Don Quijote kohtaa erään kauniin metsästäjättären, ja mitä sitte
tapahtui.
Don Quijote ja Sancho viipyivät Basilion häissä kolme päivää. Mutta
ritarin mieli paloi uusiin urotöihin, jonka vuoksi hän päätti erota
vasta hankituista ystävistään.
Hän ja Sancho nousivat ratsaille ja lähtivät hiljaista ravia Basilion
asunnosta, vaihtamatta monta sanaa keskenään; ritari oli vaipunut
lemmenajatuksiin, ja Sancho mietiskeli miten päästä suureksi ja
rikkaaksi herraksi, johon arvoon hänellä vielä oli aika pitkä taival.
Sillä vaikka hän olikin typerä, kykeni hän kuitenkin ymmärtämään, että
kaikki tai ainakin useimmat hänen isäntänsä tähän astisista teoista
olivat pelkkää hullutusta ja hänen suurenmoiset lupauksensa samaa
maata; niin että Sancho nyt mietiskeli miten hän jonain kauniina
päivänä voisi antaa palttua koko asemiestoimelle ja laputtaa tiehensä
sanomatta lainkaan jäähyväisiä herralleen. Mutta onnetar johti hänen
kohtalonsa vallan toiselle taholle kuten pian saamme nähdä.
Tapahtui nimittäin seuraavana iltana heidän lähtiessään eräästä
metsästä, että don Quijote loi katseensa läheiselle viheriöivälle
niitylle ja huomasi sen toisella laidalla joukon ratsastajia, jotka
hän likemmäksi tultuaan tunsi haukalla metsästäjiksi. Hän ratsasti
vielä lähemmäs ja näki heidän keskellään muhkean naisen ratsastavan
lumivalkealla tasa-astujalla, jolla oli hopeasatula ja vihreä,
kalliisti kirjailtu loimi. Nainen oli itsekin puettu vihreään pukuun,
niin komeaan ettei ritarimme ollut moista ennen nähnyt. Hän kantoi
haukkaa kädessään, josta merkistä don Quijote päätti hänen olevan
erittäin korkeata säätyä ja arvatenkin koko seurueen valtijattaren,
niinkuin asianlaita olikin. Hän sanoi sen vuoksi Sancholle: "Poikaseni,
käyppäs tervehtimään minun puolestani tuota metsästäjätärtä ja sano
hänelle, että Surullisen hahmon ritari suutelee hänen ihanan armonsa
käsiä ja että hän, jos hänen korkeutensa niin sallii, itsekin tulee
niitä suutelemaan ja omistautumaan hänen korkeutensa palvelukseen;
mutta sen sanon sinulle, Sanchoseni, punnitse tarkoin millä tapaa
puhelet, jottet sotke joukkoon noita rumia ja kömpelöitä lauseparsia,
joita niin suuresti rakastat." -- "Sotkijako olisin!" riehahti Sancho;
"sepä oli hyvä sana! Niinkuin muka nyt vasta ensi kertaa eläissäni
lähtisin puhuttelemaan ylhäisiä naisia." -- "Paitsi lähettilästointasi
neiti Dulcinean luo", sanoi don Quijote, "en ainakaan minä tiedä mitään
toista kertaa." -- "Eikö siinä ole kylliksi; mutta hyvä maksaja ei
surkeile panemasta panttia kun tarvitaan, eikä runsaasti varustetussa
talossa tarvitse pelätä kestityksen loppuvan. Tarkotan ettei minua
tarvitse huomauttaa erityisesti mistäkään, sillä olen varustettu kaiken
varalta ja ymmärrän vähin kutakin." -- "Sen kyllä uskon, Sanchoseni",
sanoi ritari; "lähdeppäs nyt vain matkaan onnellisena hetkenä ja olkoon
Jumala kanssasi."
Sancho usutti harmonsa täyteen laukkaan; ja kauniin metsästäjättären
luo tultuaan hän lankesi polvilleen tämän eteen ja puhui seuraavasti:
"Jalo ja korkea rouva, se ritari, jonka näette tuolla ja joka on
tunnettu nimellä Surullisen hahmon ritari, on minun herrani ja
isäntäni, ja minä olen hänen asemiehensä ja tunnetaan kotiseudullani
Sancho Pansan nimellä. Tämä ritari käskee sanomaan teidän
korkeudellenne, että hän nöyrimmästi pyytää teitä sallimaan hänen
saapua tykönne teidän hyvän suosionne ja suostumuksenne nojalla
tarjoomaan teille palvelustaan; ja jos teidän armonne myöntää hänelle
tämän suosion, niin on se teille itsellenne suureksi hyödyksi ja
hänelle vielä suuremmaksi tyydytykseksi." -- "Todella olette kelpo
sanansaattaja", vastasi ylhäinen nainen, "ja olette suorittanut
tehtävänne kaikella sillä seikkaperäisyydellä ja sukevuudella mitä
tällaiset lähettilästoimet vaativat. Vaan nouskaa toki maasta, sillä
niin mainion sankarin kuin Surullisen hahmon ritarin aseenkantaja ei
saa maata polvillansa edessämme, sillä isännästänne on jo paljon kuultu
hovissamme; nouskaa siis pystyyn, rakas ystäväni, ja sanokaa ritarille,
että hän on hyvin tervetullut nauttimaan minun ja puolisoni, herttuan,
vieraanvaraa täällä lähellä olevassa huvilinnassamme." Sancho nousi
jaloilleen, vallan ihastuneena tämän ylhäisen naisen kauneudesta ja
kohteliaisuudesta; etenkin joutui hän ilosta ja ylpeydestä miltei
suunniltaan, kun kuuli herttuattaren ennenkin kuulleen Surullisen
hahmon ritarista.
"Herra aseenkantaja", kysyi herttuatar nyt häneltä, "sanokaas minulle
eikö isäntänne ole tuo lauluissa ylistetty älykäs ritari don Quijote,
joka on sydämmensä valtiattareksi valinnut erään Dulcinean Toboson
kylästä?" -- "Hän se juuri on, armollinen rouva, ja aseenkantaja, josta
myös lienette kuullut ja jonka nimi on Sancho Pansa, se olen juuri
minä." -- "Olen kovin iloinen tästä kohtauksesta", sanoi herttuatar;
"mutta menkää nyt, rakas ystäväni Pansa, sanomaan herrallenne, että
hän on tervetullut mailleni ja ettei hän suurempaa iloa voinut minulle
tehdä."
Näin miellyttävän vastauksen kiirehti Sancho nopeasti viemään
herralleen, jolle kertoi kaikesta mitä korkea rouva lausui, ylistäen
taivaaseen saakka tämän kauneutta, lempeyttä ja kohteliaisuutta.
Silloin pörhistihe don Quijote satulassaan, nojasi tukevasti
jaluksiinsa, työnsi silmäverhon kohdalleen ja kannustaen Rosinanteaan
ratsasti jalon arvokkaasti suutelemaan herttuattaren kättä. Tämä
oli sillä välin lähettänyt kutsumaan puolisoaan kertoakseen hänelle
äskeisestä hauskasta tervehdyksestä. Sitte he yhdessä valmistuivat
vastaanottamaan sankariamme; ja kun he jo edeltäpäin tiesivät
päältäpuolin hänen elämästään ja urhotöistään, odottivat he nyt suurta
huvia läheisemmästä tutustumisesta, jonka ohessa he päättivät olla
suostuvinaan kaikkiin hänen päähänpistoihinsa ja pitää yhtä hänen
kanssaan kaikessa niin kauvan kuin hän oli heidän luonaan, sanalla
sanoen kohdella häntä kuin vaeltavaa ritaria ainakin.
Don Quijote saapui silmäverho ylösnostettuna; ja kun hän aikoi
laskeutua ratsunsa selästä, kiiruhti Sancho pitelemään hänen
jalustintaan. Mutta aseenkantajaparalle sattui sellainen onnettomuus,
että kun hän yritti laskeutua harmonsa selästä, tarttui hänen
toinen jalkansa satulasta riippuvaan köydenpätkään, niin että hän
jäi säärestään riippumaan alaspäin, pää ja rinta maata laahaten.
Don Quijote, joka ei ollut tottunut laskeutumaan satulasta ilman
että hänelle jalustinta pideltiin, luuli nyt Sanchon jo seisovan
varalla ja heittäytyi koko painollaan alas satulasta, joka lienee
ollut huonosti kiinnitetty, koska ritari lensi satuloineen suoraan
Rosinanten jalkoihin, raivostuen sekä häpeästä että kiukusta ja
noituen tuimasti Sancho-lurjusta, joka vielä kellui nuorassaan.
Herttua käski metsästäjäinsä auttaa kovaonnista ritaria ylös ja
samaten Sanchoa hirsinuorastaan; putoamisestaan pahoin loukkautuneena
liikkasi don Quijote sitte miten parhaiten taisi notkistamaan polvensa
ruhtinaallisen parin edessä. Mutta sitä ei herttua sallinut, vaan
hyppäsi itse ratsultaan ja syleili don Quijotea lausuen: "Mieltäni
pahoittaa, arvoisa Surullisen hahmon ritari, että kun teidän
armonne ensi kertaa laski jalkansa minun maalleni, se tapahtui näin
surullisella tavalla; mutta aseenkantajain huolimattomuus voi joskus
johtaa pahempiinkin tuloksiin." -- "Onni saada nähdä teidät, suuri
ruhtinas", vastasi don Quijote, "on minulle niin kunniakas, että
maksaisin siitä minkä hinnan hyvänsä; vaikka äskeinen lankeamiseni
olisi syössyt minut alas hornan syvimpiin kuiluihin, olisin sieltäkin
tämän kunnian tuntien ponnahtanut jälleen ihmisten ilmoille.
Kirottu asemieheni osaa paremmin käyttää kieltänsä kaikenlaisiin
hävyttömyyksiin kuin kiinnittää satulavyötä kunnollisesti. Mutta missä
tilassa ja asemassa lienenkin, kaatuneena tai pystyssä, jalkasin tai
ratsahin, olen aina ja yksinomaan teidän palvelijanne sekä rouva
herttuattaren, arvoisan puolisonne, tämän kauneuden kuningattaren
ja kohteliaisuuden kaikkivaltiattaren halvin orja." -- "Suvaitkaa
jättää turhat imartelut, arvoisa herra don Quijote de la Mancha",
sanoi herttua; "niin kauvan kuin on olemassa armollinen neiti Dulcinea
Tobosossa, on väärin ylistää toisten kauneutta hänen rinnallaan."
Sancho Pansa ei tällöin malttanut odottaa herransa vastausta, vaan
riisti tältä sanan suusta: "Ei käy kieltäminen, etteikö neiti Dulcinea
Tobosossa olisi ylen kaunis ja ihana; mutta kukaan ei tiedä missä
jäniksellä on polkunsa, sillä olen kuullut verrattavan luontoa
ruukkumestariin, joka valmistaa saviastioita, ja ken kerran on tehnyt
yhden kauniin astian, se voi tehdä pari kolme ja satakin sellaista.
Siitä päätän, että rouva herttuatar voi olla yhtä kaunis kuin neiti
Dulcineakin."
Don Quijote kääntyi tällöin herttuattaren puoleen ja lausui: "Teidän
korkeutenne tietäköön, ettei kellään vaeltavalla ritarilla maan päällä
ole ollut suurempaa lörppösuuta ja pilantekijää aseenkantajana kuin
minulla; ja hän kyllä osottaa tämän väitteeni todeksi, jos teidän
korkeutenne suvaitsee muutamiksi päiviksi vastaanottaa palveluksiani."
-- Siihen vastasi herttuatar: "Minua suuresti miellyttävät Sanchon
leikinlaskut, sillä todistavathan ne vain hänellä olevan vireän
ymmärryksen. Hilpeä leikinlasku edellyttää aina, kuten tiedätte,
armollinen herra don Quijote, sukkelaa ja nerokasta päätä; ja koska
Sancho on tuollainen velikulta, niin pidän häntä aika nerokkaana
miehenä." -- "Lisätkää vielä, suurena lörppönä", huomautti don
Quijote. -- "Sitä parempi", sanoi herttua, "sillä jos miehellä on
paljon sukkelia kompia, ei niitä muutamilla harvoilla sanoilla voikaan
lausua. Mutta tähän kiistaan emme tahdo enää tuhlata aikaa, vaan koska
Surullisen hahmon ritari tahtoo liittyä seuraamme, niin lähtekäämme
tässä lähellä olevaan linnaamme, missä puolisoni ja minä koetamme
valmistaa teille niin arvokkaan vastaanoton kuin voimme."
Seurue nousi ratsaille ja alkoi ajaa linnaan päin, herttua ja don
Quijote kumpikin herttuattaren sivulla, joka kutsui Sanchon taaksensa,
jotta saisi väliin vaihtaa sanoja hänen kanssaan ja hauskuttaa itseään
hänen kokkapuheillaan. Kelpo aseenkantaja ei antanut käskettää itseään
kahdesti; hän ratsasti rohkeasti ylhäisten joukkoon ja alotti muitta
mutkitta keskustelun, johon vuoron perään puuttuivat herttua ja
herttuatar, jotka olivat hyvin ihastuksissaan tavatessaan nämät kaksi
merkillisintä olentoa maan päällä.