jossa puhutaan monista ja merkillisistä asioista.
Linnan luo tultua herttua ratsasti edeltäkäsin sisään opastaakseen
väkeään sopivalla tavalla vastaanottamaan don Quijotea. Heti kun
ritari saapui näkyviin, astui portista vastaan kaksi ratsupalvelijaa
pitkiin vadelmanpunaisiin mekkoihin puettuina, jotka nostivat hänet
hevosen selästä, kehottaen häntä auttamaan samalla tavalla herttuatarta
satulasta. Don Quijote astuikin korkean rouvan luo, ja siinäkös
lausuttiin tuhansia koreita kohteliaisuuksia; mutta herttuatar pysyi
itsepäisenä eikä sallinut muiden kuin puolisonsa tekevän hänelle tätä
palvelusta, koskei muka tahtonut vaivata moista kuuluisata ritaria
niin vähäpätöisellä nostettavalla. Herttuan siis lopulta piti ojentaa
hänelle kätensä, jonka jälkeen he astuivat linnanpihaan, missä
kaksi kaunista neitoa laski ritarin hartioille kalliisti koristetun
purppuraviitan. Samassa tuokiossa ilmestyi linnan kaikille parvekkeille
herroja ja naisia, jotka huusivat täyttä kurkkua: "Vaeltavan
ritariston kunnia ja kukka olkoon tervetullut!" ja monet pirskoittivat
hyvänhajuisia vesiä herttuallisen parin ja don Quijoten päälle;
viimemainittu oli ylpeydestä ja ihastuksesta vallan suunniltaan. Tämä
oli ensi kerta, jolloin hän todellakin varmasti piti itseään vaeltavana
ritarina, koska näki itseään niin kuninkaallisesti kohdeltavan kuin
kirjoissansa oli lukenut.
Sanchokin astui satulasta ja seurasi aivan herttuattaren kantapäillä
linnaan; mutta huolehtien harmonsa kohtalosta kääntyi hän erään
arvokkaan näköisen, vanhanpuoleisen hovinaisen puoleen, joka kuului
herttuattaren seurueeseen, ja kuiskutti tälle: "Rouva Gonzales vai mikä
teidän nimenne onkaan?" -- "Nimeni on donna Rodrigues de Grijalva",
vastasi puhuteltu; "mitä haluatte, ystäväiseni?" -- "Käykääpäs,
olkaa niin kiltti, linnanportille, missä löydätte aasin, joka on
minun harmoni; tehkää minulle mieliksi ja viekää se talliin, sillä
elukkaparka on pelko eikä tohdi olla yksinään." -- "Jollei herra ole
palvelijaansa parempi, niin olemmepa koko kuoppaan pudonneet", sanoi
hämmästynyt kamarirouva. "Menkää, ystäväiseni, menkää muualta etsimään
hovinaisia, jotka tahtovat hoidella aasianne, sillä täällä emme ole
tottuneet sellaiseen." -- "Oh hoh!" huudahti Sancho, "tepä vasta olette
hemmoteltu! Niinkuin en olisi kuullut herraltani, joka on koko mestari
tuntemaan kaiken maailman ritaritarinoita, että kun Lancelot palasi
Britanniasta, palvelivat prinsessat häntä, ja hovineidit, teitä paljon
nuoremmat, hoitelivat hänen hevostaan; ja totta vie, arvoisa rouva,
minun harmoni on sellainen elukka, etten vaihtaisi sitä Lancelotinkaan
ratsuun." -- "Kuulkaas vain tuota miestä!" sanoi rouva Rodrigues; "jos
olette koiranleuka, niin purkaa niitä jotka sitä sietävät paremmin
kuin minä; minulta saatte vain pitkän nenän." Arvon rouva lausui tämän
tahallaan niin äänekkäästi, jotta se kuului herttuattaren korviin,
joka nähdessään kamarirouvansa vihasta punaisena kysyi tältä mikä
häntä vaivasi. "Mikäkö minua vaivaa?" toisti rouva; "tuo hylkiö se
minua vaivaa, joka vaatii minua viemään aasiaan talliin ja sanoi, että
minua arvokkaammat rouvat ovat hoitaneet jonkun Lancelotin hevosta;
ja päälle päätteeksi sanoi hän minua vanhaksi." -- "Siinä erehdytte",
sanoi herttuatar Sanchoon kääntyen; "donna Rodrigues on vielä vallan
nuori, mutta hän käyttää nauhamyssyä leskisäätynsä ja korkean arvonsa
merkiksi." -- "Enpä ikinä olisi astunut eteenne", puolusteli Sancho
itseään, "jos tällä olisin tahtonut pahottaa mieltänne; mutta minä
rakastan niin suuresti aasiparkaani, jonka kanssa olen jakanut
niin hyvät kuin pahatkin päivät, etten luullut voivani uskoa sitä
armeliaamman olennon huostaan kuin tämän arvon rouvan." -- "Sancho",
torui don Quijote, katsellen tuikeasti aseenkantajaansa, "silläkö
tapaa luulet sopivaksi lasketella sanojasi täällä?" -- "Armollinen
herra", vastasi Sancho, "jokainen valittaa hätäänsä silloin kuin se
kiristää; minä muistelin harmoani ja silloin siitä puhelin; jos olisin
sen tallissa muistanut, olisinpa puhunut tallissa." -- "Sancho on
oikeassa", sanoi herttua, "enkä katso olevan aihetta häntä moittia;
mutta elköön hän huolehtiko aasistaan, sillä sitä hoidetaan yhtä hyvin
kuin häntä itseänsäkin."
Tämän kinastuksen jälkeen, joka suuresti huvitti kaikkia muita
kuin don Quijotea, seurue astui sisälle linnaan, missä sankarimme
saatettiin isoon saliin, joka oli juhlallisesti koristettu
kullan-ja hopeankarvaisilla kankailla ja jossa kuusi nuorta neitosta
riisui häneltä varukset, tarkoin noudattaen isäntäväkensä ohjeita.
Sittekun häneltä varukset oli riisuttu, seisoi don Quijote keskellä
salia ahtaisiin polvihousuihin ja hirvennahkakylteriin puettuna, niin
hullunkurisen näköisenä laihoine ja kankeine vartaloineen, ulospistävine
poskipäineen ja terävine, pitkine leukoineen, että neitoset olisivat
purskahtaneet isoon nauruun, jollei herttuan läsnäolo olisi heitä
pidättänyt. Don Quijote pyysi saada vaihtaa pukuaan aseenkantajansa
avulla, ja opastettiin sitä varten vielä muhkeampaan huoneeseen, missä
pukeutui juhlatamineisiin. Hän ripusti kelpo miekkansa kupeelleen,
heitti portilla saamansa purppuralevätin hartioilleen ja pani päähänsä
sulkaniekan vihreän metsästyshatun, jonka edellämainitut nuoret neitoset
olivat hänelle antaneet; tässä asussa hän astui saliin, missä tapasi
neidot asettuneina kahteen riviin, jotka hänen sisään tullessaan
kumarsivat hänelle syvään ja lausuivat kohteliaisuuksia; samaan aikaan
saapui kaksitoista paashia hovimestarin johdolla viemään vierasta
ruokasaliin, missä herttua puolisoineen jo oli odottamassa. Ritari astui
arvokkaalla ryhdillä huoneeseen, missä vartoi vain neljää varten katettu
pöytä. Herttuapari kävi häntä vastaan ovelle saakka, mukanaan arvokkaan
ja hiljaisen näköinen hengellinen herra sitä säätyä, josta Espanjan
hoveissa valittiin nuorten ruhtinasten kasvattajat. Monien juhlallisten
menojen jälkeen kävivät herttua ja herttuatar pöytään, don Quijote
välillään. Kesti vielä hyvän aikaa kinastelua, ken kunniasijalle
istuisi; mutta vihdoin voitti herttuan itsepäisyys don Quijoten
häveliäisyyden, niin että hän oli pakotettu ottamaan tämän paikan;
hengellinen herra istui hänen vastapäätänsä, herttua ja herttuatar
pöydän sivuille. Sancho oli kuin pilvistä pudonnut nähdessään miten
suuresti hänen herraansa kunnioitettiin. Paistiin päästyä kysyi
herttuatar don Quijotelta, mitä uutisia tämä oli saanut neiti
Dulcineasta ja oliko hän äskettäin lähettänyt kaunottarelleen joitakuita
voittamiaan rosvoja ja jättiläisiä. "Armollinen rouva", vastasi elon
Quijote, "minun onnettomuuteni ovat loppumattomat; olen voittanut
jättiläisiä ja kurittanut rosvoja ja lähettänyt heidät hänen luokseen,
mutta tiedänkö minä edes ovatko nämä tavanneet häntä ja mistä merkistä
hänet ovat tunteneet; en tiedä onko hän tullut loihdituksikin, niin että
ehkä nykyään esiytyy rumana ja tölppänä talonpoikaistyttönä." --"Sitä
puhetta en ymmärrä", huudahti Sancho, "sillä minulle hän esiytyi
maailman kauneimpana olentona; ainakin tiedän että hän oli vikkelä ja
sorja kuin nuorallatanssijatar. Tietäkääs, armollinen herttuatar, että
hän hyppäsi sukkelasti kuin kissa aasinsa selkään." -- "Oletteko tekin
ehkä nähnyt hänet loihdittuna, hyvä Sancho?" kysyi herttua.
"Loihdittunako nähnyt?" vastasi Sancho; "lempo sen sitte olisi nähnyt,
jollen minä! Totta tosiaan, olen maar nähnyt hänet niin loihdittuna,
ettei kukaan voi sen paremmin loihdittu olla."
"Mutta", jatkoi hän samassa hengenvedossa, "herrani tekee väärin
valittaessaan seikkailujensa kovaonnisuutta; jos niiden joukossa on
ikäviä, niin on onnellisiakin. Onhan hartain toivomme, että armollinen
herrani don Quijote kerran saa kuningaskunnan palkakseen ja hänen
uskollinen palvelijansa jonkun saaren hallittavakseen." -- "Niin
tietystikin, Sancho ystäväiseni", sanoi herttua, "herrasi puolesta
lupaan sinulle yhden niistä yhdeksästä saaresta, jotka kuuluvat
valtani alle, ja takaanpa ettei se suinkaan ole pienin eikä kehnoin
kaikista." -- "Polvillesi, Sancho", huusi don Quijote, "suutele hänen
korkeutensa jalkoja ja kiitä häntä erinomaisesta armostaan." Sancho
teki työtä käskettyä; mutta tällöin hypähti hengellinen herra kiivaasti
pöydästä ja sanoi katkerasti herttualle: "Kautta pukuni, jota kannan,
armollinen herra, luulenpa että olette yhtä yksinkertainen kuin nämä
ihmiskurjat. Onko ihmettä, että he pysyvät hulluina, kun viisaatkin
hyväksyvät heidän hullutuksiaan? Ja nyt voitte, teidän armonne, pysyä
heidän seurassaan, sillä niin kauvan kuin nuo miehet ovat täällä, en
astu jalallanikaan tähän taloon. Minä en enää huoli moittia asioita ja
tapahtumia, joita en voi toisiksi muuttaa." Näin sanoen arvoisa herra
meni tiehensä välittämättä vähääkään isäntäväen kohteliaista pyynnöistä
ja rukouksista.
Kun päivällinen oli päättynyt, tuli sisään neljä neitosta, yhdellä
kädessään hopeamalja, toisella pesuvati, kolmannella pari lumivalkoista
pyyhinliinaa ja neljännellä, joka oli vetänyt hihansa ylös aina
kyynärpäihin saakka, saippuapalanen. Pyyheliinoja kantava neito
astui don Quijoten luo ja sitoi liinan hänen kaulaansa; toinen,
ensin syvään kumarrettuaan, asetti pesuvadin hänen leukansa alle ja
tarttui kiini leukaan. Don Quijotea tämä eriskummainen juhlameno kovin
oudoksutti; mutta luullen sen kuuluvan tämän hovin tapoihin, istui hän
liikkumattomana kuin virstanpatsas ja kurotti kaulaansa niin pitkälle
kuin saattoi. Sitte kaatoi pesuvatia kantava neitonen astiaansa vettä,
ja saippuaa pitelevä alkoi saippuoida kärsivällisen ritarin leukaa
niin lujasti kuin jaksoi, eikä vain partaa, vaan koko kasvoja ja
vieläpä silmiäkin, jotka miesparka oli pakotettu sulkemaan. Herttua ja
herttuatar, jotka tästä kepposesta eivät mitään tienneet, katselivat
toisiaan hämmästyneinä ja odottivat oudoksuen tämän harvinaisen
juhlamenon päättymistä. Sittekuin parturi-neiti oli valanut don
Quijoten kasvoille käsivarren paksuisen kerroksen saippuavaahtoa, sanoi
hän veden loppuneen ja käski vesiastiaa kantavan toverinsa noutamaan
uutta vettä; armollinen herra Quijote sai odottaa sillä välin. Toinen
neitonen meni täyttämään käskyä, ja tällä aikaa istui ritari tuolillaan
mitä onnettomimman ja naurettavimman näköisenä. Ilveilevät neitoset
eivät uskaltaneet katsahtaa herttuan ja herttuattaren puoleen, jotka
vuorostaan eivät tienneet rangaistako vaiko palkita heitä tästä
odottamattomasta huvista. Viimein saapui vedennoutaja ja don Quijote
tuli täydelleen pestyksi.
Tämän hullutuksen vihdoin päätyttyä yrittivät neitoset syvin
kumarruksin poistua salista; mutta herttua, joka ei kernaasti sallinut
don Quijotea liiaksi loukattavan, pyysi heitä pesemään hänenkin
kasvonsa. Neitoset ymmärsivät herttuan tarkotuksen ja suorittivat
tehtävänsä tällä kertaa joutuun ja vikkelästi. Sen jälkeen he
poistuivat salista syvään kumartaen ruhtinaalliselle isäntäväelleen ja
sen vieraalle.