Sancho maaherrakunnassaan ja mitä hän siellä toimitti.
Urhea asemies tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja rukoili hartaasti
lykkäämään selkäsaunaa toistaiseksi, sillä hän oli toivonut heti päästä
lähtemään lääniinsä. Hänen valituksensa kävivät niin kiihkeiksi ja
rasittaviksi, että hänelle päätettiin antaa paikalla maaherran arvo.
Hän teki useita ilmahyppyjä kuullessaan tämän iloisen uutisen ja lähti
herransa ja mestarinsa puheille oppimaan tältä hallitsemisen vaikeaa
taitoa.
Päivälliseltä noustuaan don Quijote kirjoitti Sancholle useita
tärkeitä ohjeita, käskien tämän niitä huolellisesti säilyttämään ja
luetuttamaan itselleen milloin halusi. Mutta heti paperin käsiinsä
saatuaan Sancho sattumalta pudotti sen lattialle, jolta joku hovilainen
sen löysi ja vei herttuaparille, joka ei voinut kyllikseen ihmetellä
ritarin älykkäisyyttä ja hulluutta. Leikkiä jatkaakseen he lähettivät
Sanchon matkaan ison seurueen kera. Viimeksimainittua johti herttuan
hovimestari, joka oli aika koiranleuka ja ennen kerrottujen vehkeiden
pääasiallinen keksijä.
Sancho lähtikin viimein tärkeälle matkalleen, paljon väen seuraamana,
puettuna siviilivirkamiehen pukuun, jonka päällä oli avara kellanruskea
kamlottikauhtana ja päässään lakki samasta kankaasta, sekä ratsastaen
lyhyillä jalustimilla varustetulla muulilla. Herttuan käskystä
talutettiin hänen takanaan hänen omaa aasiaan, joka oli saanut ihkasen
uuden loimen ja runsaasti koreita silkkitupsuja; tavan takaa Sancho
katsahtikin rakkaaseen harmoonsa ja oli niin tyytyväinen sen seuraan,
ettei olisi vaihtanut osaansa Saksan keisarinkaan kanssa. Ottaessaan
jäähyväisiä herttualta ja herttuattarelta suuteli hän heidän käsiään
sekä syleili surumielin herransa polvia, joka kyyneleet silmissä antoi
hänelle siunauksensa.
Jonkun aikaa kulettuaan mainio maaherramme saapui seurueineen erääseen
pieneen kaupunkiin, jossa oli noin tuhatkunta asukasta ja joka oli
paraita herttuan alueella. Hänelle uskoteltiin että se oli Baratarian
saari; joko sitte kaupungin nimi oli Baratorio tai oli se vihjaus, että
maaherruus oli hänelle annettu vain pilanpäiten.[10] Seurueen tultua
kaupungin portille (kaupunki oli nimittäin varustettu ympärysmuurilla)
saapuivat asukkaat vastaan kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja
osottivat yleistä mielihyvää ja kunnioitusta uudelle maaherralleen; he
veivät hänet joukolla pääkirkkoon, jossa jumalanpalveluksen päätyttyä
hänelle hullunkurisilla juhlamenoilla ojennettiin kaupungin avaimet ja
hänet tunnustettiin Baratarian saaren elinkautiseksi kuvernööriksi.
Uuden maanisän puku, pitkä parta ja hänen pieni paksu vartalonsa
herättivät hämmästystä ei vain kaikissa niissä, jotka eivät tunteneet
jutun oikeaa juonta, vaan myöskin niissä, jotka siitä olivat perillä.
Kirkosta hänet saatettiin tuomiosaliin, missä herttuan hovimestari
lausui hänelle: "Tällä saarella, herra kuvernööri, on ikimuistoisista
ajoista ollut tapana, että jokaisen uuden maaherran on vastattava
johonkin vaikeaan kysymykseen, jotta asukkaat saavat käsityksen hänen
älystään ja sen mukaan joko riemuitsevat tai murehtivat hänen tänne
tulostaan."
Hovimestarin näin puhuessa Sancho huvikseen katseli muuatta isoilla
kirjaimilla täytettyä taulua, joka oli ripustettu hänen istuimensa
vastapäätä; ja koska hän ei osannut lukea, kysyi hän mitä tuo
'maalaus' esitti. "Teidän armonne", hänelle vastattiin, "siihen on
merkitty päivä, jolloin saavuitte tänne, ja kuuluu kirjoitus muuten:
_Tänä päivänä, sitä ja sitä kuuta, sinä ja sinä vuonna, otti hänen
ylhäisyytensä don Sancho Pansa käsiinsä tämän saaren hallinnon;
hoitakoon hän sitä onnella monta monituista vuotta_!" -- "Ketä kutsutte
Sancho Pansaksi?" -- "Tietysti teidän armoanne, korkea herra", vastasi
hovimestari, "sillä tälle saarelle ei koskaan ole saapunut ketään
muuta Sancho Pansaa kuin se, joka nyt istuu tuomarinistuimella." --
"Sittepä ilmotan teille, ystäväiseni", sanoi Sancho Pansa, "ettei
minulla ole mitään don'ia nimeni edessä eikä kellään toisellakaan
suvussamme; nimeni on yksinkertaisesti vain Sancho Pansa, Pansa oli
isäni ja isoisäni ja kaikkien muidenkin esi-isäini nimi, ilman mitään
don'ia tai muuta koristusta. Luulen muuten tällä saarella löytyvän
don-herroja enemmän kuin rannalla piikiviä. Mutta kärsivällisyyttä vain;
jos valtani kestää edes joitakuita päiviä, niin vannonpa että perkaan
pois kaikki sellaiset don-herrat, jotka minua kiusaavat pahemmin kuin
mikään hyttysparvi. Mutta siitä sittemmin; nyt kysy multa mitä vain
mielit, herra hovimestari, minä vastaan siihen miten parhaiten taidan,
välittämättä siitä murehuttaako se kansaa vaiko ilahuttaa."
Silloin astui kaksi miestä maaherran eteen, toinen talonpoikaisen
näköinen, toinen taasen tunnettiin räätäliksi sakseista, joita piti
kädessään. "Herra kuvernööri", sanoi räätäli, "tulemme tämän talonpojan
kera armonne eteen seuraavassa asiassa: Tämä kelpo mies tuli tänään
työhuoneeseeni -- olen nimittäin kaikkien läsnäolevain herrojen luvalla
ulosoppinut räätälimestari -- ja työnsi mulle palan kangasta kouraan,
kysyen oliko siinä tarpeeksi ainetta päähineeksi. Minä laskin palasen
suuruuden ja vastasin myöntävästi. Hän nähtävästi epäili, kuten silloin
epäilin, ja epäilinkin oikein, että minä varastaisin häneltä osan
kangasta, sillä niin sellaiset ilkeäluontoiset ihmiset aina ajattelevat
meistä räätäleistä; ja todella hän kysyikin minulta, riittikö kankaassa
kahteen päähineeseen. Arvasin miehen ajatuksen ja vastasin taaskin
myöntävästi. Niin hän sitte tinki tinkimistään, kunnes tulimme viiteen
päähineeseen. Vastasin myöntävästi aina tähän saakka. Nyt hän on tullut
hakemaan päähineitään, minä annan ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa
työpalkkaa, vaan vaatii minun vielä maksamaan kankaan tai antamaan sen
hänelle takasin."
"Onko kaikki niinkuin räätäli on kertonut?" kysyi Sancho talonpojalta.
-- "Kyllä, teidän armonne", vastasi tämä; "mutta käskekää hänen
näyttämään valmistamansa päähineet." -- "Oh, kernaasti", sanoi
räätäli. Samalla hän veti povestaan esiin ja näytti sormiensa päissä
viisi pienoispäähinettä sanoen: "Kas tässä on päähineet, jotka tuo
kunnon mies minulta tilasi; ja taivas ja omatuntoni todistavat, että
täsmällisesti käytin niihin koko kankaan, tutkikoot vain lautamiehet
työni laadun." Koko oikeusyleisö purskahti nauramaan niin hyvin
kääpiöpäähineelle kuin riitajutun outoudelle. Mutta Sancho julisti,
hetken aikaa mietittyään, seuraavan päätöksen: "Minusta ei tämä
juttu tunnu kannattavan pitkää tuumailemista; minä määrään räätälin
menettämään työpalkkansa ja talonpojan kankaansa ja päähineet
annettavaksi vangeille, ja sillä hyvä!" Kaikki läsnäolijat nauroivat
nyt päätökselle, joka pantiinkin toimeen.
Sitte astui esiin kaksi vanhusta, toinen nojautuen paksuun keppiin.
Kantaja heistä sanoi Sancholle: "Armollinen herra, joku aika sitte
lainasin tälle miehelle kymmenen kultarahaa hänen kovaan tarpeeseensa,
ehdolla että hän ensi vaatimallani maksaisi velkansa. Useita päiviä
armahdin häntä, jottei hän joutuisi uuteen pulaan; mutta kun näin ettei
hän ajatellutkaan maksaa rahojani takasin vaadin niitä häneltä useaan
kertaan. Vaan hän ei ainoastaan ole maksamatta minulle velkaansa, vaan
vieläpä julkeaa kieltää sen, tahi sanoo etten ollenkaan ole vaatinut
sitä takasin, tahikka että jos sen olen tehnyt, on jo suorittanut
velkansa. Minulla ei ole yhtään todistajaa ja sen vuoksi pyydän teidän
armoanne vannottamaan häntä; jos hän vannoo puheensa oikeaksi niin
annan rahat hänelle lahjaksi Jumalan ja oikeussalin läsnäollessa." --
"Mitäs teillä tähän on sanottavaa, ukkoseni?" kysyi Sancho toiselta
vanhukselta. -- "Armollinen herra", äijä vastasi, "myönnän kyllä
saaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on
niitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis
vannomaan maksaneeni kunnolla koko velan." Kuvernööri käski hänen
nostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle,
niinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille,
kuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: "Tunnustan saaneeni lainaksi
kymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle
hänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä
uudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen." Suuri maaherra kysyi
oliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska
toinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan
tunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti
unohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen
otti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.
Nähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen
kärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin,
pää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä
kohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko
löytyikin ja tuotiin sisään. "Anna tänne keppisi", komensi Sancho,
"minä sitä hiukan tarvitsen." -- "Kas tässä, teidän armonne", sanoi
äijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: "Siinä, ukkoseni,
saat maksusi". -- "Mitä tarkotatte, armollinen herra?" huudahti
miesparka; "onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?" -- "On
kyllä", vastasi kuvernööri, "on varmastikin, tai olen minä suurin
pöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä
hallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!"
Niin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa.
Kaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa ja
kyselivät miten hän tiesi rahojen olevan keppiin kätkettyinä. "Siitä
sen arvasin", vastasi Sancho, "että vastaaja vannoissaan ilman mitään
tarvetta laski keppinsä kantajan käsiin ja sitte sieppasi sen kiireesti
takasin." Vanhukset menivät tiehensä, toinen tyytyväisenä, toinen
häpeissään; eikä kukaan läsnäolijoista oikein tiennyt oliko uusi
kuvernööri pähkähullu vai rikkiviisas.
Kun vastaanotto oli päättynyt, saatettiin Sancho muhkeaan palatsiin,
missä oivallinen päivällinen odotti juhlasalissa; hänen astuessaan
sisään pärähtivät airueitten torvet, ja neljä paashia kiiruhti
tarjoomaan hänelle vettä kättenpesua varten, jonka toimen Sancho
hyvin arvokkaasti suoritti. Sitte soitto lakkasi ja Sancho istui
yksin pöytään. Hänen viereensä asettui seisomaan muuan henkilö, joka
sittemmin osottautui olevansa lääkäri, pieni valaanluinen keppi
kädessä. Eräs palvelijoista otti pois kallisarvoisen liinan, joka oli
peittänyt hedelmämaljan ja monilukuisia ruokavateja. Toinen, joka
näytti olevan oppinut mies, luki ruokasiunauksen, muuan paashi solmi
pitsireunaisen suuliinan Sanchon leuvan alle ja hovimestari ojensi
hedelmämaljan hänen eteensä. Mutta tuskin oli kuvernööri ennättänyt
saada ensi palan suuhunsa, kun lääkäri sauvallaan kosketti maljaa,
ja se kiiruimmiten korjattiin pois. Hovimestari asetti esiin toisen
ruokalajin, jota Sancho aikoi maistaa; mutta taaskin oli mies keppineen
varalla ja vati vietiin pois yhtä joutuun kuin edellinenkin.
Tämän nähdessään Sancho tuli vallan ihmeisiinsä, ja katsellen
avosuin kaikkia läsnäolevia kysyi hän, oliko päivällinen vain jokin
silmänkääntäjäntemppu, jossa kaikki ruokalajit katosivat järjestään
näkymättömiin, sitä mukaa kun niitä esille tuotiin. Tähän vastasi
lääkäri: "Armollinen herra, täällä ei ole lupa syödä muulla tavoin
kuin mitä yleinen tapa säätää kaikilla saarilla, missä on maaherroja.
Minä, teidän armonne, olen lääkäri ja pidän kuvernöörin terveydestä
hellempää huolta kuin omastani, miettien ja tutkien yötä päivää
hänen ruumiinsa rakennusta ja terveytensä tilaa, jotta voisin
sairaudentapauksessa hänet parantaa; ja tärkein tehtäväni on olla läsnä
hänen aterioillaan salliakseni hänen syödä mikä hänelle on terveellistä
ja poistaakseni mikä on vatsalle vaarallista Sen vuoksi annoin viedä
pois hedelmät, koska ne ovat liian vetisiä, ja paistin, koska se oli
liiaksi maustettua ja sentähden janoa kiihottavaa; sillä ken liian
paljon juo, se hävittää ruumiinsa perusnesteen, joka on terveen
elämän pääedellytys." -- "Mutta niin ollen saanen toki maistaa noita
peltopyitä, jotka näyttävät olevan hyvin paistetut eivätkä varmaankaan
ole mulle vahingollisia." -- "Taivas varjelkoon teidän armoanne niihin
koskemasta, minä en sitä ikinä salli." -- "Miksi niin?" -- "Sen vuoksi
että suuri oppi-isämme Hippokrates, lääketieteen valo ja johtotähti,
sanoi: _Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima_ s.o. kaikki
ylensyöminen on vaarallista, mutta etenkin peltopyiden syöminen on
vaarallisinta." -- "Jos niin on", sanoi Sancho, "niin pyydän herra
tohtorin valitsemaan pöydällä olevista ruoista jotain, mistä minulle
on enimmän hyötyä ja vähimmän vahinkoa, ja antakaa sitte minun syödä
rauhassa, sillä olen nääntymäisilläni nälkään, ja eihän lääketiedekään
sellaista onnettomuutta katsone terveydelleni hyödylliseksi." --
"Teidän armonne on oikeassa", sanoi lääkäri; "minun mielipiteeni on,
ettette maista näitä keitettyjä kaniineja, sillä ne ovat hienovillaisia
eläimiä; eikä vasikanpaistikaan ole terveellistä sillä sekin on liiaksi
maustettua. Tätä nykyä suosittelisin teidän armollenne tusinan verran
pieniä äyriäisiä ynnä muutamia ohuita leikkeleitä syltättyä porsasta,
jotka saattavat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta."
Tätä oppinutta puhetta kuunnellessaan Sancho nojautui tuolinsa
selkänojaa vastaan katsellen lääkäriä läpitunkevin silmäyksin; ja tämän
sanatulvan viimein päätyttyä hän arvokkaasti kysyi, mikä tohtori oli
miehiään ja missä hän oli oppinsa saanut. "Herra kuvernööri, nimeni on
Pedro Rezio Täynnä Aavistusta ja olen kotoisin Menematkaasi nimisestä
kylästä, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovarin välillä oikealle
kädelle päin, ja tohtorinarvoni olen saavuttanut Osunan yliopistossa."
-- "No hyvä" vastasi Sancho katsellen lääkäriä vihasta leimuavin
silmäyksin, "kuulkaapas nyt mitä sanon, te herra tohtori Pedro Rezio
Täynnä Huonoja Aavistuksia, joka olette kotosin Menematkaasi kylästä
Caracuelin ja Almodovarin välillä, sutikaa paikalla nähtävistäni niin
pitkältä kuin tietä piisaa, tai vannon kautta päivänvalon, että otan
sauvan paksumman kuin teidän puikkonne ja paukutan teitä ja teidän
tapaisianne siksi kun koko saarella ei löydy lääkärinhaiventakaan,
ainakaan ei sellaisia, jotka eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään;
oppineita ja taitavia lääkäreitä kyllä osaan pitää arvossa ja
kunniassa."
Nähdessään kuvernöörin niin suuttuneena ja kuullessaan hänen julmia
uhkauksiaan lääkäriparka luimisti korviaan ja yritti kiiruusti paeta
salista, mutta silloin kuului postitorven toitotus pihalta; hovimestari
katsahti ulos akkunasta ja palasi sitte tällä sanomalla: "Siellä tuli
sanansaattaja armolliselta herraltamme herttualta; hän tuo varmaan
jonkun tärkeän viestin." Sanansaattaja säntäsi sisään hikisenä ja
hengästyneenä ja veti povestaan kirjeen, jonka antoi kuvernöörille;
tämä ojensi sen hovimestarille, jotta hän lukisi päällekirjoituksen,
joka kuului: "Don Sancho Pansalle, Baratarien kuvernöörille, omaan
tai hänen sihteerinsä käteen." -- "Kuka täällä on minun sihteerini?"
kysyi Sancho. -- "Minä se olen, armollinen herra", vastasi muuan
nuori mies; "sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja sitäpaitsi olen
biskayalainen." Uusi sihteeri luki kirjeen ja sanoi sen olevan salaista
laatua. Sancho viittasi kaikkia muita paitsi hovimestaria poistumaan,
jonka jälkeen sihteeri luki kirjeen, joka oli näin kuuluva:
"Tietooni on tullut, herra don Sancho Pansa, että jotkut minun ja
saarenne viholliset aikovat hyökätä kimppuunne jonakin yönä, en
tarkoin tiedä minä; teidän on siis oltava valpas ja varovainen,
jotteivät he teitä äkkirynnäköllä yllätä. Tiedän myös luotettavien
vakoojien kautta, että neljä valepuettua henkilöä on saapunut
kaupunkiinne ottaakseen teitä hengiltä, koska pelkäävät neroanne ja
urhokasta käytöstänne. Pitäkää siis silmänne alati auki ja tutkikaa
tarkoin niitä jotka pyrkivät puheillenne, elkääkä syökö mitään
siitä mitä eteenne pannaan. Olen kyllä lähettävä teille apua, kun
niiksi tulee. Jääkää hyvästi; luotan älyynne; joka teidät selvittää
tästä pulasta. Annettu täällä elokuun 16 päivänä klo 4 aamulla.