jossa puhutaan sellaista, jonka saa nähdä vain se, ken sen lukee.
Barcelonasta lähtiessään don Quijote vielä kerran surullisesti katseli
sitä paikkaa, missä hän oli joutunut tappiolle, ja sanoi: "Tässä
kukistui Troija, tässä on kovaonneni eikä suinkaan pelkuruuteni
riistänyt minulta kalliisti hankkimani kunnian; tässä onnetar minulle
osotti huikentelevaisuutensa ja oikullisuutensa, tässä himmentyi
urhotekojeni loiste, ja tässä viimein kukistui maineeni, joka ei
enää siitä nouse." -- "Urhoollisen mielen tulee yhtä suuressa
määrässä", sanoi Sancho, "osottaa kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä
kuin hilpeyttä myötäkäymisessä. Katsokaas miten minä tein: jos olin
iloinen ollessani maaherrana, niin en nyt ole sen surullisempi
aseenkantajanakaan; sillä olen kuullut sanottavan, että tuo
naisihminen, jota onnettareksi kutsutaan, on oikullinen, jopa sokeakin,
niin ettei hän tiedä eikä näe mitä tekee, ja kenen korottaa, kenen
alentaa." -- "Sinähän vasta olet oikea filosoofi, Sancho", vastasi
ritari; "sinä puhut kuin mikäkin oppinut mies, ilman että tiedän ken
sinulle sellaista on opettanut. Mutta mikäli tiedän, ei maailmassa
lainkaan ole olemassa mitään onnetarta eli kohtalon jumalatarta, ja
kaikki asiat, mitkä maailmassa tapahtuvat, niin hyvät kuin huonotkin,
eivät ole sokean sattuman työtä, vaan ovat kaitselmuksen erityisestä
johdatuksesta. Siitä juuri tulee sananlasku: jokainen on oman onnensa
seppä. Niin olen minäkin takonut oman onneni, vaan en tarpeellisella
viisaudella, jonka vuoksi korkealle tähtäävät toiveeni ovatkin saaneet
näin häpeällisen lopun. Olisihan minun toki pitänyt ajatella, että
Kuuritarin valtavaa kimoa vastaan Rosinante ei kyennyt mihinkään. Minä
kuitenkin uskalsin yrittää ja tein minkä voin, vaan lensin paikalla
maahan. Mutta vaikka se minulle maksoikin kunniani, en sillä kadottanut
sanassansa pysyvän miehen hyvettä. Ollessani rohkea ja urhoollinen
vaeltava ritari, vahvistin käsivarteni voimalla ja urhotöilläni
maineeni; ja nyt, kun olen ratsulta viskattu aseeton aseenkantaja, olen
tottelevaisuudellani todistava, että aina pidän sanani. Käykäämme siis
kotiin, Sancho ystäväiseni, ja viettäkäämme siellä koevuosi, jotta
hiljaisesta elämästä ammentaisimme uusia voimia jälleen antautuaksemme
loistavalle sotilasuralle." -- "Hyvä herra", sanoi Sancho, "jalkasin
kulkeminen ei minusta lainkaan ole niin huvittavaa, jotta se minua
kiihottaisi pitkiin päivämatkoihin. Ripustakaamme nämä aseet johonkin
puuhun, ja kun jälleen istun harmoni selässä sääret ilmassa roikkuen,
niin totta tosiaan kulemme niin nopeaan kuin teidän armonne vain
haluaa; mutta jalkasin ja nopeasti kulkemaan ei minua mikään mahti
voi pakottaa." -- "Hyvin puhuttu, Sanchoseni", vastasi don Quijote;
"ripustakaamme siis aseeni puuhun ja kirjoittakaamme sen kaarnaan ne
sanat, jotka olivat piirretyt Rolandin aseihin:
"Näit' aseit' ellös liikutella koita,
Joll'et sa Rolandia voimass' voita."
"Se käy mainiosti laatuun, armollinen herra", sanoi Sancho; "ja
jollemme Rosinantea tulisi kaipaamaan matkallamme, voisimme
senkin ripustaa puuhun aseitten pariksi." -- "Ei totisesti",
sanoi don Quijote, "ei sitä eikä aseitakaan ripusteta mihinkään,
jottei sanottaisi hyvän palveluksen tuottavan huonon palkan." --
"Aivan oikein", myönteli Sancho, "sillä järkeväin ihmisten puheen
mukaan ei aasin satulaa saa rangaista aasin syntien takia. Ja kun
teidän armonne itse on syypää tähän tapaukseen, niin pitää teidän
rangaista itseänne eikä lainkaan kostaa aseromuillenne eikä siivolle
Rosinante-parallekaan, saatikka sitte minun poloisille koivilleni,
panemalla ne marssimaan kauvemmaksi kuin kannattavat."
Koko tämä päivä ja vielä kolme seuraavaa kului tällaisissa puheluissa
isännän ja palvelijan kesken, ilman että matkalla sattui mitään
häiriötä. Viidentenä päivänä don Quijote lepäsi puun juurella ja vaipui
hetkiseksi syviin mietteisiin. Hän huokasi useita kertoja syvään,
niin että Sancho luuli hänen muistelevan onnetonta kaksintaisteluaan
Välkkyvän kuun ritarin kanssa; mutta perin ikävästi hän hämmästyi, kun
don Quijote puheli hänelle seuraavaan tapaan:
"Nyt, kun kova kohtalomme on tuominnut meidät toimettomuuteen, olisi
sinun, Sancho, viimeinkin aika muistella lupaustasi ja vapauttaa
Dulcinea lumouksesta. Valehtelematta sanoen näyt sinä niin pelkäävän
nahkaasi, että toivoisin sinut suoraan susien suuhun." -- "Toden totta,
armollinen herra", vastusteli Sancho, "en lainkaan luule että vaivainen
selkäni voi ketään pelastaa lumouksesta. Sehän kuulostaa aivan entisen
lääkärin neuvolta: jos sulla pää on kipeänä, niin hiero lujasti
jalkojasi. Sen ainakin voisin vannoa, ettette ritarikirjoissanne
missään ole lukenut lumousta voitavan pyörtää piiskaniskuilla. Mutta
oli asianlaita miten hyvänsä, niin mieltänne noudattaakseni huimin
nahkaani milloin vain halu tai tilaisuus mulle siihen tulee." --
"Taivas siitä huolta pitäköön", huoahti ritari; "pitäisihän sinun
tuntea että se on sun omakin asiasi, sillä onhan Dulcinea sinunkin
vaitijattaresi, koska kerran minä olen herrasi ja isäntäsi."
Näin puhellen he saapuivat eräälle niitylle, jolla herttuapari
seurueineen kerran oli toimeenpannut paimenjuhlan; sen muistaessaan don
Quijote, joka oli ollut mukana, sanoi Sancholle: "Tässähän on niitty,
jolla joku aika sitte tapasimme joukon somia paimenia ja suloisia
paimenimpysiä, jotka tahtoivat matkia ja uudistaa muinaista arkaadista
paimenelämää. Jos olet samaa mieltä, niin rupeamme mekin paimeniksi,
ainakin siksi ajaksi, jonka kuluessa minä en saa aseita käyttää. Ostan
lampaita ja kaikkea mitä paimenelämään kuuluu, minusta tulee paimen
Quijotiz ja sinusta Pansino, ja me käyskentelemme kedoilla ja metsissä
laulaen ja huilua soittaen ja juoden lähdetten kristallikirkasta vettä.
Tammet ja pähkinäpensaat tarjoavat meille auliisti ravintoa maukkailla
hedelmillään, kovat korkkipuut ovat istuimiamme ja pajupensaat suovat
viileää varjoa; ruusut tuoksuvat ympärillämme ja niityt tuhansine
kukkineen ovat pehmeänä ja miellyttävänä vuoteenamme, kuu ja tähdet
levittävät päämme päällä hillittyä ja suloista valoaan. Huvituksenamme
on soitto ja laulu, hellät kyyneleet ja huokaukset. Apollo innostaa
meitä runoilemaan, ja Amor sytyttää sydämmemme leimuamaan. Siten me
myöskin voimme saavuttaa kuolemattoman maineen, eikä vain nykyaikana,
vaan tulevaisinakin vuosisatoina." -- "No vie sun!" ihasteli Sancho,
"sepä vasta on minun mieleiseni elintapa; annappa olla kun siitä
puhelen Niklas-mestarillekin, niin eiköhän tule hänkin mukaamme. Ja
voisinpa vannoa ettei kirkkoherrallakaan ole mitään sitä vastaan, sillä
onhan hän kelpo mies ja rakastaa hilpeätä iloa." -- "Oikein hyvin
puhuit, Sancho poikaseni!" sanoi don Quijote; "jos parturi Niklas tulee
joukkoomme, mitä en epäilekään, niin ottakoon hän nimekseen Nicoloso.
Kirkkoherran suhteen en tiedä minkä nimen hälle antaisimme, jollemme
hänen papillisen säätynsä mukaan kutsu häntä Pastorelloksi. Mitä
paimentyttöihin tulee, joita tapa meitä vaatii rakastamaan, ei heille
ole vaikea nimiä keksiä; valtijattareni Dulcinean nimi voi merkitä yhtä
hyvin paimentyttöä kuin prinsessaakin, joten minun siis ei ole tarvis
hänelle toista nimeä antaa; sinä puolestasi, Sancho, annat omalle
lemmityllesi minkä nimen itse haluat." -- "Enpä halua häntä muuksi
kutsua kuin Teresonaksi", vastasi Sancho, "koska se muistuttaa niin
hyvin muijani varsinaista nimeä Teresa kuin hänen lihavuuttaankin.[11]
Mutta kirkkoherran en luule tarvitsevan mitään paimenetarta, koska se
olisi hänen papillista säätyään vastaan." -- "Voi taivasten tekijät",
huudahti don Quijote, "miten ihanaa elämää tulemmekaan viettämään,
Sancho ystäväiseni! Voi sitä huilujen, tamburiinien, mandoliinien ja
viulujen liritystä, joka päivät päästään soi korviimme!"
"Mutta tietäkääs, armollinen herrani", sanoi Sancho, "että minä olen
sellainen raukka, etten milloinkaan luule näkeväni sitä päivää, jolloin
saan alkaa näin mainiota elämää viettää. Voi kuitenkin, miten sieviä
puulusikoita osaisinkaan tehdä, jos todella pääsisin paimeneksi!
Entä millaisia puutarhaharavia ja kukkakeppejä! Voin ja juuston
valmistamisessa olen oikea mestari; ja vaikken näillä kyvyilläni
viisaan nimeä perisikään, saisin ainakin kiitosta kätevyydestäni ja
kekseliäisyydestäni. Pikku-Sancha, vanhin tyttäreni, toisi meille
ruokaa kedolle. Eläpäs ollakaan; tyttö ei näytä hullummalta, joten siis
lie parasta että hän pysyy kauniisti kotona. Paimenten joukossa on
sekä hyviä että huonoja ihmisiä niinkuin muuallakin maailmassa, enkä
mielelläni päästä karitsaani heidän kerittäväkseen. Tilaisuus tekee
varkaan, sanotaan; ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän sure; parempi
on tehdä mutkia kuin huonosti hutkia." -- "Kylläksi jo sananlaskuja,
Sancho", sanoi don Quijote; "yksikin niistä jo tarpeeksi selittää
ajatuksesi. Hullu metsään huutaa, kuulee viisas lähempääkin." -- "Kas
vaan, arvoisa isäntäni", vastasi Sancho, "johdattepa nyt mieleeni
sananparren: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." -- "Niin,
katsoppas, hyvä Sancho", sanoi don Quijote, "minä käytän sananlaskuja
ja puheenparsia aina oikeassa paikassa, niin että ne sopivat yhteen
ajatukseni kanssa kuin sormi ja sormustin; mutta joka tapauksessa
lopettakaamme nyt tämä keskustelu ja poiketkaamme, koska jo alkaa
hämärtää, hiukkasen syrjään maantieltä etsiäksemme itsellemme yösijaa;
taivas tietää, mitä huominen päivä tuo mukanaan."
He väistyivät siis tieltä ja söivät sangen myöhäisen ja laihan
illallisen Sanchon suureksi suruksi, joka huoaten muisteli vaeltavan
ritariston monenkaltaisia puutteita ja kärsimyksiä, joita hän oli
saanut kokea vuorilla, metsissä ja kedoilla harhaillessaan, vaikka
runsaudensarvestakin joskus oli heille herkkuja vuotanut, kuten
herttuan linnassa ja rikkaan Camachon häissä. Mutta hän lohduttihe
sillä ajatuksella, ettei yötä ja puutetta alituisesti kestä; ja
niin hän vietti sen yön sikeästi nukkuen, herransa valvoessa hänen
vieressään.