Sanchon hallituksen lyhyt loppu.
Maailmassa ei mikään pysy alallaan, vaan kaikki on alituisessa
kiertokulussa. Päivä seuraa yötä, varjot valkeutta; vain ihmiselo
kiiruhtaa loppuaan kohti kiiruummin kuin aika, eikä sillä täällä ole
toivoa uudistuksestaan, ennenkun vasta tulevaisessa elämässä, joka
sille ei mitään rajoja aseta. -- Tämän yleisen mietelmän voi sovittaa
Sanchonkin hallituksen lyhyeen loppuun; se kantoi hedelmiä vähän aikaa,
mutta katosi sitten kuin sumu ilmaan.
Maaherramme makasi vuoteessaan hallituskautensa seitsemäntenä yönä
perin kyllästyneenä, ei suinkaan ravinnon runsauteen, vaan alituiseen
tuomaritoimeen ja uusien lakien ja asetusten säätämiseen; ja uni
oli juuri painamaisillaan hänen silmänsä umpeen, kun hän kuuli
kellojenlämpytystä ja kovaäänisiä huutoja, aivan kuin koko saari olisi
ollut kumoon menemässä. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kuunteli
tarkkaavaisesti, aprikoiden unisissa aivoissaan syytä moiseen meluun;
mutta sen sijaan että olisi päässyt siitä selville hän vallan hämmentyi
ja pelästyi, kun edelliseen meluun vielä yhtyi torvien toitotusta ja
rumpujen räminää. Hän kavahti pystyyn ja juoksi paitasillaan huoneensa
ovelle, mistä näki käytävää pitkin luoksensa juoksevan parikymmentä
miestä tai enemmänkin, käsissä palavat soihdut ja paljaat miekat ja
huutaen täyttä kurkkua: "Aseihin, aseihin, herra kuvernööri! Nopeasti
aseihin, sillä lukematon vihollisjoukko on tunkeutunut saarellemme, ja
me olemme hukassa, jollei teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne
meitä pelasta!" -- "Millä minä sitte itseni asestaisin?" kysyi Sancho,
"ja mitä minä miesparka aseiden käyttelystä ymmärrän? Sellaiset asiat
on parasta uskoa isännälleni don Quijotelle, joka kädenkäännähyksellä
hajottaa kokonaiset vihollisjoukkiot; minä poloinen en taida niistä
asioista sanoa sitä tai tätä." -- "Ah, herra kuvernööri, mitä
arkuutta tuo on! Tahdotteko hyljätä meidät pulassamme? Tuomme teille
hyökkäys- ja puolustusaseita joka laatua, joilla teidän armonne on
hetipikaa varustautuminen ja oltava johtajamme, niinkuin oikean maanisän
tulee." -- "No, asestakaa minut sitte Herran nimessä!" sanoi Sancho.
Heti tuotiin kaksi suurta kilpeä, jotka nuorilla sidottiin hänen
ylleen paljaan paidan päälle, toinen vatsa- toinen selkäpuolelle,
niin että miesparka oli ahdettu kuin kahden seinän väliin, voimatta
lainkaan taivuttaa polviaan tai edes astua askeltakaan eteenpäin.
Käteen hänelle työnnettiin pitkä keihäs, jonka avulla hän vaivoin
pysyttelihe pystyssä. Asestettuaan hänet tällä tavoin veitikat pyysivät
häntä asettumaan joukon etupäähän ja johdattamaan sitä vihollisia
vastaan, sanoen että kun _hän_ kerran oli heidän johtotähtenään, oli
voitto varmasti heidän. "Miten lemmon lailla luulette minun voivan
kävellä?" kysyi Sancho; "enhän edes voi taivuttaa polvinikamiani näiden
kirottujen lautojen välillä, joihin minut olette köyttäneet. Ainoa mitä
voitte tehdä, on se että kannatte minua ja laskette minut pystyyn tai
pitkäkseni jollekin takaportille, jota puolustan keihäälläni taikkapa
myöskin ruumiillani." -- "Eteenpäin vain, herra kuvernööri! Se on
pikemminkin pelko kuin laudat, joka teitä estää käymästä; joutukaa nyt
ja liikuttakaa vinhaan koipianne, sillä on jo myöhä ja vaara kasvaa
joka hetki."
Nämä kehotukset ja moitteet pakottivat kuvernööriparan yrittämään
kävellä, mutta jo ensi askeleella hän kaatui nenälleen maahan. Se
ei kuitenkaan herättänyt noiden veitikoiden sääliä; he sammuttivat
soihtunsa, ja huutaen ja meluten vielä kovempaa he juoksivat Sanchon
yli ja kolhivat hänen selkäänsä keihäillään ja anturoillaan,
niin että jollei miespoloinen olisi vetänyt päätään ja raajojaan
kilpien väliin, olisi hänen voinut käydä pahastikin. Hän makasi
kokoonkäpristyneenä kuin kilpikonna kuoriensa välissä, hikoillen ja
läähättäen ja rukoillen koko sydämmestään taivasta pelastamaan hänet
tästä ahdingosta. Kiusaajista mikä kompastui, mikä tahallaan heittäysi
hänen ylitseen, ja muuan muita veikeämpi asettui pitkäksi aikaa
seisomaan hänen selkäkilvelleen, huutaen kuin mistäkin vahtitornista:
"Tännepäin, meidän miehet, sillä täällä vihollinen pahimmin ahdistaa!
Puolustakaa tätä aukkoa ja sulkekaa tuo portti! Tuokaa tänne pommeja ja
käsikranaatteja, pikeä ja hartsia ja kiehuvaa vettä! Rakentakaa sulkuja
kaduille!" Sanalla sanoen hän luetteli kaikkia sodassa käytettäviä
aseita ja keinoja, aivan kuin todella olisi oltu piiritetyssä
kaupungissa.
Maatessaan kyppyrässä maassa, joka taholta potkittuna ja survottuna ja
pelosta puolikuolleena, poloinen maaherra puheli nöyrästi itsekseen:
"Ah, jospa Herra sallisi vihollisten viimeinkin voittaa ja kirvoittaisi
minut, elävänä tai kuoliaana, tästä suuresta ahdistuksestani!" Taivas
kuulikin hänen huokauksensa, sillä sitä vähimmän odottaessaan hän kuuli
huudettavan: "Voitto! Voitto! Rohkeutta, teidän armonne, viholliset
ovat lyödyt! Ylös, herra kuvernööri, riemuitsemaan voitosta ja jakamaan
kanssamme saaliin, jonka teidän väkevä käsivartenne on valloittanut!"
-- "Nostakaa minut pystyyn", pyysi surkealla äänellä poloinen Sancho.
Kun hänet oli autettu jaloilleen, sanoi hän: "Sen vihollisen, jonka
minun sanoitte voittaneeni, saatte naulita otsaani; minä en puolestani
välitä lainkaan vihollissaaliista, vaan pyydän jonkun ystävän, jos
mulla semmoisia vielä on, antamaan mulle kulauksen viiniä, sillä olen
janoon kuolemaisillani, ja pyyhkimään hien pinnaltani, sillä sulan
pian vedeksi." Hänelle tarjottiin viiniä, hänet kuivattiin ja viimein
irrotettiin köytöksistään; mutta kun hän koetti istahtaa vuoteensa
laidalle, pyörtyi hän kärsimästään pahoinpitelystä ja pelosta.
Kiusanhenget tulivat tästä hämilleen ja arvelivat menneensä liian
pitkälle karkeassa pilassaan. Sancho tuli kuitenkin pian tajuihinsa ja
kysyi mikä hetki oli, johon vastattiin että aamu kohta alkoi sarastaa.
Sanaakaan sanomatta Sancho rupesi pukemaan vaatteita päälleen, kaikkien
tarkkaavaisesti seuratessa hänen liikkeitään ja arvellessa mihin
toimeen hän näin aikaisin aikoi ryhtyä.
Vihdoin viimein hän oli pukeutunut ja asteli sitte hitaasti -- sillä
hänen ruhjotut jäsenensä eivät sallineet kiivasta käyntiä -- talliin
päin, minne kaikki häntä seurasivat; ja tultuaan harmonsa luo, syleili
hän tätä ja virkkoi kyynelsilmin ja väräjävin äänin: "Tule tänne,
rakas ystäväni ja uskollinen toverini, joka aina olet jakanut kanssani
vaivoja ja vastuksia! Niin kauvan kuin olimme yhdessä eikä minulla
muita ajatuksia ollut kuin sinun hoitosi ja syöttämisesi, olin iloinen
ja tyytyväinen. Mutta kun sinut jätin ja kiipesin kunnianhimon ja
ylpeyden torniin, on minulla ollut vain surua ja ikävää." Näin puhellen
hän satuloi aasinsa ja nousi vaivoin ja ähkien sen selkään; sitte
hän lausui tohtori Pedro Reziolle, hovimestarille, sihteerille ja
kaikille läsnäoleville: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat, avatkaa mulle
portti ja antakaa minun palata vanhaan vapauteeni; sallikaa minun
etsiä entinen elämäni, jotta voisin ylösnousta nykyisestä kuolleesta
elämästäni. En ole lainkaan luotu kuvernööriksi enkä puolustamaan
saaria vihollisia vastaan. Paremmin ymmärrän viljellä maata ja hoitaa
ja koota viinirypäleitä kuin säätää lakeja ja puolustaa maakuntia. Pyhä
Pietari viihtyy hyvin Roomassa; tarkotan että jokainen suutari pysyköön
lestissään. Paremmin sopii sirppi käteeni kuin maaherran valtikka,
ja mieluummin syön itseni kylläiseksi maalaisesta vihannessopasta
kuin näännyn nälkään jonkun riitaisan tohtorin valvonnan alaisena.
Makaan kernaammin kesällä tammen varjossa ja talvella kääriydyn
lammasnahkaturkkiini, kunhan vain saan olla vapaudessa, kuin että
vallanorjana ollen rypisin hienoissa Hollannin liinalakanoissa ja
pukisin itseni soopelinnahkavaippoihin. Vielä kerran, hyvät herrat,
jääkäät hyvästi ja sanokaa puolestani armolliselle herttualle, että
alastonna synnyin maailmaan ja alaston edelleenkin olen; en ole
kadottanut mitään enkä liikaakaan omista; tarkotan että pennitönnä
astuin maaherran virkaan ja pennitönnä sen jätän, aivan päinvastoin
kuin muiden maaherrojen tapa on. Astukaa nyt syrjään ja antakaa minun
mennä, jotta saan laastaroida kaikki kuhmuni, sillä luulenpa ettei
ruumiissani ole yhtään ehjää luusirua; sen hyvän tekivät viimeöiset
viholliset minulle."
"Ei, niin ette saa menetellä, arvoisa kuvernööri", sanoi lääkäri;
"minä annan teille lääkettä ruhjevammoja varten, joka tekee teidät
paikalla terveeksi; ja lupaanpa myös antaa teidän syödä mitä vain
haluatte, panematta enää lainkaan vastaan." -- "Sen olisitte
voinut tehdä jo aikaisemmin", sanoi Sancho; "sillä yhtä varmaa on,
etten luovu aikeestani, kuin että tahtoisin ruveta turkkilaiseksi.
Sellaisia tapauksia kuin viimeöinen ei mulle saa sattua kahdesti; ja
yhtävähän haluan uudelleen ruveta maaherraksenne kuin toistamiseen
kuolla nälkään. Tietäkää että olen Pansojen sukua, jotka kaikki ovat
olleet härkäpäitä, ja kun he kerran ovat sanoneet 'ei', niin se
pysyy sellaisena, vaikka koko maailma romahtaisi heidän niskaansa.
Päästäkää minut nyt rauhassa lähtemään, sillä onpa jo aika alkaakseni
matkani." -- "Kuulkaahan, herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "me
tahdomme laskea teidät menemään, koska se kerran on luja päätöksenne,
vaikka surulla kadotammekin teidän arvoisenne miehen; mutta tietäkää,
että jokainen maaherra on velkapää tekemään tiliä hallituksestaan.
Olkaapa siis tekin hyvä ja laatikaa tällainen tili, sitte emme teitä
enää pidätä." -- "Kenkään ei voi minulta mitään tiliä vaatia, jollei
armollinen herttua sitä itse käske", vastasi Sancho; "aijon juuri mennä
hänen luokseen, ja hän saa nähdä, että lähden täältä yhtä paljaana
kuin tulinkin; se on paras todistus, että olen hyvin hoitanut minulle
uskotun tehtävän." -- "Toden totta", sanoi tohtori Pedro Rezio, "hänen
armonsa Sancho on oikeassa. Päästäkäämme hänet lähtemään, sillä herttua
on rajattomasti iloitseva saadessaan hänet jälleen nähdä."
Kaikki muutkin suostuivat siihen ja laskivat hänet lähtemään, tarjoten
hänelle seuraansa ja mitä kaikkea mukavuutta hän vain matkalleen
halusi. Sancho vastasi, ettei hän tarvinnut muuta kuin vähän kauroja
aasilleen sekä palasen leipää ja juustoa itselleen, sillä matka oli
hänellä kovin lyhyt. Kaikki syleilivät häntä ja hän vuorostaan syleili
itkien kaikkia, jättäen heidät ihmetyksiin hänen yhtä viisaasta
puheestaan kuin tarmokkaasta esiytymisestään.