Don Quijoten sairaus, testamentti ja kuolema.
Don Quijote tuli todellakin hyvin sairaaksi, joko sitte
mielenkarvaudesta tappionsa vuoksi tai matkojensa tuhansista vaivoista
ja rasituksista, tahi ehkä myöskin kumpaisestakin syystä. Uskollinen
Sancho istui koko ajan vuoteen pääpuolessa, ja kirkkoherra ja parturi
kävivät myös joka päivä häntä katsomassa; luullen hänen tautinsa
johtuvan surusta ettei Dulcineaa oltu voitu vapahtaa lumouksesta,
koettivat he kaikin keinoin lohduttaa ja huvittaa häntä. Parturi
kehotti häntä rohkasemaan mieltänsä, sanoen odottelevansa vain hänen
parantumistaan antautuakseen paimenelämään, jota varten jo oli
sepittänyt kauniin runoelman sekä ostanut kaksi komeata paimenkoiraa.
Mutta kaikesta huolimatta ei don Quijoten mielentila käynyt sen
paremmaksi; ja sen huomatessaan Sancho virkkoi: "Mitä ajattelettekaan,
rakas isäntäni? Nyt kun juuri olemme saaneet tiedon neiti Dulcinean
vapauttamisesta, tahdotte te vain virua vuoteessanne! Elkää lainkaan
kuolemaa ajatelko, se on meidän kaikkien harras toivomus; mikä kiire
teillä nyt muka olisi kuolla! Eihän se niin suuri asia ole että saa
selkäänsä kaksinkamppailussa, jotta siitä tarvitsisi epätoivoon joutua.
Ettehän lainkaan ole tullut vaivaiseksi tai muotopuoleksi; ja kyllä
kykenette vielä tuon häpeän kostamaan. Nouskaa siis vuoteestanne ja
huomatkaa, miten me kaikki palamme halusta ruveta paimeniksi ja viettää
elämäämme kedoilla laulaen kuin kaniikit; te yksin olette synkkä ja
surullinen kuin satavuotias erakko. Tehkää niinkuin minä, joka otan
ilot ja surut vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja lohdutan itseäni
kaikissa vaiheissa ajattelemalla, että elämä on elämätä kuolemaan
saakka. Noudattakaa neuvoani, rakas, armollinen pikku herrani, eläkää
niin kauvan kuin suinkin saatatte, sillä suurin hulluus taivaankannen
alla on paneutua kuolemaan tietämättä mistä syystä se tapahtuu;
ettehän voi näyttää meille ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka
olisi pelkästä alakuloisuudesta kuollut. Nouskaa siis, sitä hartaasti
rukoilen, vuoteestanne, heittäkää kaikki sairaat ajatukset ja lähtekää
kanssamme tanhuoille ja metsiin soittaen huilua ja laulaen viisuja;
ehkäpä tapaamme siellä neiti Dulcineankin vapahdettuna kaikista
poppamiesten juonista. Min'en antaisi kaiken maailman murheista
palanutta killinkiäkään! Mutta jos aikomuksenne on kuolla sen vuoksi,
että jouduitte kaksintaistelussa tappiolle, niin lykätkää syy
minun niskoilleni ja sanokaa, että minä olin kehnosti kiinnittänyt
Rosinanten satulavyön, jonka vuoksi putositte. Ja olette kai lukenut
ritarikirjoistanne, että kamppailussa tavallisesti aina toinen ritari
työntää toisen satulasta. Tällä erää se oli vastustajanne, ensi
kerralla te itse." -- "Sancho on lausunut totuuden", sanoi parturi;
"sellaisen tapahtuman takia ei tarvitse rohkeuttaan menettää, sillä
eihän todellisuudessa vielä mitään ole menetetty."
Mutta heidän puheensa eivät pystyneet don Quijoteen, joka ei niistä
tullut sen hilpeämmäksi eikä terveemmäksi. Tauti päinvastoin
kävi pahemmaksi, eikä lääkäri voinut viikon perästä antaa mitään
toivonaihetta. Don Quijote tunsi itse tilansa ja pyysi jäädä yksikseen,
sillä hän halusi nukkua; unta kesti lähemmäs seitsemän tuntia.
Veljentytär ja emännöitsijä itkivät häntä jo kuni kuollutta; mutta
sitte hän yht'äkkiä heräsi, kutsui naiset luoksensa ja lausui: "Rakkaat
tyttäreni, kiittäkää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka rajattomassa
laupeudessaan on osottanut minulle armoista suurimman!" -- "Kallis
enoni", sanoi veljentytär, "mitä tällä oikeastaan tarkotatte?" --
"Rakas veljentyttäreni", vastasi don Quijote lempeästi, "minulle on
tullut osaksi ihmisen kallein tavara, joka yksistään voi hänelle
taata hiukan lepoa tässä kurjassa elämässä ja antaa hänelle palkinnon
hyveistään tulevaisessa elämässä. Tämä kallis tavara on ihmisen terve
järki; minä olin sen kadottanut lukemalla liian pitkinä joutohetkinäni
hyödyttömiä ja vahingollisia ritariromaaneja; mutta nyt on taivas sen
jälleen minulle takasin antanut. Kauvan en siitä enää saa nauttia,
mutta kiitollisuuteni ei sen vuoksi ole vähempi. Tahdon ainakin käyttää
hyväkseni näitä harvoja hetkiä, elämäni viimeisiä, korjatakseni pitkän
entisyyteni erehdyksiä ja tehdäkseni niitä hyviä töitä, joita tähän
asti olen laiminlyönyt. Kutsukaa tänne ystäväni, arvoisa kirkkoherra
ja mestari Niklas sekä uskollinen Sanchoni, jolta minun täytyy pyytää
anteeksi, että sain hänenkin päänsä hullutuksillani sekautumaan."
Hänen vielä puhuessaan astuivat kaikki kolme kutsuttua sisään. "Rakkaat
ystäväni", lausui kuoleva ritari, "kutsutin teidät luokseni, sillä
halusin nähdä teitä viime hetkelläni. Onnitelkaa minua, sillä en ole
enää don Quijote de la Mancha vaan Alonzo Quijano, Hyväksi kutsuttu,
joka vihaa kaikkia noita Amadiseja, Galaoreja ja muita sentapaisia,
joita hullu mielikuvitukseni minut ennen sai jälittelemään; olen nyt
vain naapurinne, uskollinen ystävänne ja veljenne, jonka heikko järki,
kauvan sumentuneena oltuaan, on jälleen palannut hänen viime hetkinään
täyteen selvyyteensä. Käyttäkäämme näitä hetkiä hyväksemme, arvoisa
kirkkoherra; pyydän teidän antamaan minulle synninpäästön. Ja te, hyvät
herrat, käykää sillä aikaa hakemassa tänne kylänkirjuri, jolle tahdon
ilmaista viimeisen tahtoni."
Häntä toteltiin vaijeten, ja kaikki katselivat hämmästyneinä ja
murheellisina toisiaan. Sancho, joka ei aina tähän saakka ollut
uskonut herransa tilaa niin arveluttavaksi, lankesi polvilleen vuoteen
viereen ja nyyhki ääneensä. Sairas ojensi hänelle kätensä ja pyysi
hänenkin hetkeksi jättämään huoneen. Rippi ei ollut pitkä; sillä
vaikka kelpo ritarin pää oli ollut sekasin, oli hänen sydämmensä aina
pysynyt puhtaana. Sen päätyttyä hän kutsui kaikki ystävänsä takasin;
emännöitsijä ja veljentytär olivat sulaa kyyneliinsä, mutta don Quijote
lohdutti heitä hellästi. Kun kirjuri oli tullut saapuville, käski hän
tämän alkamaan testamentin tavanmukaisilla sanoilla; sitte kooten
viimeiset voimansa hän nousi istualleen vuoteessaan ja saneli heikolla
äänellä seuraavaa:
"Ystävälleni Sancho Pansalle, jota kutsuin asemiehekseni hulluuteni
päivinä, määrään kaksisataa kultarahaa otettavaksi päältäpäin jälkeeni
jättämästäni omaisuudesta; sen lisäksi kaikki ne rahavarat, jotka
uskoin hänen säilytettäväkseen yhdessä lähtiessämme matkoillemme, ilman
että perilliseni ovat oikeutetut vaatimaan häneltä tiliä niistä."
"Ei toki, armollinen herra", keskeytti Sancho itkien ja yrittäen
pidättää kirjuria tätä määräystä merkitsemästä; "eihän toki, rakas
armollinen herra, ettehän te todellakaan aijo kuolla, ei ole
mahdollista että nyt kuolette. Seuratkaa vain minun neuvoani, rakas
isäntäni: eläkää ja karkottakaa mielestänne nuo mustat mietteet, jotka
yksistään ovat syypäät teidän nykyiseen heikkouteenne. Minä teen
kaikki mitä suinkin tahdotte, me lähdemme minne vain teitä haluttaa
lähteä; rupean paimeneksi, ritariksi, asemieheksi; kaikki on mulle
samantekevää, kunhan vain saan olla seurananne; minä uudelleen vapautan
Dulcinean lumouksesta omalla selkänahkallani, jos niin vaaditaan, ja
jollette voi sietää että jolloinkin satutte tulemaan voitetuksi, niin
otan minä aina tappionne omaksi syykseni; minä julistan ja vahvistan
juhlallisesti valallani, että olin kehnosti kiinnittänyt Rosinanten
mahavyön, että tappionne oli tykkönään minun vikani, ja etten
milloinkaan..."
"Olen sinulle kaikesta hyvin kiitollinen, Sancho-parkani", sanoi sairas
sävyisästi; "sinä olet nähnyt minua niin kauvan sekapäisenä, ettet
vieläkään voi uskoa minun tulleen järilleni. Unhottakaamme vanhat
hairauksemme silti unhottamatta vanhaa ystävyyttämme; sama vanha
toverisi sinua nyt kuuntelee, vaan ei enää mikään don Quijote de la
Mancha; käyttääkseni sinun niin rakastamiasi puheenparsia sanoisin,
etteivät viime vuoden linnunpoikasia enää tavata pesässään. Salli minun
nyt jatkaa, rakas lapseni, sekä lausua hellä mielipahani, kun en voi
osottaa sinulle vielä enemmän hyvää."
Sitte hän sääsi perijättärekseen veljentyttärensä Antonia Quijanan,
ehdolla ettei tämä menisi naimisiin sellaiselle miehelle, joka olisi
lukenut ritariromaaneja, sekä että hän maksaisi eläkettä hänen vanhalle
emännöitsijälleen ja suorittaisi joitakuita lahjoituksia monivuotisen
ystävyyden muistoksi kirkkoherralle ja mestari Niklakselle, jotka don
Quijote asetti testamenttinsa toimeenpanijoiksi. Lopuksi hän pyysi
ihmiskunnalta anteeksi niistä huonoista esimerkeistä, joihin hän
hulluutensa päivinä oli voinut antaa aihetta.
Heti kun kirjuri oli lopettanut surullisen toimituksensa, pyysi
don Quijote kirkkoherran noutamaan sakramentteja; hän nautti
niitä hurskaudella ja mielenmaltilla, jotka ihmetyttivät kaikkia
läsnäolijoita; ja illan tullen, jolloin hän oli käynyt jo kovin
heikoksi, lähti hänen sielunsa Jumalan luo.
Niin päättyi _älykkään la Manchan ritarin_ elämä. Hänen
kotipaikkaansa ei hänen elämäkertansa kirjoittaja ole tahtonut
lähemmin mainita, jotteivät kaikki la Manchan kylät, linnat ja
kaupungit joutuisi kiistaan kunniasta, mille niistä hän oikeastaan
kuului, niinkuin Kreikassa aikoinaan seitsemän kaupunkia kiisteli
keskenään Homeroon kotipaikkaoikeudesta. Ei hän myöskään tahdo
kuvailla Sanchon, veljentyttären ja emännöitsijän haikeita
valitushuutoja; ja niistä monilukuisista muistovärssyistä, jotka hänen
hautapatsaaseensa piirrettiin, mainitsee hän vain seuraavan, jonka muuan
runoilijalahjoilla varustettu ystävä sepitti:
On hauta tämä ritarin,
Jok' eläissään ei pelännyt
Ja jonka kuolo eloks nyt
Ijäti pyhäks kääntyikin.
Hän eläissänsä maailman
Kunniaksi paljon toimitti;
Hänt' arveltihin hulluksi,
Vaan lopun sai hän viisahan.
Ja tämän kirjan päätettyään tekijä ripustaa kynänsä naulaan lausuen
sille: "Nyt, rakas kynäni, jätän sinut siihen riippumaan ikuisiksi
ajoiksi, jolleivät julkeat juttujensepustajat jälleen tartu sinuun
häväistäkseen sinua ja repiäkseen alas minun mainettani. Sano heille,
että yksin sinua varten syntyi don Quijote maailmaan ja sinä luotiin
yksin häntä varten; hän osasi toimia ja sinä osasit kirjoittaa; sano
heille, että he sallivat tämän sankarin rauhassa levätä arkussaan.
Ja jos he sittekin vaativat, että kutsuisit hänet esiin haudastaan
uusiin urhotöihin, niin murru mureniksi heidän kömpelöissä käsissään,
niin että he ovat pakotetut kirjoittamaan tyhmyyksiään kehnolla
hanhensulalla. Minun tehtäväni on nyt loppuun suoritettu. Tarkotukseni
oli tällä teoksella herättää inhoa naurettavia ja järjettömiä
ritariromaaneja vastaan. Tämän olenkin saavuttanut, don Quijoteni on
antanut niille surmaiskun. Minä olen tyytyväinen. Jää hyvästi!"
Loppu.