Don Quijoten kaksintaistelu mahtavan Peiliritarin kanssa.
Seikkailijamme eivät kauvankaan saaneet levähtää, kun don Quijote
havahti hereille jostakin takanaan kuuluvasta äänestä; tähystellessään
ympärilleen hän huomasi kaksi ratsastajaa, joista toinen, antaen
ohjaksien lerpallaan riippua, sanoi toverilleen:
"Astuhan maahan, ystäväni, ja riisu hevosiltamme kuolaimet. Minusta
näyttää nurmi täällä olevan tuoretta, ja tämän paikan hiljaisuus ja
yksinäisyys on omiaan lemmenajatusteni tyyssiaksi."
Näin sanottuaan hän laskeutui pitkäkseen nurmikolle; ja hänen
varustensa helinästä don Quijote päätti hänenkin olevan vaeltavan
ritarin. Tämän hauskan huomion tehtyään sankarimme hiipi Sanchon luo ja
havahutti hänet lausuen: "Sancho ystäväin, nyt taivas meille lähettää
taas uuden seikkailun." -- "Herra antakoon sille lyhyen ja hyvän
lopun!" huudahti Sancho vielä unenpökerryksissä; "missä se seikkailu
sitten on." -- "Missäkö se on?" toisti don Quijote. "Avaa silmäsi, niin
näet edessäsi makaavan ritarin, joka jollen aivan erehdy on tykkänään
epätoivon valtaama, sillä hän paiskautui maahan kuin ammuttu, niin että
hänen varuksensa kilahtivat." -- "Miten tästä kaikesta sitte luulette
seikkailun saavanne?" kysyi Sancho. -- "En tahdo sanoa, että tämä
itsessään mikään seikkailu olisi, mutta kyllä hyvä alku sellaiseen",
vastasi ritari, "sillä juuri tällä tavalla seikkailut useimmin alkavat.
Kuulustelkaammepa häntä hiukan sillä minusta hän tuntuu näppäilevän
luuttua tahi kitarria, josta voimme päättää hänen rupeavan laulamaan."
-- "Totta tosiaan", sanoi Sancho, "näyttääpä tämä toveri todellakin
olevan joku rakastunut ritari." -- "Luuletko muunlaisia ritareja
maailmassa olevankaan", virkkoi don Quijote; "oikeat ritarit ovat aina
rakastuneita, ystäväni. Mutta olkaamme nyt vaiti, jotta kuulisimme
hänen laulunsa. Siitä voimme päästä hänen sydämmensä salaisuuden
perille, sillä sydämmen kylläisyydestä suu puhuu."
Nyt kuului ritarin laulu yön hiljaisuudessa:
"Oi yö, kuink' ootkaan ihana,
Kun tummain siipeis varjossa
Mä vannon, etten ikänäin
Oo uskollisemp' lemmessäin.
Kuink' ikävällä vartoan
Mä päivää, joka tuskistan
Mun päästäis, sallein puhella
Mun armahani seurassa!
Sen turviss' silloin rohkeesti
Sä tunnustaisit lempesi,
Jot' tuskin yöllä tuntea
Sä tohdit, kaino, tuskalla.
Sun hellä vaikenemises
Tuo mulle viestin sydämmes;
On kaikki uness', minä vain
Oon onnellisin valvoissain.
Nyt, yö, sun tumma varjosi
Saa värähtämään sieluni;
Mä yksin täällä kärsinen
Levähtäessä kaikkien."
Ritari päätti laulunsa syvästi huoahtaen, ja hetken päästä lausui hän
valittavalla äänellä: "Oi, sinä ihanin vaan kiittämättömin kaikista
maan naisista, arvoisin Cassildea Vandalialainen! Kuinka voitkaan
sallia, että tämä kauneutesi kahlehtima ritari kuluttaa elämänsä
maailmassa alituisesti matkustellen, lukemattomien vaarojen alaisna?
Eikö riitä, että urhouteni ja voimakas käsivarteni on pakottanut
kaikki Navarran, Leonin, Andalusian ja Kastilian, jopa la Manchankin
ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi kaikista naisista?" -- "Tämäpä
koskettaa minuakin", sanoi don Quijote, "sillä minä olen la Manchasta
kotosin enkä ikinäni ole myöntänyt enkä tule myöntämään todeksi mokomaa
parjausta verrattoman Dulcinean kauneudesta. Kuten näet, Sancho,
täytyy ritarin nyt vielä uneksia; mutta kuulustelkaammepa jatkaako hän
loruaan." -- "Toden totta", sanoi Sancho, "minusta tuntuu, kuin ei hän
tahtoisi niin vähällä lopettaakaan." Vaan ritari saattoi Sanchon ja don
Quijoten arvelun häpeään; sillä kuullessaan puhetta läheisyydessään
nousi hän makaavasta asennostaan ja huusi: "Kuka siellä? Keitä olette?
Oletteko kohtaloonne tyytyväisiä ihmisiä vai kuulutteko kärsiväin
luokkaan?" -- "Kärsiviä olemme", vastasi don Quijote. -- "Jos niin
on, saatte käydä minun luokseni, jossa näette surun ja kärsimyksen
ruumiillistuneena." Don Quijote noudatti kutsua, jolloin ritari tarttui
hänen käteensä lausuen:
"Istukaa viereeni, herra ritari; tiedän kyllä ken olette, ja aika
ja paikka sallivat minun tuntea, että tässä on meitä kaksikin,
jotka harjottavat vaeltavan ritarin ammattia." -- "Ritari olenkin
mainitsemaanne lajia", vastasi don Quijote; "ja vaikka murhe ja
lukemattomien kärsimysteni muisto minua aina seuraa, on sydämmeni
aina hellä muidenkin onnettomuuksille; niinpä nyt tunnenkin
myötätuntoisuutta kohtalonne suhteen, joka, kuten valituksestanne
huomasin, on muodostunut perin surulliseksi rakkautenne takia erääseen
kiittämättömään kaunottareen, jonka nimenkin suvaitsitte lausua."
"Herrani", sanoi outo ritari, "tietäkää, että kohtaloni on rakastaa
verratonta Vandalian Cassildeaa. Kutsun häntä verrattomaksi, koska
maailmassa ei ole hänen vertaistaan kauneudessa ja hyveissä, mutta,
luvallanne sanoen, ei myöskään niin ketäkään tylyä ja kiittämätöntä.
Mitä ikinä olen hänen tähtensä tehnytkin ja mitä palveluksia hänelle
omistanut, ei hän minua ole muulla palkinnut kuin asettamalla minulle
yhä uusia tehtäviä, joiden rinnalla Herkuleen urotyötkin olivat
vain lapsen leikkiä. Vihdoin viimein hän määräsi minun kulkemaan
halki kaikki Espanjan maakunnat ja pakottamaan ase kädessä kaikki
seikkailevat ritarit tunnustamaan, että hän yksin ansaitsee kauneuden
kruunun ja että minä itse olen ihmiskunnan urhoollisin ja rakastunein
ritari. Tätä käskyä totellen olenkin kulkenut halki suuren osan
Espanjaa ja voittanut kaikki ritarit, jotka ovat rohjenneet vastustaa
tätä vaatimusta. Mutta kauneimman voittoni, josta enimmän ylpeilen,
sain pakottaessani kaksintaistelussa tuon suuren ja kuuluisan ritarin
don Quijote de la Manchan myöntämään, että Vandalian Cassildea on
verrattomasti kauniimpi Toboson Dulcineaa. Tämä voitto on ihanin
kaikista mitä olen saavuttanut, ja sen nojalla voin katsoa voittaneeni
koko maailman ritarit, koska kerran don Quijote on voittanut kaikki
muut ritarit."
Don Quijote tarvitsi koko kuuluisan mielenmalttinsa pidättyäkseen
laukaisemasta satoja vastalauseita Metsän ritarin korskeata puhetta
vastaan ja pakottamasta tätä myöntämään olevansa joko valehtelija tai
narri. Ilman huomattavaa mielenliikutusta hän lausui: "Herra ritari,
tahdon kernaasti uskoa, että olette voittanut useimmat Espanjan,
jopa koko maailman ritarit; mutta sitävastoin epäilen kovin teidän
voittaneen la Manchan ritarin don Quijoten. Joko olette erehtynyt tai
sitte pitänyt jotakin toista hänenä, vaikkei hänen kaltaistaan monta
löydykään." -- "Kuinka, ettäkö olisin erehtynyt?" huudahti Metsän
ritari; "ettenkö tuntisi don Quijotea? Vaijetkaa jo herraseni, minä
_olen_ taistellut hänen kanssaan, voittanut hänet ja pakottanut hänet
tunnustamaan etevyyteni. Ja osottaakseni että hänet tunnen, mainitsen
että hän on iso laiha mies, kasvot kapeat; ruumis roteva ja jäntevä,
tukka vähän harmahtava, nenä kyömö ja viikset pitkät ja alasriippuvat.
Hän kutsuu itseään Surullisen hahmon ritariksi ja käyttää mainiota
ratsua, jonka on ristinyt Rosinanteksi; asemiehenä hänellä on muuan
Sancho Pansa ja sydämmensä valtijattarena Dulcinea del Toboso, jonka
oikea nimi on Aldonsa Lorenzo. Ja jollette sittekään usko sanojani, on
minulla kupeellani hyvä miekka, joka kyllä saa epäileväiset uskomaan."
-- "Hiljaa, hiljaa, herra ritari", vastasi don Quijote, "elkää suotta
kiihottuko, vaan kuunnelkaa tarkoin mitä minulla on sanottavaa.
Tietäkää, että mainitsemanne don Quijote on paraita ystäviäni,
jonka maine on minulle yhtä kallis kuin oma maineeni. Mainitsemanne
tuntomerkit tavallaan osottavat, että hän todella olisi tuo voittamanne
ritari; mutta toiselta puolen on vallan mahdotonta että se on hän,
sillä onhan joku hänelle vihamielinen loitsija voinut pukeutua hänen
hahmoonsa ja tappionsa kautta pilata hänen hyvän maineensa. Tätä
väitettä todistaakseni minun vain tarvitsee mainita, että vasta pari
päivää sitte nuo ilkeät loitsijat muuttivat hänen ihanan Dulcineansa
muotopuoleksi talonpoikaistytöksi. Ja jollette tätä usko, niin
seisoo edessänne don Quijote itse, joka kyllä kalpa kädessä kykenee
todistamaan erehdyksenne, joko ratsain tahi jalkasin, miten vain
haluatte." Näin sanoen don Quijote kavahti suuttuneena seisaalleen ja
tarttui miekkansa kahvaan.
Metsän ritari vastasi kylmäverisesti: "Herra ritari, ken teidät kerran
on voittanut väärässä hahmossa, voittaa teidät oikeassakin hahmossanne.
Mutta koska vain ryövärien ja pelkurien tapa on tapella pimeässä,
niin odottakaamme päivännousua, jolloin saamme nähdä ketä Mars-jumala
paremmin suosii. Ja kaksintaistelumme ehtona olkoon, että voitettu
alistuu voittajan tahtoon ja taipuu noudattamaan tämän määräyksiä,
niinkuin ritarisäännöissä on kirjoitettu." -- "Hyväksyn nämä ehdot",
vastasi don Quijote, jonka jälkeen molemmat ritarit kävivät etsimään
aseenkantajiaan, jotka tapasivat torkkuvina. He käskivät näiden
hyvin huolehtimaan heidän asuistaan, sillä huomenissa odotti verinen
kaksintaistelu. Sancho kovin hämmästyi tästä uutisesta ja pelkäsi
pahinta herransa kohtalosta.
Aamun sarastaessa don Quijote silmäsi vastustajaansa, joka jo oli
laskenut kypärinsä silmäverhon, niin ettei hänen kasvojaan voinut
nähdä; muuten oli hän tanakkatekoinen mies tavallista kokoa. Varustensa
päällä hänellä oli asetakki, joka näytti kullalla kirjaillulta, ja oli
siihen neulottu koko joukko pieniä hopeapeilejä, jotka välähtelivät
auringonpaisteessa; kypärissä heilui keltaisia, vihreitä ja valkoisia
sulkia; ja keihäs, jonka outo ritari oli pystyttänyt puuta vasten, oli
perin pitkä ja raskas ja varustettu ainakin jalan pituisella terällä.
Sen nähdessään don Quijote päätti vastustajansa olevan ylen väkevän
miehen, mutta tämä huomio häntä vain ilahutti. Reippaasti hän astui
Peiliritarin luo ja sanoi tälle: "Herra ritari, jollei taistelunhimo
teissä tukahuta kaikkea kohteliaisuuden tunnetta, niin pyydän teitä
hiukan kohottamaan silmäverhoanne, jotta saisin nähdä vastaako
kasvojenne uljuus muun ruumiinne rotevuutta." -- "Herra ritari",
vastasi Peiliritari, "saatte perästäpäin tarpeeksenne tarkastella
minua; tällä hetkellä ei ole siihen tilaisuutta, sillä minusta tuntuu
väärältä Cassildean kauneutta ja omaa mainettanikin kohtaan, jos
suostuisin siihen ennenkun olen pakottanut teidät todeksi tunnustamaan
väitteeni." -- "Ainakin saatatte sanoa, ennenkun nousemme satulaan,
olenko minä todella se don Quijote, jonka väitätte voittaneenne." --
"Tähän vastaan että te ja hän muistutatte toisianne kuin kaksi omenaa;
mutta koska sanotte loitsijain itseänne vainoovan, en kuitenkaan
varmasti tohdi vannoa teitä häneksi." -- "Se riittää", vastasi don
Quijote; "tuotakoot nyt vain hevosemme esille, niin olen vähemmässä
ajassa kuin te tarvitsette silmäverhonne avaamiseen osottava teidän
surkeasti erehtyneen. Ja niin totta kuin taivas, sydämmeni valtijatar
ja oman käsivarteni voima minua tukevat, tahdon silloin myös paljastaa
kasvonne ja samalla näyttää teille, etten lainkaan ole se don Quijote,
jonka te väitätte voittaneenne."
Pitemmittä puheitta ritarit hypähtivät ratsujensa selkään ja
käänsivät ne toisiaan vastaan. Mutta ennenkun he vielä olivat tulleet
parinkaankymmenen askeleen päähän toisistaan, huusi Peiliritari
don Quijoten puheilleen. "Herra ritari", sanoi hän, "muistattehan
kaksintaistelumme ehtona olevan, että voitettu tykkänään alistuu
voittajan tahtoa täyttämään?" -- "Sen kyllä muistan", vastasi don
Quijote, "ja pidän kiini siitä, ettei tämä ehto sisällä mitään
ritarisäädyn lakeja loukkaavaa." -- "Samaa mieltä olen minäkin", sanoi
Peiliritari.
Nyt he uudelleen erosivat toisistaan, ja vauhtia otettuaan ratsasti don
Quijote niin rajusti vastustajaansa kohti, että tämä, joka ei ratsuaan
saanut millään mahdilla liikkeelle, sinkosi sen selästä päistikkaa
maahan, näöltään aivan henkihieverissä.
Heti vihollisen ritarin onnettomuuden huomattuaan juoksi Sancho
isäntänsä luo, joka oli hypähtänyt alas ratsultaan ja paraikaa koki
avata vastustajansa silmäverhoa nähdäkseen oliko tämä kuollut vai vielä
hengissä. Mutta ken kykenee kuvailemaan don Quijoten hämmästystä hänen
nähdessään Peiliritarin kasvonpiirteet. "Joudu tänne, Sancho", huusi
hän, "tule katsomaan jotakin, jota et voi uskoa mutta vain ihmetellä!
Katsos, ystäväiseni, miten suuri noituuden valta on, miten pitkälle
nuo minua vihaavat ja kadehtivat loitsijat voivat sokeassa vimmassaan
mennä!" Sancho kiirehti paikalle ja tunsi heti kotikylän parturin
mestari Niklaksen tutut kasvonpiirteet, jotka nähdessään hän teki
satoja ristinmerkkejä ja kaikella tapaa ilmaisi kummastustaan. Kun ei
tiennyt oliko onneton parturi vielä hengissä, sanoi hän isännälleen:
"Herrani, työntäkääpä miekkanne juurikuin sattumalta pari kolme kertaa
mestari Niklaksen kurkkuun; kukaties hänessä surmaisittekin jonkun
ilkeän loitsijan?" -- "Toden totta, luulenpa sinun olevan oikeassa",
sanoi don Quijote; "mitä enemmän kuolleita, sitä vähemmän vihamiehiä."
Ja hän olisi todella noudattanutkin Sanchon neuvoa, jollei kaatuneen
Peiliritarin asemies olisi joutunut väliin huutaen täyttä kurkkua:
"Pidättäkää, herra ritari, miettikää tarkoin mitä aijotte tehdä. Se,
joka tässä makaa jaloissanne, on parturi Niklas, teidän hyvä ystävänne,
jonka aseenkantaja minä olen." -- "Totta tosiaan", sanoi Sancho, "eikös
se olekin Tuomas Cecial, minun vanha naapurini?" -- "Kyllä maar se
olenkin, Sancho-kuomaseni, ja kerronpa paikalla millä seikkailulla
nyt oikeastaan olemme; mutta sitä ennen pyytäkää Kristuksen laupeuden
nimessä isäntäänne säästämään Peiliritarin henkeä, sillä tämä on
totisesti mestari Niklas, meidän kummankin poloinen naapuri."
Tällä välin oli kovaonninen ritari tullut tajuihinsa, ja nähdessään
hänen osottavan ensimmäisiä elonmerkkejä pani don Quijote miekkansa
kären hänen kurkulleen ja lausui: "Olette kuoleman oma, ritari,
jollette myönnä kauneuden palkintoa Toboson Dulcinealle oman
Cassildeanne edellä ja lupaa, heti kun haavanne ovat parantuneet, mennä
Tobosoon kaunottareni puheille, sanoen tulevanne minun lähettämänäni
vastaanottamaan hänen suustaan kohtalonne ratkaisua; sen jälkeen
pitää teidän, jos hän teille vapauden antaa, palata minun luokseni
kertomaan mitä teidän ja Dulcinean välillä on tapahtunut ja puhuttu,
kuten ritarilait määräävät." -- "Tunnustan ja myönnän", vastasi
voitettu ritari, "että yksi ainoa Dulcinean katse on suuremman
arvoinen kuin kaikki Cassildean ihanuudet, ja sitoudun myös lähtemään
Tobosoon ja sitte palata luoksenne tekemään tiliä matkastani." --
"Sen lisäksi teidän vielä pitää myöntää", jatkoi don Quijote, "ettei
teidän voittamanne ritari millään muotoa voinut olla don Quijote de
la Mancha, vaan joku muu hänen näköisensä; samatekuin minä puolestani
myönnän, ettette te suinkaan ole parturi Niklas kotikylästäni, vaikka
siltä kovin näytätte, vaan jokin toinen henkilö, jolle loitsijat ovat
antaneet saman muodon, jotta saisin voittajanakin osottaa luontaista
lempeyttäni." -- "Lupaan ja suostun kaikkeen mitä vaaditte", vastasi
ritari; "mutta sallikaa minun vihdoinkin nousta maasta, sillä luulenpa
lempo soi saaneeni pahoja ruhjevammoja tässä täräyksessä." Don Quijote
auttoi häntä pystyyn yhdessä Tuomas Cecialin kanssa, jota Sancho koko
ajan oli tarkasti tähystellyt, kysellen häneltä tuhansia asioita, siten
tullakseen vakuutetuksi että mies todella oli miksi itseään sanoi.
Vihdoin sanoi Peiliritari heille jäähyväiset ja ratsasti
aseenkantajansa seuraamana tiehensä, hoitelemaan haavojaan ja kertomaan
veljentyttärelle, emännöitsijälle ja kirkkoherralle lähetystoimensa
huonosta tuloksesta. Vähän myöhemmin jatkoi don Quijote matkaansa
Zaragosaan päin.