen kunniaan, niittyjemme kukkaan, kauneuden
alkulähteeseen ja sulojen keijukaiseen, tai lyhyesti sanoen olentoon,
jolle ei kielessämme löydy kylläksi tyydyttäviä nimityksiä." -- "Se on
totta", sanoi kirkkoherra; "mutta meidän muiden on täältä etsittävä
joitakuita nopsia paimentyttöjä, jotka kelpaisivat runottariksemme."
Ja hän ylisti vielä kerran don Quijoten erinomaista ja järkevätä
päätöstä sekä tarjosi seuraansa kaikkina joutohetkinä, jolloin oli
virantoimituksistaan vapaa. Sitte he sanoivat hänelle jäähyväiset ja
kehottivat häntä säästämään terveyttään parhaansa mukaan.
Veljentytär ja emännöitsijä olivat sattumalta kuulleet koko
keskustelun; ja heti kun näkivät don Quijoten jääneen yksikseen,
riensivät he hänen huoneeseensa, ja veljentytär kävi hänen kimppuunsa:
"Mitäs tämä taas tietää, enokulta? Nyt kun luulimme teidän vihdoinkin
vetäytyneen rauhaisaan kotielämään, aijotte lähteä entistä hullumpiin
seikkailuihin, aijotte ruveta rakastuneeksi paimenheitukaksi. Se
tosiaan olisikin teille arvokas toimi!" -- "Luuletteko todellakin",
jatkoi emännöitsijä, "kykenevänne istumaan kedolla paljaan taivaan alla
kesän helteessä ja talven pakkasissa! Se sopii talonpojille, joilla
on hyvä terveys ja tottumus sellaiseen elämään aina lapsuudestaan
pitäen, mutta teille olisi sittekin vaeltavan ritarin ammatti parempi
kuin paimentoimi. Seuratkaa vain minun neuvoani, armollinen herra,
sillä minä olen vanha ja paljon kokenut ihminen: pysykää kauniisti
kotona, hoitakaa taloanne ja maanviljelystänne, rukoilkaa Jumalaa ja
antakaa almuja; ja jos sellainen elämä on teille pahaksi, niin pankaa
syy minun päälleni." -- "Hyvä on, hyvin olette puhuneet, rakkaat
ystäväni", sanoi don Quijote, "mutta minä kyllä itse tiedän mikä
minulle parhaaksi on. Valmistakaa minulle nyt vain vuode, jotta pääsen
nukkumaan, sillä tunnen todella itseni hiukan pahoinvoivaksi. Olkaa
myös vakuutetut, että niin ritarina kuin paimenenakin en koskaan unohda
teidän tarpeitanne, kuten teoistani saatte nähdä." Nuo kiltit naiset
saattoivat hänet vuoteeseen ja tarjosivat hänelle illallista sekä
hoitivat häntä paraansa mukaan.