Mietitään keinoja Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta.
Herttuapari, jota vieraansa kovin huvittivat, mietti uusia keinoja
huvitellakseen heidän kustannuksellaan. He käyttivät viikon päivät
valmistaakseen hoviväkeään seuraaviin puuhiin ja veivät sitte don
Quijoten metsäkarjun jahtiin, johon otti osaa suurilukuinen seurue,
jommoista vain kruunupää hallitsija olisi voinut kokoon haalia.
Ritarille tuotiin metsästyspuku, ja Sanchokin sai hienon vihreän
puvun. Don Quijote ei kuitenkaan tahtonut pukeutua lahjapukuunsa,
selittäen että hänen pian piti uudelleen alkaa vaelluksensa, jolla hän
ei tahtonut laahata mitään matka-arkkuja mukanaan; Sancho sitävastoin
mielellään vastaanotti saamansa lahjan, ajatellen voivansa sen ensi
sopivassa tilaisuudessa vaihtaa runsaaksi rahaksi.
Seuraavana aamuna ritari siis pukeutui rautavaruksiinsa ja Sancho
uuteen vihreään pukuunsa, mutta huolimatta hänelle tarjotusta upeasta
ratsusta hän kernaammin istui rakkaan harmonsa selkään ja liittyi
muiden metsästäjäin joukkoon. Herttuatar esiytyi ylen komeassa puvussa,
ja don Quijote talutti pelkästä kohteliaisuudesta ja hienotapaisuudesta
hänen tasa-astujaansa ohjaksista, vaikkei herttua sitä olisi sallinut.
Tällä tavoin saavuttiin korkeain vuorten ympäröimään metsikköön,
jossa heti käytiin metsästyshommiin käsiksi. Koirat päästettiin irti,
metsästäjät jakautuivat eri ryhmiin, ja niin alkoi jahti kovasti
huutaen ja koirien vimmatusti haukkuessa. Herttuatar laskeusi alas
ratsultaan ja asettui terävä metsästyskeihäs kädessään sellaiseen
paikkaan, mistä karjujen oli tapana kulkea. Myöskin herttua ja don
Quijote asettuivat jalkasin vartoomaan otusta, kumpikin herttuattaren
läheisyyteen; Sancho puolestaan varustihe heidän taakseen, uskaltamatta
nousta aasiltaan, kun ei arvannut mikä vaara vielä voi kohdata. Tuskin
he olivat ennättäneet asettua vartoovaan asentoon, kaikki palvelijat
takanaan ja molemmilla sivuillaan, kun heitä kohti säntäsi kauhean
iso metsäkarju koirien ahdistamana. Heti tämän hirviön nähtyään don
Quijote varusti kilpensä käsivarrelleen ja paljastaen miekkansa astui
sitä vastaan; herttuakin eteni samaan suuntaan keihäs kädessään,
mutta molempain edelle olisi herttuatar ennättänyt, jollei puolisonsa
olisi häntä pidättänyt. Tuskin oli poloinen Sancho äkännyt hirveän
pedon, joka torahampaitaan kiristellen ja suu vaahtoa pärskyen tuli
suoraan häntä vastaan, kun hän nopeasti hyppäsi aasinsa selästä ja
kapusi kaikin kiirein lähellä kasvavaan puuhun; vaan onnettomuudekseen
hän tarttui puolivälissä puuta kiini, ja hänen suuremmoisesti
ponnistellessaan oksa, jolla hän tempoili, katkesi ja hän jäi
riippumaan uuden takkinsa selkämyksestä noin jalan korkeudelle maasta.
Vihdoin saatiin karju tapetuksi paikalle monilla keihään pistoilla; ja
kun don Quijote, kuullessaan aseenkantajansa hirvittävät huudot, saapui
apuun, näki hän Sanchon riippuvan puun oksassa vieressään uskollinen
aasinsa, joka ei tahtonut jättää isäntäänsä vaaran hetkelläkään. Ritari
pelasti miesparan ikävästä asemastaan, ja niin suuri oli Sanchon
ihastus nähdessään itsensä jo turvatuksi, ettei hän suurin surrut
takkiansakaan, vaikka hän muuten piti sitä erinomaisessa arvossa.
Sitte nostettiin komea saalis muulin selkään, koristettiin rosmariinin
ja myrtin oksilla ja kulettiin riemusaatossa erääseen keskelle metsää
pystytettyyn päivätelttaan, jonka alle oli katettu mitä herkullisin
pitopöytä. Metsästäjät kävivät heti syömään; ja runsaan aterian
kestäessä yö heidät yllätti. Ilta ei ollut niin valoisa kuin muuten
tähän keskikesän aikaan; vaan sitä paremmin se kykeni edistämään
herttuaparin uusia vehkeitä. Yht'äkkiä koko metsä näytti leimahtavan
tuleen ja joka haaralta kuului voimakasta torvien ja rumppujen
räminää, niinkuin monia ratsastajaparvia olisi ollut tulossa metsän
halki. Tämä valaistus ja melu näytti säikähyttävän kaikkia. Herttua ja
herttuatarkin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, ja don Quijote se vasta
levitti silmänsä ammolleen. Sancho oli yhtenä pelonvärinänä, eivätkä
nekään, jotka vehkeestä tiesivät, voineet peittää hämiään.
Tämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut
ratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä
karmivalla tavalla. "Hei, airut", huusi herttua, "ken olette ja
mitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?" -- "Olen
paholainen", vastasi airut kammottavalla äänellä, "ja etsin ritari don
Quijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita,
jotka kulettavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla.
Häntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille
keinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi." -- "Jos olette
paholainen kuten sanotte", sanoi herttua, "niin pitäisi teidän tuntea
ritari, sillä hän seisoo edessänne." -- "No kautta taivaan ja sieluni
autuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut", vastasi paholainen,
"sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin
niistä tärkeimmän." -- "Hei, totta tosiaan!" huudahti Sancho, "tuo
paholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei
hän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä
löytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin." Samassa
kääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen
ja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: "Minut on vastaasi, oi Surullisen
hahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että
odottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson
Dulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä
on lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden
takasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni
henget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit näitten korkeasukuisten
henkilöiden seurana." Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti
torveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.
Metsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat
don Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. --
"Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?" kysyi herttua. --
"Miksikäs ei?" vastasi don Quijote; "odotan tässä rohkein mielin,
vaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni." -- "Mitä minuun tulee, niin
jos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin
sukkelasti matkoihini", virkkoi Sancho.
Tällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi
pilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten
vaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut
ja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä
hirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty
tuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista,
toisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen
musiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta,
että yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei
tykkänään masentuisi. Sanchon mielenmaltista ei ollut merkkiäkään
jälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain
vaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä
kovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt
mustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla
pihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen
valtaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin
lumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi
kamalan näköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin
hirvittävät katsella että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut
nähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet herttuan eteen,
kohosi vanhus istuimeltaan ja lausui kovalla äänellä: "Minä olen
viisas tietäjä Lirgandeo", jonka jälkeen vaunut vierivät edelleen.
Sitä seurasivat yhtäläiset ajopelit, joilla istui samalla tapaa puettu
ukko. Kohdalle tultuaan tämä huusi: "Minä olen viisas tietäjä Alquif,
tuntemattoman Urgandan hyvä ystävä". Sitte tulivat kolmannet vaunut,
mutta niillä istuva mies oli julman ja hirveän näköinen; hän huusi
raa'alla äänellä: "Olen loitsija Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko
hänen sukunsa verivihollinen".
Kun kaikki kolme vaunua oli vyörynyt ohitse ja niiden pyöräin kaamea
räminä hiljentynyt, saatiin kuulla mitä ihaninta ja sopusointuisinta
soitantoa. Neljättä vaunua veti kuusi valkoista muulia, ja kullakin
ratsasti valkoisiin puettu katumuksentekijä, iso palava vahatuohus
kädessään. Nämä vaunut olivat kaksi jollei kolmekin kertaa edellisiä
isommat, ja laidoilla istui vielä kaksitoista muuta katujaa, hekin
tuohuksilla varustetut. Perimmäisenä oli koroke, jolla istui valkoiseen
hopeaharsoon ja kiiltäviin helyihin puettu neitonen, jonka näkö
vallan huikaisi katsojia. Hänen kasvojaan peitti hieno silkkihuntu,
joka ei estänyt näkemästä ihmeen kauniita, nuorekkaita kasvoja. Hänen
vierellään istui toinen olento, tykkänään puettu mustaan vaippaan ja
kasvoilla musta naamari. Vaunujen tultua herttuaparin ja don Quijoten
kohdalle lakkasi niiltä kuulunut soitanto, ja mustaan vaippaan
puettu haamu avasi viittansa ja poisti naamarin kasvoiltaan, jolloin
kauhistuneet katsojat näkivät luurankomies Kuoleman itsensä ilmi
elävänä edessään. Tämä rupesi hitaasti ja kankeasti puhumaan:
"Minä olen viisas velho Merlin, jonka isäksi pahansuopainen panettelu
mainitsee pahuuden päähengen itsensä, mikä kuitenkaan ei ole totta.
Olen etevin salataitojen harjottajista ja mestari Zoroasterin
viisaudessa. Eivät edes vaeltavien ritarienkaan urotyöt ole voineet
minun tekojani himmentää. Velhoja mainitaan aina julmiksi ja
viekkaiksi, mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa
vain tilaisuutta hyväntekemiseen.
"Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla
tutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean
valitushuokaukset.
"Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä
prinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun
sydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon
ja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.
"Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen
nukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la
Manchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:
"Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan
hahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan
selkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että
todellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös,
jota ilmaisemaan nyt olen tullut."
"Kuulkaappas veitikkata'" huudahti Sancho; "mitä lempoa mies
tarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta?
Minunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua,
jollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean
lumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa
päätä toiseen maailmaan!" -- "Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen",
huudahti don Quijote, "sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun
kiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa,
vaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet
niiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo
että annan ne sinulle nyt heti paikalla." -- "Ei niin, ei niin", sanoi
Merlin, "vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen
iskut ja niin pitkän ajan kuluessa kuin itse haluaa. Hän saa anteeksi
puolet määrästä, jos sallii jonkun toisen piestä itseään, vaikka se
tapahtuisi hieman kovakätisestikin." -- "Ei omalla kädelläni eikä
toisen kädellä, ei kovasti eikä lievästi!" kiukuitsi Sancho. "Minäkö
olen siittänyt neiti Dulcinean maailmaan, että minun pitäisi vapauttaa
hänet lumouksestaan? Miksi armollinen herra don Quijote ei pieksä
itseään? Hänen asiansahan se on, joka alinomaa kutsuu neitiä elämänsä
valoksi, sieluksi ja huviksi; hänen asiansa on keksiä ja koetella
kaikkia keinoja mitä hyväkseen näkee lumouksen poistamiseksi. Mutta
miksi piestä minua, jolla ei asiassa ole mitään osaa?"
Sancho ei vielä ollut päättänyt puolustuspuhettaan, kun lumottu
neito nousi valtaistuimeltaan, riisti hunnun kasvoiltaan ja näytti
koko ihmeellisen kauneutensa. Hän puhutteli Sanchoa vihaisesti
ja katkerasti: "Oi, sinä onneton aseenkantaja, sinä pelkuri ja
kanansydän! Jos sinua käskettäisiin, sen vetelys, heittäytymään
alas korkeasta tornista, tai syömään sammakoita, käärmeitä tai
jotain muuta senkaltaista, niin silloin ei kävisi ihmetteleminen
vaikka osottaisitkin vastahakoisuutta; mutta että sinua pelottaa
nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, jonka verran jokainen orpokoulun
poika saa kuukaudessa, -- sen pitäisi saada sinut menehtymään
häpeästä ja pöyristyttämään sinua vastaan kaikki hellätuntoiset
sydämmet kaikkina aikoina. Käännä, ihmispeto, käännä huuhkajansilmäsi
katselemaan minun tähtisilmieni loistavaa kirkkautta, niin näet
niiden vuodattavan kyynelvirtoja toisensa perästä, jotka kylvävät
vakoja kukoistaville poskilleni. Anna taivuttaa mieltäsi, inhottava
ihminen, nähdessäsi minun ikäiseni prinsessan kuluttavan elonsa
päivät kehnon talonpoikaisnaasikan muodossani, vaikka nyt sinulle
ilmestynkin oikeassa muodossani suuren Merlinin hyvänsuopaisuudesta,
joka toivoo kyynelieni sulattavan kivikovan sydämmesi. Tottele,
tottele nyt vihdoinkin; ja jollet huomaa tilaani kyllin kurjaksi ja
surkuteltavaksi, niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy
ikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on
kuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi."
"Totta tosiaan", sanoi herttua Sancholle, "nyt menette jo liian
pitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava
jäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos
antaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi,
jonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten
tietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette
ruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi." --
"Armollinen herra", rukoili Sancho, "ettekö edes voisi myöntää
minulle paria päivää ajatusaikaa?" -- "Ei lainkaan", sanoi Merlin,
"tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea
talonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on
suoritettu." -- "Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni", sanoi
herttuatar; "teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne
kohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme
hänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia
vaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia
loukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta
urhea mies ei pidä mitään vaikeana."
Kun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn
tehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että
ruumiille -- sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa
armeliaisuuden työn, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian
verevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua -- vastasi
aseenkantaja viimein: "Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta,
kun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä
ja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän,
niin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua,
kuitenkin sillä ehdolla, että saan antaa ne milloin ja missä itseäni
vain haluttaa, ettei siis ajasta ja päivämäärästä mitään määrätä; siinä
tapauksessa koetan pitää kiirettä, jotta ihmiskunta pääsee nauttimaan
neiti Dulcinean ihanuudesta, koska hän todella näyttää olevan kaunis,
vaikken sitä uskonut. Ehtona olkoon kaupassa myös, ettei minun
tarvitse piestä itseäni niin tuimaan että veri vuotaa; ja että jos
joku lyönti menee sivu selkäni, se kuitenkin otetaan lukuun. Ja vielä,
että jos sattuisin erehtymään laskuissani, niin herra Merlin, joka on
kaikkitietävä, pitää huolta siitä ja ilmottaa minulle, puuttuuko vielä
monta vai onko tullut liikaa." -- "Liika lyönneistä ei tarvitse pitää
lukua", sanoi tietäjä, "sillä kun määrätty luku on tullut täyteen, niin
on neiti Dulcinea silloin irti lumouksesta ja on silloin kiitollisena
tuleva palkitsemaan kelpo Sanchoa hänen uhrautuvaisuudestaan.
Elkää siis huolehtiko ollenkaan liika- tai vajaa määrästä, ja mitä
minuun tulee, niin taivas varjelkoon minua milloinkaan pettämästä
ketään ihmistä hiuskarvankaan vertaa." -- "Siinä tapauksessa", sanoi
Sancho, "tyydyn kärsivällisesti kovaan kohtalooni; minussa on kyllä
miestä tekemään mieliksi muillekin. No niin, hyvät herrat, suostun
selkäsaunaan niillä ehdoilla kuin mainitsin."
Sanchon lausuttua päättävän sanan alkoi soitanto jälleen ja tykeillä
ammuttiin ja don Quijote halasi ja suuteli urheata asemiestään.
Herttua ja herttuatar ynnä muut seurueen jäsenet osottivat rajatonta
tyytyväisyyttään asian onnellisen ratkaisun johdosta, jonka
jälkeen vaunut taas lähtivät liikkeelle, jolloin ihana Dulcinea
nyykäytti päätään herttua parille ja kumarsi syvään jalomieliselle
vapauttajalleen.
Tällä välin alkoi hymyilevä aamurusko kullata vuortenhuippuja, ja
herttuapari palasi ylen tyytyväisenä metsästykseensä ja vehkeensä
onnistumiseen linnaansa, päättäen vielä jatkaa näitä leikkejä, jotka
heitä niin suuresti viehättivät.