Don Quijote lähtee herttuan palatsista, tapaa Välkkyvän kuun ritarin ja
joutuu kaksintaistelussa hänen kanssaan tappiolle.
Barataria-saaren virkaheitto maaherra ratsasti nyt suruisin mielin
herttuan linnaa kohden, pohtien mielessään kaiken inhimillisen
suuruuden turhuutta; mutta yht'äkkiä hän tunsi maan vajoavan jalkainsa
alla ja hän ja aasi putosivat putoamistaan maan sisään muutamien
silmänräpäysten kuluessa, jotka Sanchosta tuntuivat iankaikkisuudelta.
Ensin hän luuli sitä loitsijain teoksi, jotka tahtoivat kostaa hänelle
kaikista niistä valheista, joita hän oli herralleen syöttänyt.
Hänelle muistui myöskin mieleen -- sillä vaaran hetkellä ajatus
lentää salaman nopeudella -- ne iskut, jotka hän oli luvannut antaa
itselleen Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta ja joiden nojalla
hän oli saanut maaherrakunnankin. Vihdoin hän löysi itsensä aasinsa
alta, jonka käheä kirkuna epäsointuisasti yhtyi hänen ähkimisiinsä.
Tunnustella jäseniään, nousta pystyyn ja nostaa aasinsakin -- se oli
kaikki muutamien harvojen silmänräpäyksien työ. Hän huomasi itsensä
pahoin ruhjoutuneeksi, vaan ei lainkaan haavoitetuksi, mistä seikasta
kiitti onnellista tähteään. Tapaturmansa alkoi hänestä tuntua yhä
luonnollisemmalta; ja käveltyään hetken ympäriinsä uudessa asunnossaan
hän huomasi pudonneensa vanhaan sudenkuoppaan, josta varalaitteet oli
otettu pois.
Hän silloin rupesi huutamaan täyttä kurkkua apua; mutta päivä
painui mailleen, ilman että yksikään ohikulkija oli huomannut hänen
pulaansa. "Voi, tähän sudenkuoppaanko siis pitää päättyä don Quijoten
aseenkantajan ja Baratarian maaherran elämä?" valitteli Sancho
itsekseen. "Entä harmoparkani, jääköhän sekin metsänpetojen saaliiksi?"
Hänen näin uikutellessaan kuului ääni, joka Sanchosta tuntui tulevan
suoraan taivaasta, huutavan ylhäältä: "Ken siellä valittelee?" --
"Jumalan kiitos!" huudahti Sancho, "onko se don Quijote itse? Ah, hyvä,
laupias herrani, vetäkää minut ylös täältä, päästäkää minut pälkähästä,
armahtakaa toki uskollista aseenkantajaanne ja hänen aasiparkaansa!" --
"Minä olen don Quijote!" vastasi ritari; "ja jos totta on, että sinä
olet poloisen Sanchoni sielu, niin en säästä rukouksiani ja palveitani
sinua kiirastulen vaivoista kirvoittaakseni."
Sancholle, joka muutenkin oli pelosta vallan henkihieverissään, maksoi
paljo vaivaa ja selityksiä saada herransa käsittämään hänen pulansa
ja että hän todellakin oli ruumiillinen Sancho Pansa, eikä vain tämän
sielu. Siitä vihdoin selville päästyään don Quijote hinasi suurella
vaivalla uskollisen aseenkantajansa sudenkuopasta, ja yhdistetyin
voimin saatiin aasiparkakin pälkähästä. Sitte ritari suuntasi kulkunsa
vallan toiseen suuntaan kuin herttuallinen linna sijaitsi.
"Mitäs nyt ajattelettekaan, armollinen herra?" kysyi Sancho
säikähtyneenä. "Käykö tässä taasen samatekuin Camachon häissä, joista
lähdimme lihapatojen äärestä nälkää näkemään? Ettekö edes salli
minun mennä itseäni linnan keittiössä hiukan kostuttamaan kaikista
hallitukseni huolista ja vaivoista? Säälikää toki minua, jos ette
itseänne sääli!" Mutta don Quijote pysyi kuurona näille liikuttaville
rukouksille ja sanoi päättäneensä lähteä etsimään uusia seikkailuita.
Oi urhea Manchan ritari! Ken olisikaan sinulle voinut ilmaista, mikä
kohtalo sinua Barcelonan muurien edustalla odottaisi, missä loistaville
urhotöillesi tehtiin lyhyt ja surkea loppu? Saatettuasi kaikki
loitsijain ilkeät ansat häpeään, voitettuasi koko maailman jättiläiset,
suojeltuasi neitseitä, vapautettuasi vankikurjia ja nautittuasi
lemmekästä hovisuosiota tulisi siis salliman oikku riistämään
sinulta ikuisiksi ajoiksi kalvan ja peitsen käyttelyn! Murhe täyttää
myöskin elämäkertasi kirjoittajan, joka niin kauvan on seurannut
loistavaa uraasi, täytyessään kertoa tästä kovanonnen potkauksesta
ja päättäessään niin ihmeellisen tarinan seuraavalla surullisella
tapauksella.
Eräänä aamuna, kun don Quijote ratsasti täysissä varuksissa aamuajolle
rautatietä pitkin, näki hän vastaansa tulevan ritarin, asestetun kuten
hän itsekin kiireestä kantapäähän ja kantaen kilpeä, johon oli maalattu
välkkyvä kuu. Lähemmä tultuaan outo ritari huusi suurella äänellä:
"Loistava ritari, verraton sankari don Quijote de la Mancha! Minä olen
Välkkyvän kuun ritari, jonka tavattomista urotöistä maine varmaankin on
saapunut korviisi, ja olen tullut taistelemaan kanssasi koetellakseni
onko sinulla vielä voimaa käsivarressasi ja pakottaakseni sinut
tunnustamaan että minun valtiattareni, ken hän sitte lieneekin, on
suloudessa sinun Dulcineaasi verrattomampi. Jos vapaaehtoisesti tahdot
myöntää tämän todeksi, niin vältät varman kuoleman; mutta jos kanssani
taistella haluat, en sinut voitettuani sinulta muuta pyydä kuin että
lakkaat kantamasta aseita ja etsimästä seikkailuja kokonaisen vuoden
aikana ja että myös palaat kotiisi elääksesi siellä rauhallisesti ja
terveyttäsi ja talouttasi hoitaen. Mutta jos sinä minut voittaisit,
niin saat ottaa pääni, aseeni ja hevoseni, ja tulevat minun urotyöni
lisäämään omaa mainettasi. Mieti nyt tarkoin minkä itsellesi parhaaksi
katsot, ja vastaa sitte pian, sillä minulle on suotu vain tämä päivä
tämän asian ratkaisua varten."
Don Quijote hämmästyi suuresti Kuuritarin julkeudesta ja tavattomasta
vaatimuksesta; mutta tyynesti ja arvokkaasti hän vastasi: "Herra
Välkkyvän kuun ritari, jonka urotöistä yksikään ei ole saapunut
kuuluviini, minä tohtisin vannoa, ettette milloinkaan ole nähnyt
verratonta Dulcineaa; sillä jos hänet kerrankin olisitte nähnyt, ette
varmaankaan olisi antautunut tähän hyödyttömään kiistaan, sillä pelkkä
hänen näkönsä olisi vakuuttanut teille, ettei koskaan ole ollut eikä
koskaan ole hänen vertaistaan kaunotarta. En siis tosin väitä että
olette valhetellut, vaan että olette erehtynyt ja ajanut harhaan,
ja sitä mukaa otan vastaan taisteluvaatimuksenne mainitsemillanne
ehdoilla, ja sen teen nyt heti, jottei määräaikanne suotta turhaan
kuluisi. Ehdoistanne sen kuitenkin kiellän, että teidän voittojenne
kunnia tulisi muka minun osakseni, sillä enhän tunne millanen
mainitsemanne kunnia onkaan, ja muuten tyydyn vain omaan kunniaani,
jonka tiedän todenperäiseksi. Asettukaa siis kentälle minkä matkan
päähän tahdotte, minä teen samoin, ja voitto on sen, ken paremmin osaa
käyttää aseitansa."
Kaupungissa oli Välkkyvän kuun ritarin huomattu puhelevan don Quijoten
kanssa; ja kun sankarimme maine oli saapunut Barcelonaan saakka,
lähtivät varakuningas ja monet ylimykset kaupunginportille katselemaan
taistelua ja tulivat paikalle juurikun don Quijote käänsi hevosensa
ottaakseen vauhtia ryntäykseen.
Nähdessään molempain ritarien antautuvan huimaan kaksinkamppailuun
astui varakuningas väliin ja kysyi kiistan syytä. Välkkyvän kuun
ritari sanoi sen koskevan etevämmyyttä kauneudessa ja kertoi lyhyesti
saman, minkä oli sanonut don Quijotelle, sekä mainitsi taisteluehdot.
Saatuaan don Quijotelta samallaisen selityksen älysi varakuningas,
että taaskin oli käsillä jokin sankarillemme varattu kepponen, jonka
vuoksi hän vetäytyi etäämmälle, sanoen: "Herrat ritarit, jos tässä
todellakin on kysymys joko riita-asian tunnustamisesta tahi kuolemasta
ja jos kumpikin olette yhtä järkähtämättömät mielipiteissänne, niin
karauttakaa kaikkien hyvien henkien nimessä toisianne vastaan."
Kuuritari kiitti varakuningasta kohteliain sanoin, ja myöskin don
Quijote teki samoin, sulkien sen ohessa itsensä Sallimuksen ja
Dulcinean armolliseen suosioon, kuten hänellä aina oli tapana taistelua
alkaissaan. Sitte hän otti tavallista pitemmän vauhtimatkan, koska
näki vastustajansakin niin tekevän. Ilman torventoitotusta tai muuta
sotaista hyökkäysmerkkiä käänsivät molemmat ritarit ratsunsa ja
kannustivat ne huimaa vauhtia toisiaan vastaan.
Kuuritarin hevonen oli nuorempi ja vikkelämpi kuin Rosinante, joten
hän kohtasi tämän kahden kolmanneksen päässä välimatkasta ja antoi
keihästään käyttämättä vastustajallaan sellaisen puukkauksen, että
ratsu ja ratsastaja kellahtivat päist'pikaa tantereelle. Sitte hän
nopeasti hyppäsi satulastaan, laski jalkansa don Quijoten rinnalle
ja keihäänsä hänen kypärinsä silmäverholle sanoen: "Olette voitettu,
ritari, ja henkenne on mennyttä kalua, jollette myönny sopimuksessamme
määrättyihin ehtoihin."
Mutta don Quijote, joka oli huumautunut täräyksestään ja niin perin
heikko, ettei kyennyt avaamaan silmäverhoaan, lausui heikolla ja
haudanomaisella äänellä: "Dulcinea del Toboso on maailman ihanin nainen
ja minä olen onnettomin kaikista ritareista maan päällä; ja koska on
väärin että tämä totuus joutuisi kärsimään minun heikkouteni vuoksi,
niin työnnä vain keihääsi kurkkuuni, ritari, ja riistä elämäni, kun jo
kerran olet riistänyt kunniani." -- "Ei, en toki", vastasi Välkkyvän
kuun ritari, "jääköön minun puolestani katoamattomaan kirkkauteensa
maine Toboson Dulcinean ihanuudesta! Minä tyydyn vain siihen, että
suuri don Quijote palajaa kotikyläänsä vuoden ajaksi, kuten sovimme
ennen taisteluamme, tai ainakin niin kauvaksi, kunnes hänelle annan
vapautensa takasin."
Tämän keskustelun kuuli varakuningas seurueineen; he kuulivat myöskin
don Quijoten vastaavan, että jollei häneltä vaadittu mitään mikä
halventaisi neiti Dulcinean arvoa, sitoutui hän kernaasti kaikkiin
muihin ehtoihin kuni tunnollinen ja kunniallinen ritari ainakin. Tähän
tunnustukseen Kuuritari oli tyytyväinen, jonka jälkeen hän nopeasti
hypähti ratsunsa selkään ja kumartaen varakuninkaalle ajoi hiljaista
ravia kaupunkiin päin. Don Quijote nostettiin maasta, ja kun hänen
silmäverhonsa avattiin, huomattiin hänen olevan vallan kalpea ja
hikinen. Rosinante oli saanut sellaisen kolauksen, ettei sitä millään
voimin saatu häivähtämään paikoiltaan. Sancho oli alla päin pahoilla
mielin eikä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Koko näytelmä tuntui hänestä
unennäöltä ja ilkeältä loitsutempulta. Hän näki herransa voitetuksi ja
sitoutuneeksi olemaan vuoden mittaan aseita käyttelemättä; ja siitä
hän johtui ajattelemaan, että koska hänen herransa maine nyt oli
sumentunut, niin myöskin hänen omat suuret toiveensa samalla haihtuivat
sumuna ilmaan. Hänen näitä surullisia asioita mietiskellessään käski
varakuningas saattamaan don Quijote kantotuolilla kaupunkiin, minne hän
itsekin palasi ottaakseen selvyyttä Välkkyvän kuun ritarin persoonasta.
Mutta jättäkäämme nyt varakuningas keskustelemaan voittajan, s. o.
parturi Niklaksen kanssa, ja seuratkaamme kuuluisata ritaria, joka
hiukan vammoistaan toivuttuaan lähti matkaamaan kotikyläänsä kohti.