Yöllinen seikkailu, josta Sancho saa paljon tuntuvamman osan kuin Don
Quijote.
Yö oli jotenkin pimeä, vaikka kuu kumottikin taivaalla, sillä
sankariemme yösijakseen valitsema paikka oli keskellä synkkää metsää,
minne valoa ei päässyt vähintäkään. Don Quijote maksoi luonnolle
niukan veron makaamalla vain ensi heräämään asti; sitte hän kavahti
seisaalleen ja tapasi Sanchon sikeässä unessa. Sillä Sanchon tapa oli
nukkua raskaasti kuin tukki illasta aamuun saakka, kuten hänen hyvä
terveytensä ja tällä erää varsinkin hänen lievät murheensa vaativat;
don Quijoten murheet sitävastoin pitivät häntä alati valveilla. Hän nyt
herätti Sanchonkin sanoen hänelle:
"Minua todella ihmetyttää sinun perin huoleton luonteesi, Sancho.
Luulenpa tosiaan että olet luotu kivestä tai metallista, jolta
tykkänään puuttuu tunne- ja liikuntokykyä. Minä valvon sinun
nukkuissasi, itken sinun laulaissasi; minä kidutan itseäni ja paastoan,
sill'aikaa kun sinä laiskottelet ja röhkit pelkästä kylläisyydestä.
Hyvän palvelijan tehtäviin kuuluu ottaa osaa herrainsa taakkaan ja
tuntea heidän tuskiaan, ainakin niin paljon kuin säädyllisyys vaatii.
Katsohan miten yö on tyyni ja kuinka yksinäisiä me täällä olemme; jo
sen pitäisi kehottaa meitä valvomaan hetken kesken makaamistamme.
Niin totta kuin elät, nouse pystyyn, mene hiukan syrjään täältä
ja anna hilpeällä mielellä ja kiitollisella sydämmellä itsellesi
edes nelisen tai viitisen sataa iskua siitä luvusta, minkä on määrä
lunastaa Dulcinea hänen lumouksestaan; tätä sinulta hyvällä pyydän,
sillä käsikähmään en kanssasi alennu. Kun olet lopettanut työsi,
vietämme lopun yötä laulamalla, sinä uskollisuudestasi ja uljaudestasi,
minä erostani lempeni esineestä; tällä tavoin me jo alamme sitä
paimenelämää, jota kotikylässämme tulemme viettämään."
"Armollinen herra", vastasi Sancho, "minä en ole mikään luostariveli,
jotta kesken untani nousisin pieksämään itseäni, ja vielä vähemmän
haluan pieksämisen jälkeen ruveta laulaa hoilottamaan lopun yötä.
Sallikaa minun rauhassa nukkua, muuten pakotatte minun vannomaan
kalliin valan, etten ikipäivinä ajattele koko pieksämisjuttua." --
"Voi, mikä kivisydän oletkin! Voi kurja asemies itseäsi!" huudahti don
Quijote; "niin huonostiko palkitset leivän jonka multa olet syönyt ja
kaiken sulle tuhlaamani suosion ja ystävyyden! Minun kauttani pääsit
maaherraksi ja minulta olet saanut lupauksen lähimmässä tulevaisuudessa
tullaksesi kreiviksi tai markiisiksi tahi joksikin muuksi suureksi
herraksi, jonka lupauksen täytän heti kun koevuoteni on loppuun
kulunut, sillä omasta puolestani _post tenebras spero lucem_".[12] --
"Sitä en ymmärrä", sanoi Sancho; "sen vain ymmärrän, että niin kauvan
kuin nukun en pelkää enkä toivo mitäkään, en uneksi vaivoista enkä
palkinnoista, mutta vain siunaan sitä joka unen keksi. Sillä uni on
viitta joka peittää ihmisten huolet, ruoka joka ravitsee nälkäisen,
juoma joka juottaa janoisen, tuli joka poistaa kylmän, ja viileys joka
varjoo helteessä; sanalla sanoen uni on raha joka käypi kaikkialla ja
jolla voi ostaa kaikkea, ja vaaka joka punnitsee samalla mitalla niin
kuninkaalle kuin kerjäläisellekin, niin typerälle kuin viisaallekin.
Uni on hyvä asia, herrani, enkä siinä tiedä muuta pahaa kuin että sen
sanotaan kelvottomasti muistuttavan kuolemata."
"Mutta minä olen ajatellut, Sancho ystäväni," jatkoi don Quijote,
"että jos olet toivonut saavasi jonkunlaista palkintoa niistä
iskuista, jotka vapahtavat Dulcinean lumouksesta, niin annan kernaasti
sinulle niin paljon kuin haluat. En tosin ilman epäilyksiä lupaa
tällaista palkintoa, sillä epätietoista on, miten rahan edestä tehty
sovitustyö sopii asian laatuun; mutta voimmehan ainakin koettaa
sitä. Mieti siis, Sancho hyvä, miten paljon pyydät, ja rupea sitte
itseäsi pieksämään; maksun saat ottaa niistä rahoistani, joita
kannat vyölläsi." Tämän tarjouksen kuullessaan Sancho levitti
silmänsä suuriksi ja päätti sydämmessään hyvällä suostua iskuihin;
sitte hän vastasi herralleen: "Jos niin on laita, teidän armonne,
niin pitänee minun tehdä mieliksenne; rakkaus vaimooni ja lapsiini
pakottaa minua ansaitsemaan rahaa tällä tavalla, vaikka se tosin
tapahtuukin nahkani kustannuksella. Kuinka paljon lupaatte minulle joka
iskusta?" -- "Jos sinulle maksaisin", sanoi don Quijote, "lääkkeen
arvon ja laadun mukaan, niin ei siihen riittäisi Veneziankaan
aarteet eikä Perun kulta. Määrää itse hintasi ja laske mitä määrä
yhteensä tekee." -- "Iskujen määrä on kolmetuhatta kolmesataa ja
vähän päälle, joista jo olen ennättänyt antaa itselleni kokonaista
viisi; jos nyt annamme näiden viiden kuitata nuo päälle olevat,
niin jää tasan kolmetuhatta ja kolmesataa. Jos vielä laskemme
neljänneksen realia joka iskulta -- sillä vähemmällä en leikkiin
antaudu -- niin saamme kolmetuhatta ja kolmesataa neljännesrealia, ja
kolmetuhatta sellaista on viisitoistasataa puolirealia, mikä viimein
on seitsemänsataa ja viisikymmentä kokorealia, johon lisäksi tulee
kolmesataa neljännesrealia, mikä kokorealeissa on seitsemänkymmentä
ja viisi; eli siis kaiken kaikkiaan kahdeksansataa kaksikymmentä
viisi kokorealia. Tämän määrän erotan siis itselleni teidän armonne
rahoista, ja sitten palajan kotiin rikkaana ja onnellisena, vaikka
selkääni hiukan kirveltääkin. Mutta eihän lohia verkotta saada." --
"Oi rakkahin Sancho! Oi sinä siunattu Sancho!" riemuitsi don Quijote.
"Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle olemmekaan, Dulcinea
ja minä, aina päiviemme loppuun asti! Jos hän pääsee takasin entiseen
olemukseensa -- jota en epäilekään -- niin on hänen onnettomuutensa
ollut sulinta onnea ja minun tappioni mitä mainehikkain riemu. Mieti
nyt vain, poikaseni, milloin pieksämisen aijot alkaa. Antaakseni
sinulle rohkeutta tahdon vielä luvata sata realia lisäksi." --
"Milloinkako?" toisti Sancho; "totta vie, alan jo ensi yönä. Pitäkää
vain huolta että itse vietätte yönne taivasalla, niin minä kyllä pidän
huolta selkäsaunasta."
Tuli sitte yö, jota don Quijote mitä suurimmalla kärsimättömyydellä
oli odotellut, peläten joka hetki jonkun kaplaan auringonjumalan
vaununpyörissä rikkautuvan ja päivän olevan vallan päättymättömän,
niinkuin rakastavaiset tavallisesti ajattelevat sovittua
lemmenkohtausta odotellessaan. Vihdoin he saapuivat nuoreen
lehtoon hiukan syrjässä maantieltä, missä riisuivat ratsultaan
valjaat, heittäytyivät viileään nurmeen ja söivät illallista
Sanchon matkarepusta. Kelpo tavalla itseään vahvistettuaan kävi
Sancho täyttämään herralleen antamaansa lupausta; hän teki aasinsa
marhaminnasta oivan patukan ja eteni metsään parinkymmenen askeleen
päähän don Quijotesta. Nähdessään hänet niin uljaana ja päättäväisenä
käyvän toimeen sanoi ritari: "Pidä varasi, rakas poikaseni, ettet
itseäsi vallan piloille lyö; anna iskun odottaa iskua eläkä kovin
kiirettä huoli pitää; ennen kaikkea elä henkeäsi lopeta ennenkun koko
määrä on loppuun suoritettu. Ja jottet laskuissasi sekautuisi, seison
minä syrjässä ja lasken rukousnauhani helmillä jokaisen iskun, jonka
itsellesi annat. Rohkeutta vain poikaseni; taivas vahvistakoon sinua
hyvässä aikomuksessasi ja saattakoon sen kunnialla loppuun!" -- "Hyvä
maksaja ei arkaile panttia antamasta", sanoi Sancho tavallisella
puheenparrellaan; "aijonpa suomia nahkaani niin että tuntuu, siltä
kuitenkaan lopettamatta itseäni, sillä vasta siten luulen ihmetyön
voivan tapahtua."
Hän riisui sitte yläruumiinsa paljaaksi ja alkoi patukkaa tuimasti
heiluttaen suomia itseään, don Quijoten laskiessa lyöntejä. Sancho
oli ennättänyt vasta seitsemänteen tai kahdeksanteen, kun leikki
rupesi hänestä tuntumaan liian tuimalta ja maksu liian pieneltä; sen
vuoksi hän sanoi joutuneensa kaupassa tappiolle ja vaati joka iskulta
puoli realia neljänneksen sijaan. "Jatka vain, rakas Sancho, eläkä
aristele", sanoi don Quijote; "minä kyllä mielelläni korotan maksun
kaksinkertaiseksi." -- "Olkoon menneeksi", vastasi Sancho, "satakoon
sitte iskuja kuin rakeita." Mutta tuo veitikka ei enää pannutkaan
selkäänsä patukalle alttiiksi, vaan alkoi vimmatusti pieksää lähellä
olevia puita, aina väliin ohkaisten ja huokaisten, niinkuin muka
olisi tuntenut joka lyönnin omaa nahkaansa kirveltävän. Don Quijotea
tämä into kovin liikutti, ja peläten että Sancho varomattomuudellaan
tekisi lopun itsestään ennen aikojaan ja siten estäisi hänen hartainta
toivettaan toteutumasta, sanoi hän: "Pidätä, ystäväni, pidätä kalliin
henkesi nimessä; tämä keino tuntuu minusta liian rajulta; sinun täytyy
levätä välillä, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu. Enemmän
kuin tuhannen iskua olen jo saanut lasketuksi; anna sen riittää täksi
kerraksi, sillä sanotaanhan, että aasi kyllä sietää kelpo kuorman,
vaan ei liikaa kuormaa." -- "Ei, herra, elköön minusta milloinkaan
sanottako, että etukäteen olen ottanut maksun ja sitte heittänyt työn
puolitiehen. Väistykääs vähän syrjään, että saan antaa tuhatkunnan
lisää; parilla semmoisella erällä tulee koko määrä täyteen, jopa vähän
ylitsekin." -- "Koska olet niin innoissasi", sanoi don Quijote, "niin
jatka vain kernaasti minun puolestani; minä menen syrjään."
Sancho kävi uudelleen työhönsä niin rohkein mielin, että oli pian
riistänyt kaarnan kaikista ympärillään olevista puista; sitte näytti
hän saaneen yhä uutta intoa ja kiljasi julmalla äänellä, samalla iskien
hirveästi muuatta viatonta pyökkipuuta: "Kurja veresi vuotakoon!" Tämän
raivoisan huudon kuullessaan don Quijote juoksi hätään, sai kiini
patukasta ja sanoi Sancholle: "Elköön taivas sinun milloinkaan salliko
uhrata henkeäsi minun edestäni, sillä sitä tarvitsee poloinen perheesi
toimeentullakseen. Dulcinea saa varrota sopivampaa tilaisuutta, ja
minä puolestani odottelen kunnes jälleen olet päässyt voimiisi ja me
kaikki voimme tyytyväisinä saattaa tämän asian onnelliseen loppuun."
-- "Koska kerran teidän armonne niin tahtoo", vastasi Sancho, "niin
olkoon menneeksi minun puoleltani. Mutta olkaa hyvä ja heittäkää
vaippanne hartioilleni, sillä olen kovin hiestynyt ja voin pian
kylmettyä, josta voisin saada uusia kärsimyksiä." Don Quijote kääri
vaippansa huolellisesti Sanchon ympärille, ja tämä nukkui sikeästi aina
auringonnousuun asti.
Sitte he nousivat pystyyn ja jatkoivat edelleen matkaansa, ja kolmisen
tuntia ratsastettuaan he saapuivat majataloon, joka ei don Quijoten
silmissä enää näyttänyt miltään ritarilinnalta, sillä viimeisessä
kaksintaistelussaan tappiolle jouduttuaan hän oli kadottanut useimmat
hulluista haaveistaan.