Rakastuneen paimenen seikkailu ynnä muita huvittavia juttuja.
Don Quijote ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään poiketa äskeiseltä
taistelutantereelta, kun kohtasi neljä miestä, joista kaksi näytti
ylioppilailta ja toiset kaksi talonpojilta, kaikki aaseilla ratsastaen.
Toisella ylioppilaista oli kainalossaan kääre, joka todennäköisesti
sisälsi liinavaatteita, toisella kaksi säämiskänupilla varustettua
harjotusmiekkaa; talonpojat taasen näyttivät palaavan kaupungista
ostoksineen kotikyläänsä. Nämä kaikki joutuivat syvän ihmetyksen
valtaan nähdessään don Quijoten merkillisen haamun -- kuten kaikki
jotka sen ensi kertaa näkivät -- ja paloivat halusta saada tietää
hänen todellisen säätynsä. Ritari tervehti heitä kohteliaasti, ja
saatuaan kuulla heillä olevan saman matkan kuin hänelläkin, pyysi
hän lupaa liittyä matkueeseen, sekä että he hiukan hidastaisivat
kulkuansa, koska heidän aasinsa muuten jättäisivät hänen ratsunsa
jälkeensä. Ja luontaista kohteliaisuuttaan osottaen ilmaisi hän uusille
seuralaisilleen säätynsä ja ammattinsa, jona kuten tiedämme oli
seikkailujen etsiminen halki avaran maailman.
Tätä puhetta talonpojat ymmärsivät yhtä vähän kuin latinalaista
saarnaa; mutta ylioppilaat heti käsittivät ritarin pään olevan hiukan
pyörällä. Siitä huolimatta he kohtelivat häntä sillä kunnioituksella ja
myötätuntoisuudella, jota hänen ikänsä ja rehellinen muotonsa vaativat.
"Herra ritari", sanoi toinen heistä, "jollei teillä vaeltavien ritarien
tapaan ole mitään määrättyä matkasuunnitelmaa, niin suvaitkaa seurata
meitä eräisiin häihin, joiden vertaista upeudessa ja loistossa ei
vielä ole vietetty koko la Manchassa." -- "Siitä päättäen ne varmaan
ovat jonkun ruhtinaan häät", arveli don Quijote. -- "Ei lainkaan",
sanoi ylioppilas, "ne ovat vain paikkakunnan rikkaimman talonpojan ja
seudun kauneimman tytön häät ja vietetään eräällä niityllä lähellä
morsiamen kotikylää. Morsianta sanotaan kauniiksi Quiteriaksi ja
sulhasta rikkaaksi Camachoksi; edellinen on ijältään kahdeksantoista,
jälkimmäinen kaksikolmatta vuotta. Sanalla sanoen molemmat sopivat
toisilleen erinomaisesti, vaikka löytyykin lörppösuita, jotka väittävät
Quiterian suvun olevan sulhasen heimoa paljon vanhemman; mutta tämä
ei paljoa merkitse, sillä myöskin varallisuus painaa paljon vaa'assa.
Tämä Camacho on perin antelias poika ja on kuluista välittämättä
päättänyt kattaa koko niityn puilla, jottei auringonsäteet pääse
haittaamaan. Siellä tulee järjestettäväksi kaikenlaisia leikkejä kuten
pallonheittoa, painiskelua, keilanheittoa, kulkus- ja miekkatansseja,
sillä näissä taidoissa ovat kyläläiset erinomaisen eteviä. Mutta kaikki
nämä eivät kuitenkaan tule olemaan häitten merkillisimpiä nähtäviä,
sillä pelkäänpä kovin tuon hurjistuneen Basilion toimeenpanevan
siellä vielä kummempia asioita." -- "Kuka tämä Basilio sitten on?"
kysyi don Quijote. -- "Hän on muuan paimen Quiterian kotikylästä, ja
ovat nämä molemmat rakastaneet toisiansa varhaisimmasta lapsuudesta
alkaen. Mutta nuorten kasvettua isommiksi kielsi Quiterian isä, josta
Basilio ei ollut kyllin rikas hänen tyttärensä puolisoksi, tätä enää
näyttäytymästä hänen talossaan; ja riistääkseen nuorukaiselta kaiken
toivon päätti hän naittaa tyttärensä Camacholle, joka kuten sanoin on
kylän varakkain poika. Mutta varallisuus ei luonnetta muodosta, ja
toiselta puolen on Basilio kylän pulskin ja reippain poika ja voittaa
kaikki kilpailijansa missä leikissä ja urheilussa tahansa, etenkin
miekan käyttelemisessä." -- "Jo tämän ainoan taitonsa vuoksi", sanoi
don Quijote, "hän ei ansaitsisi tulla ainoastaan kauniin Quiterian,
vaan jalon kuningatar Ginevrankin puolisoksi, jos viimemainittu vielä
eläisi, sanoipa sitte Lancelot tai kuka hyvänsä siitä mitä tahtoi."
Ylioppilas jatkoi kertomustaan seuraavasti: "Heti kun Basilio sai
kuulla, että Quiteria oli päätetty naittaa Camacholle, joutui hän
syvimpään epätoivoon, niin ettei häneltä enää kuultu yhtään järjellistä
sanaa tai hilpeätä leikinlaskua; hän ei huoli ruoasta eikä juomasta, ei
edes hedelmistä tai silkasta vedestä; ja jos hän hetkiseksi silmänsä
lepoon ummistaa, tapahtuu se vain avoimella kedolla, eläinten tavoin.
Jotka hänet tällöin ovat nähneet, kertovat hänen toisinaan luovan
katseensa ylös taivaalle, toisinaan tuijottavan jäykästi maahan, niin
että hänen yhteen vuoroon luulisi olevan haltioissaan, toiseen vuoroon
muuttuneen liikkumattomaksi kuvapatsaaksi. Täten on poika parka tullut
niin pitkälle, että kaikki, jotka hänen tilansa tarkemmin tuntevat,
arvelevat hänen heittävän henkensä sinä hetkenä, jolloin Quiteria
ojentaa kätensä Camacholle." -- "Herra kyllä johtaa kaikki parhaaksi",
sanoi Sancho; "hän suo murheen, mutta myöskin lohdun. Ken tietää mitä
vielä voi tapahtua; totisesti, ei kenkään. Tämä päivä ei vielä ole
huominen, eikä tarvita kuin silmänräpäys kun komeinkin rakennus voi
romahtaa maahan. Naisen myöntämisen ja kieltämisen välillä ei ole
suurempaa rajaa kuin silmäneulan terä..."
Älykkään asemiehen puhe keskeytyi, sillä he saapuivat jo kylään.
Oli jo myöhä iltahetki, mutta kylä hohti sellaisessa
juhlavalaistuksessa, ettei pimeäntuloa lainkaan huomannut. Myöskin
kuului sekalaista mutta hupaista hälyä erilaisista soittokapineista,
niinkuin huilun ja trumpeetin säveliä ja kolmikoiden ja tamburiinin
kilahduksia. Kylään tullessaan he näkivät puihin ripustetuiksi
lukemattomia värillisiä lyhtyjä, jotka tyynessä ilmassa palaa
lekottivat miellyttävällä valolla. Siellä täällä liikuskeli
soittoniekkoja parvittain, mitkä tanssien mitkä muuten iloa pitäen,
hauskuttamassa juhlivaa kansanpaljoutta. Eri tahoille rakenneltiin
parvekkeita, joilta katsojat huomenissa olisivat tilaisuudessa näkemään
rikkaan Camachon onnen- ja köyhän Basilion turmionhetkeä.
Don Quijote ei tahtonut ratsastaa sisään kylään, vaikka ylioppilaat
ja talonpojat häntä hartaasti pyytelivät; hän selitti vaeltavien
ritarien mieluummin makaavan yönsä ulkona kedoilla ja metsissä kuin
kullattujenkaan kattojen alla. Sen vuoksi hän vetäytyi tieltä hiukan
syrjään metsikköön kelpo Sanchon suureksi suruksi, joka jo oli
uneksinut anteliaan Camachon suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.
Tuskin oli aamurusko syttynyt taivaanrannalle, kun la Manchan
aurinko, verraton don Quijote kavahti jalkeille ja kävi herättämään
aseenkantajaansa. Huomatessaan tämän vielä vetelevän sikeintä
untansa, huudahti hän: "Oi, sinä onnellisin ihmisistä, kaikista maan
kamaralla elävistä miekkosista! Siinä sinä huoletta nukut välittämättä
kadehtijain ja vihamiesten kavalista väijyksistä, intohimojen ja
mustasukkaisuuden myrskyistä; elämisen murheet ja suru huomispäivästä
eivät häiritse untasi eikä kunnianhimo sinun ja halvan perheesi
rauhaa; maailman turha komeus ei mieltäsi viehätä, eivätkä toiveesi ja
toimenpiteesi milloinkaan ulotu aasiasi kauvemmaksi, sillä huolenpidon
itsestäsi olet laskenut minun hartioilleni, niinkuin palvelijat yleensä
jättävät sen isäntiensä kannettavaksi. Aseenkantaja nukkuu, sill'aikaa
kun hänen herransa valvoo ja vaivaa päätänsä ajattelemalla miten häntä
elättää ja hänelle hyvää tehdä."
Sancho ei kuullut rahtuakaan tästä koreasta puheesta, sillä hän nukkui
ja kuorsasi, eikä olisi vielä hetkeenkään herännyt, ellei isäntänsä
olisi keihäänsä varrella antanut hänelle pari kovaa kolausta. Silloin
hän viimein avasi silmänsä ja vielä unisena katsoa tihrutellen
ympärilleen sanoi: "Minun nenääni tulee tuolta juhlakentän puolelta
erittäin ihana paistinkäry. Semmoinen haju tietää häille hyvää alkua."
-- "Vaiti, sinä ahmatti", sanoi don Quijote. "Nouse siitä, niin käymme
katsomaan mikä poloisen Basilion kohtaloksi tulee." -- "Hänen käyköön
miten hyvänsä", virkkoi Sancho tylysti; "mitäs sellainen köyhä rotta
kurkottaakaan semmoisen kultalinnun kuin Quiterian perään. Miksi hän
tavottaakaan kuuta hampaihinsa? Minä olen sitä mieltä, teidän armonne,
että köyhä pysyköön köyhyydessään elköönkä pyrkikö pariutumaan
rikasten kanssa. Panenpa vaikka pääni vetoon, että Camacho kykenee
kultaamaan koko Basilion kolikoillaan, ja olisihan silloin kerrassaan
järjetöntä jos Quiteria luopuisi kaikista niistä uljaista koruista ja
puvuista, joita Camacho kaiketi jo on antanut ja vielä antaa hänelle."
Näin sanoen Sancho viimeinkin nousi pystyyn ja lähti herransa kera
hääjuhlaan.
Ensimmäinen ilmiö, johon Sanchon silmä juhlakentällä kiintyi, oli
kokonainen härkä, jota paistettiin suunnattomalla roviolla. Sen
ympärillä sijaitsi kuusi isoa kattilaa, joissa kokonaisia lampaita
keitettiin. Lukemattomia jäniksiä, metsälintuja ja kanoja odotti
valmiiksi kynittyinä ja puunoksille ripustettuina vuoroaan kattiloihin
tullakseen. Sen ohessa keksi Sancho enemmän kuin kuusikymmentä viinillä
täytettyä härännahkaa,[9] joista kukin veti ainakin kaksikymmentä
mittaa. Kokonaisia vuoria hienointa vehnäleipää oli ladottu päällekkäin
niinkuin lyhteet elopellolla; toisaalla oli pieniä linnoituksia
tiiliskiven muotoisista juustoista, jotka Sanchossa herättivät
kiihkeätä valloitushalua. Kahdessa isossa astiassa oli öljyä ja ihraa
leivosten valmistamiseen ja kolmannessa hunajaa niiden maustamiseksi.
Työssä hääri yli viisikymmentä kokkia ja kyökkipiikaa, kaikilla
kasvot ilosta hohtavina ja jokainen työskennellen minkä kynsistä
kykeni. Paistinhärän mahtava vatsa oli täytetty tusinalla pieniä
juottoporsaita, jotka tekivät jättiläispaistin vielä maukkaammaksi ja
mureammaksi. Sanalla sanoen, vaikka häävarustukset olivatkin maalaista
laatua, olivat ne niin suurisuuntaiset, että niillä olisi neljä kylää
tullut ravituksi.
Sanchon ihastus kasvoi kasvamistaan hänen tätä kaikkea katsellessaan.
Ensiksi hän pysähtyi lihapatojen ääreen, joiden huolellista hoitoa
hän vesi suussa tähysteli. Sitte asteli hän viinisäkkien ja leivosten
ääreen, nauttien silmillään jo tulevasta ateriasta. Ja kun hän ei enää
jaksanut voittaa himoaan, kävi hän erään kokin luo ja pyysi tältä
nöyrästi lupaa saada kastaa leipäpalasen yhteen kattiloista. "Olkoon
menneeksi, kuomaseni", vastasi mies, "tänään ei nälkä saa kellään näköä
haitata, siitä on rikas Camacho pitänyt huolta. Astu vain likemmäksi,
saa jostakin kauha käteesi ja ongi padasta itsellesi kana tai pari,
jotka nauti terveydeksesi." -- "Minäpä en näe missään kauhaa", vastasi
Sancho miltei huoaten. -- "Odotahan, olet kovin saamaton", sanoi kokki,
ja tarttuen isoon paistinpannuun työnsi hän sen kattilaan ja nouti
siitä ilmoille kanan ja teeren, jotka tarjosi Sancholle sanoen: "Otahan
tästä nälän silmään, ukkoseni, odottaessasi päivällistä." -- "Kiitos
kaunis tarjoomasta", vastasi Sancho, "mutta enpä tiedä minne panisin
ettoneen." -- "No ota sitte kauha myös eläkä joutavista sure."
Mutta don Quijote, jonka ajatukset pälyivät vallan toisissa asioissa,
näki kentälle tulevan kaksitoista kauniisti puettua poikaa ratsastaen
komeasti sonnustetuilla ja heleillä tiuvuilla varustetuilla hevosilla.
Lähemmä tultuaan nämä ajoivat niityn ympäri useampaan kertaan huutaen
yhtä kurkkua: "Kauvan eläkööt rikas Camacho ja Kaunis Quiteria, toinen
yhtä rikas kuin toinen kaunis!" Tämän kuullessaan don Quijote mutisi
itsekseen: "Typerät ihmiset, eivätpä he tosiaan näytä tuntevan minun
Dulcineaani, muutoin eivät niin ylistäisi tuota Quiteriaa".
Heti tämän jälkeen juhlalakeuden eri haaroilta astui esiin
tanssijaparvia, kaikki ylen komeasti puettuja ja reippaan näköisiä,
jotka somilla tansseillaan ilahuttivat juhlavieraita. Vihdoin saapuivat
molemmat kihlatut kirkkoherran ja omaistensa ynnä monilukuisten
naapurien ja kyläläisten saattamina, kaikki juhlapuvuissa ja
soittoniekkain edelläkäyminä.
Morsiammen nähtyään Sancho virkkoi: "Totta tosiaan, tuo ei näytä
miltään talonpoikaistytöltä vaan pikemminkin prinsessalta! Lempo
vie, hänen korunsa ovat oikeata korallia, hameensa kymmensaumaista
samettia ja poimut siinä pelkkää silkkiä. Ja katsos vain käsiä, ovatko
sormukset niissä mitään halpoja tinalevyjä; eivätkö olekin puhdasta
kultaa ja jalokiviä ynnä maidonvalkeita helmiä, joista kustakin
maksaisin omat silmäni. Entä hiukset, oletko mokomaa nähnyt! Entä
hänen ihanat kasvonsa ja kaunis kasvunsa, joka on norja ja hoikka kuin
palmupuu, joka tuulessa vienosti huojuttelee rypäleterttujaan, joihin
hänen korujansa tahtoisin verrata. Sieluni kautta, tuo tyttö upeassa
puvussaan kävisi kaupaksi vaikka Hollannin markkinoilla!"
Don Quijote ei voinut pidättää hymyään kuunnellessaan Sanchon
ihastuneita ylistyksiä; mutta täytyipä hänen itsensäkin myöntää, jottei
hän Toboson Dulcinean jälkeen ollut nähnyt näin kaunista neitoa.
Ihana Quiteria oli hiukkasen kalpea; siihen kai oli syynä edellisen
yön valvominen, johon kaikki morsiamet hääkoristelunsa takia tekevät
itsensä syypäiksi.
Tällä välin oli morsiusseurue ottanut sijansa parvekkeilla, joita
edellisenä päivänä oli rakennettu kentän laiteille. Silloin kuului
etäämmältä korkeaääninen huuto: "Odottakaa, odottakaa hetkinen, te
jotka niin kiirettä pidätte!" Ja kaikkien kurottaessa kaulojansa
huutoa kohti nähtiin nuoren miehen juoksevan kentälle, puettuna
liehuvaan, mustaan ja punakirjailtuun vaippaan, päässä ruumisseppele
kypressinoksista ja kädessä pitkä sauva. Lähemmä tultuaan hänet
tunnettiin kovaonniseksi Basilioksi; ja jopa pelättiin pahinta
tapahtuvan, kun hänet moisessa tilassa nähtiin saapuvan paikalle,
missä häntä vähimmän odotettiin. Vihdoin hän joutui hääjoukon luo
peräti hengästyneenä; kihlatun parin nähtyään hän pysähtyi sen
kohdalle, löi sauvansa maahan ja vapisten ja kalpeana puhui värisevin
äänin Quiterialle, tätä jäykästi tuijottaen: "Oletko unhottanut,
kiittämätön Quiteria, että olet minulle kihlautunut ja ettet voi valita
itsellesi toista puolisoa niin kauvan kuin minä olen hengissä? Oletko
milloinkaan huomannut minut uskottomaksi tai voitko väittää minun
tänä aikana, jolloin kaikin voimin olen pyrkinyt päästä sellaiseen
asemaan jotta liittomme voisi olla mahdollinen, tehneen mitään mikä
olisi loukannut sinun häveliäisyyttäsi ja meidän ystävyyttämme? Miksi
siis nyt tahdot rikkoa pyhän valasi ja antaa toiselle mikä oikeastaan
minulle kuuluu, vaikka tällä toisella ei ole muita etuja minun
rinnallani kuin maallista rikkautta, jota Sallimus voi antaa kelle
tahansa? Mutta hän saakoon sinut, kun kerran itse niin tahdot; ja minä
tahdon raivata hänen tieltään viimeisenkin esteen, oman viheliäisen
henkikurjani. Eläkäät, eläkäät kauvan ja onnellisina, rikas Camacho
ja kiittämätön Quiteria, ja kuolkoon onneton Basilio, jonka ainoana
vikana oli hänen köyhyytensä!" Näin sanottuaan hän veti sauvastaan
esiin lyhyen miekan ja syöksi sen rintaansa, niin että kärki tuli
verisenä selästä esiin, ja hän kaatui näköjään hengettömänä maahan.
Basilion ystävät kiirehtivät onnettoman ystävänsä luo ja täyttivät
ilman valitushuudoillaan. Don Quijotekin heittäytyi ruumiin ääreen;
mutta huomattuaan Basiliossa vielä elonmerkkejä otti hän hänet syliinsä
ja alkoi puhutella häntä.
Kun ystävätkin näkivät, ettei poikaparka vielä ollut aivan kuollut,
tahtoivat he vetää miekan pois hänen ruumiistaan; mutta pappi ei siihen
suostunut, ennenkun kuoleva oli tehnyt hänelle synnintunnustuksensa,
sillä miekan irrottamisesta seuraisi heti kuolema. Tällä välin oli
Basilio tullut hiukan tajuihinsa ja virkkoi nyt heikolla ja huokaavalla
äänellä: "Julma Quiteria, jos ainakin tahtoisit lahjoittaa kätesi
minulle nykyisessä epätoivoisessa tilassani, niin lohduttaisi se
minua edes hiukan siinä hirveässä omantunnontuskassa, jolla tekoni
minut täyttää." -- "Ah, lapseni", sanoi kirkkoherra, "nyt ei sinulla
enää ole aikaa ajatella maallisia asioita; ajattele pikemminkin kohta
seisovasi Jumalan kasvojen edessä ja pyydä häneltä anteeksi inhoa
tekoasi." Mutta tähän Basilio vastasi, ettei hän lainkaan aikonut
ripittää itseään, jollei Quiteria ensin suostuisi hänen pyyntöönsä; sen
hän arveli antavan hänelle hiukkasen enemmän voimiakin, jotta sitte
jaksaisi tunnustaa kaikki syntinsä. Tämän kuullessaan don Quijotekin
puuttui puheeseen ja julisti korkealla äänellä, että Basilion pyyntö
oli kohtuullinen ja oikea ja ettei Camachon tarvinnut ollenkaan hävetä
perästäpäin naida niin kunniallisen miehen leskeä. "Eikä etunne ja
oikeutenne joudu siitä lainkaan kärsimään, sillä kaikesta päättäen
tulee hauta Basilio-poloisen häävuoteeksi."
Kaiken tämän nähdessään ja kuullessaan Camacho niin hämmästyi,
ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Mutta Basilion ystävät pyysivät
niin hartaasti häntä sallimaan Quiterian kihlata itsensä kuolevalle
nuorukaiselle, jotta tämä ei hänen kovakorvaisuutensa takia kadottaisi
sielunsa autuutta, että he viimein pakottivat Camachon antamaan
suostumuksensa siihen, että Quiteria sai jos halusi tehdä entiselle
lemmitylleen tämän viimeisen palveluksen, joka vain muutamiksi
silmänräpäyksiksi viivytti hänen, Camachon, toiveiden toteutumista.
Sitte kääntyivät kaikki Quiterian puoleen, koettaen mikä kyynelin,
mikä hellin sanoin taivuttaa häntä kuolevan tahtoon, selittäen
ettei hän siinä tekisi vähimmälläkään tavalla väärin tai julkeasti.
Mutta jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoi Quiteria,
näyttämättä tahtovan tai osaavan lausua sanaakaan, eikä hän olisi
lausunutkaan, jollei pappi olisi käynyt hänen luokseen ja häntä
kehottamalla kehottanut kiiruimmiten tekemään päätöksensä, sillä
Basilion sielu häilyi jo hänen huulillaan eikä hän siis enää kauvaakaan
jaksaisi syntejään tunnustaa. Niinpä Quiteria viimeinkin kumartui
kuolevan puoleen ja pyysi hänen kättänsä, mutta vain merkillä, aivan
kuin ei jaksaisi sanaakaan puhua.
Silloin avasi Basilio silmänsä ja kiinnittäen jäykän katseen Quiteriaan
lausui: "Oi Quiteria, nytkö vasta osotat sääliäsi kun sitä en enää
tarvitse, ja tarjoatko sitä minulle vain sillä päättääksesi päiväni?
Sillä enhän enää saa hetkeäkään nauttia puolisononnesta eikä mikään voi
tehdä tyhjäksi hirmuista murhettani, joka nyt kaataa minut hautaan.
Sitä ainoastaan, julma olento, sinulta nyt pyydän, että jos todella
haluat kättäni ja tarjoat minulle omasi, niin et tekisi sitä vain
ympäristösi pakotuksesta etkä uudelleen pettääksesi minua, vaan vannot
avoimesti ja ilman pakotusta antavasi minulle kätesi kuten lailliselle
aviomiehellesi ainakin. Sillä kehnosti menettelisit, jos tahtoisit
vielä hautansa partaalla pettää sen, joka aina on käyttäytynyt
suorasti ja avoimesti sinua kohtaan." Hän puhui niin vaivaloisesti ja
sammaltavalla äänellä, että jokainen varmasti uskoi hänen lausuvan
viimeisiä sanojaan.
Quiteria lähestyi nyt kainosti ja armaasti kuolevata lemmittyään
ja tarttuen hänen oikeaan käteensä lausui: "Mikään mahti ei voi
koskaan pakottaa mieltäni, Basilio; vapaasta tahdostani nyt annan
sinulle käteni ja pyydän sinulta kättäsi, jos vain on totta että
yhtä vapaaehtoisesti sen mulle tarjoat ja että hurja tekosi ei tällä
hetkellä ole sekottanut tervettä järkeäsi." -- "Tarjoan käteni sinulle
suorasti ja vapaasti", vastasi Basilio, "sillä terveellä järjellä minkä
taivas mulle on suonut; ja kaikesta sydämmestäni ja mielestäni otan nyt
sinut, Quiteria, aviovaimokseni." -- "Ja minä", sanoi morsian, "otan
sinut aviomiehekseni; lepää rauhassa." -- "Minusta tuntuu", mutisi
Sancho väliin, "kuin tuo nuori mies puhuisi liian paljon ollakseen
hengenvaarallisesti haavoittunut; jätettäköön hänet nyt kaikkien
pyhimysten nimessä rauhaan ja lopettakoon hän viimeinkin rakastuneen
pakinansa pitääkseen huolta sielustaan, joka näyttää istuvan hänen
kielensä päässä."
Tällä välin oli kirkkoherra, tahtoen täydellisesti tyydyttää
Basilio-poloisen toivomusta, tämän vielä pidellessä Quiterian kättä,
antanut heille kirkollisen siunauksen, rukoillen taivasta armiaasti
vastaanottamaan nuoren aviomiehen sielun. Mutta tuskin oli tämä saanut
papin siunauksen, kun hän nopeasti hyppäsi pystyyn ja vetäsi miekan
rinnastaan. Kaikki katsojat hämmästyivät tästä erinomaisesta näystä,
jopa jotkut huusivat: "Ihme! Ihme!" Mutta Basilio huusi äänellä, joka
nyt täyteläisenä kaikui yli muiden melun: "Ei mitään ihmeitä, vaan
pelkkää sukkeluutta!" Kirkkoherra, kenties vielä enemmän ällistyneenä
kuin toiset, tunnusteli molemmin käsin hänen haavaansa; mutta se
ei ollutkaan mikään todellinen ruumiin lävitse käyvä haava, vaan
taitavasti sovitettu rautaputki, jonka lävitse miekka kulki tahrautuen
siinä olevaan vereen. Sanalla sanoen, kirkkoherra, Camacho ja kaikki
häävieraat tunsivat tulleensa pahoin petetyiksi. Mutta nuorikko
puolestaan ei näyttänyt laisinkaan pahastuvan pilasta; päinvastoin
hän kuullessaan monien väittävän mokomata vihkimistä laittomaksi
lausui tahtovansa uudelleen vahvistaa sen pätevyyden. Tästä kävi
kaikille selväksi, että rakastajat olivat edeltäkäsin ystäviensä kera
suunnitelleet kepposen. Camacho ystävineen suuttui siitä niin, että
tahtoivat heti paikalla verisesti kostaa; ja paljastetuin miekoin he
piirittivät Basilion, jonka puolesta samassa tuokiossa kohosi ilmaan
yhtä suuri määrä miekkoja.
Tämän hämmingin nähtyään don Quijote hypähti kelpo ratsulleen, ja
tunkeutuen keihäs tanassa ja kilpi rinnan edessä taistelevien joukkoon
sai hän sen hajotetuksi, sill'aikaa kun Sancho, joka vihasi kaikkia
miekanmittelyitä, vetäytyi lihapatojen luo, arvellen niiden läheisyyttä
turvapaikaksi, jota kaikki kunnioittaisivat. "Pidättäkää, herrani,
pidättäkää!" huusi don Quijote; "ei ole oikein kostaa rakkauden meille
tekemiä kepposia. Sillä rakkaus ja sota ovat sama asia, ja niinkuin
sodassa on luvallista käyttää kaikenlaisia kepposia ja kavaluuksia
vastustajan voittamiseksi, niin saavat kilpailijat rakkaudessakin
käyttää samoja keinoja tarkotustensa saavuttamiseksi, kunhan ne
eivät vain millään tapaa loukkaa rakastetun olennon hyvää mainetta.
Quiteria oli jo varhain Basilion ja Basilio Quiterian oma, niin oli
taivas säätänyt; Camacho, joka on rikas, löytää kyllä itselleen toisen
puolison. Basiliolla ei ole varaa valita, mutta eipä häneltä kukaan
saakaan riistää hänen omaansa; ja ken rohkeaa semmoista yrittääkään, se
saa tekemistä kelpo peitseni kanssa."
Näin sanoen hän heilutteli keihästään niin voimakkaasti ja uhkaavasti,
että se herätti pelkoa ja kunnioitusta kaikissa, jotka eivät häntä
ennen tunteneet. Mutta Camachoon koski Quiterian halveksiva käytös
niin syvästi, että hän siinä silmänräpäyksessä riisti neidon kuvan
sydämmestään; sen lisäksi vaikuttivat viisaan ja hyväntahtoisen
kirkkoherran sovittelut Camachon ja hänen ystäviensä mieliin, niin
että antoivat vihansa lauhtua. Todistukseksi tästä mielenmuutoksesta
he pistivät miekat tuppeen ja lykkäsivät kaiken pikemminkin Quiterian
vaihtelevaisuuden kuin Basilion viekkauden syyksi. Camacho puolestaan
ajatteli, että kun Quiteria kerran lapsuudestaan saakka oli rakastanut
Basiliota, niin jatkaisi hän sitä vielä naitunakin, jonka vuoksi olikin
parasta, että asia oli kääntynyt tälle tolalle. Tällä hän lohdutti
itseään; ja osottaakseen ettei enää kantanut vihankaunaa vastavihityitä
kohtaan, tahtoi hän alettua juhlaa jatkettavaksi niinkuin ei mitään
olisi tapahtunutkaan. Mutta Basilio, Quiteria ja heidän ystävänsä
kieltäytyivät tästä ja lähtivät Basilion kotitaloon, missä hänen
köyhyydestään huolimatta saatiin aikaan oivallinen hääateria, joka ei
lainkaan antanut perään rikkaan Camachon suurenmoisille laitoksille.
He veivät myös mukanaan don Quijoten, jonka olivat oppineet tuntemaan
kunnioitettavaksi ja urhokkaaksi mieheksi ja joka mielellään seurasikin
heitä. Sancho sitävastoin mieli haikeana jätti hyvästit Camachon
isoille lihapadoille ja muille valmistuksille, jotka olivat kerrassaan
valloittaneet hänen sydämmensä. Hän siis vastoin tahtoaan seurasi
isäntäänsä, ratsastaen kovin surullisen näköisenä aasillaan; totta
puhuen ei hän enää ollut juuri nälkäinenkään, sillä hän oli täyttänyt
vatsaansa melkein koko ajan, mutta kuva siitä yltäkylläisyydestä,
minkä hän nyt jätti selkänsä taakse, palasi alinomaa hänen mieleensä
ja saattoi hänet syvästi huokailemaan. Mutta harmo ravasi rivakasti
eteenpäin Rosinanten jälissä.