Miten kekseliäs Sancho lumosi prinsessa Dulcinean, sekä muita yhtä
hullunkurisia kuin todenperäisiä tapahtumia.
Kätkeydyttyään erääseen korkkipuulehtoon Toboson tien vierellä don
Quijote käski Sanchon heti ratsastamaan kylään, uhalla ettei saisi
lainkaan palata, jollei hänen olisi onnistunut puhutella prinsessaa
ja esittää tälle ritarin nöyrä pyyntö ja vastaanottaa häneltä käskyjä
vastaisista urotöistä. Sancho sonnustihe urheasti uuteen tehtäväänsä
ja lupasi tuoda yhtä suotuisan vastauksen kuin edelliselläkin
kerralla. "Lähde siis, poikaseni", lausui don Quijote hänelle
jäähyväisiksi, "eläkä hämmästy kohdatessasi kasvoista kasvoihin tämän
kauneuden lumoavan auringon. Onnekas asemies, onnellisin kaikista
ammattisi harjottajista! Sinä joka olet valittu näkemään tuon jalon
henkilön, johon luonto on kaikki aarteensa tuhlannut, elä unhota
piirtää muistiisi, millä tavalla valtijattareni sinut vastaanottaa,
vaihtavatko hänen kasvonsa väriä ja osottavatko hänen piirteensä
jotakin mielenliikutusta sinun kertoessa minun tuskistani, tai tuleeko
hän levottomaksi ja murheelliseksi; jos tapaat hänet seisovana, niin
tarkasta vaihtaako hän tuon tuostakin jalkaa, ja kertaa pariin kolmeen
kertaan vastauksensa; tarkastele hänen silmäinsä eloa, hänen äänensä
sointia ja kaikkia hänen liikkeitään ja elkeitään. Ja kun kaiken tämän
minulle uskollisesti kuvailet, voin helposti lukea hänen sydämmensä
syvimmät salaisuudet ja tiedän kaikki mitä minun tarvitseekin tietää
rakkauteni esineestä. Sillä jollet vielä tiedä, niin tulee sinun
tietää, että rakastavaisten kesken rakkaus tunnetaan ulkonaisista
ilmiöistä, jotka kuvastavat rakastetun henkilön sydämmen tunteita.
Lähde siis, rakas poikaseni, ja suokoot kohtalon vallat sinulle
paremman seikkailun kuin minulle ovat antaneet ynnä suotuisamman
menestyksen kuin mitä minä täällä surullisessa yksinäisyydessäni
saavutan." -- "Minä lähden nyt ja palajan takaisin minkä harmoni
kaviot kannattavat", vastasi Sancho. "Mutta hillitkäähän toki
levottomuuttanne, rakas isäntäni, sillä minusta näyttää kuin olisi
sydämmenne tykkänään särkynyt; kohtaloaan ja onneaan pitää ihmisen
vastaanottaa rohkein sydämmin ja mielin. Vaikken yöllä löytänytkään
neiti Dulcinean palatsia, niin varmasti löydän sen nyt selvällä
päivällä, ja kun sen kerran olen löytänyt, niin sallikaa minun sitte
menetellä oman pääni jälkeen."
Nämä sanat sanottuaan Sancho kääntyi ympäri ja kannusti aasinsa täyteen
raviin. Don Quijote jäi hevosensa selkään, pitäen ohjaksia höllällä,
nojautuen veltosti keihääseensä ja hautoen synkkiä, suruisia mietteitä
aivoissaan. Sancho Pansa oli ratsastaessaan yhtä hämillään kuin
herransakin, sillä hän ei tiennyt millä ihmeen tavalla toteuttaisi
lupauksensa; mutta jätettyään metsän niin kauvas taaksensa, ettei
don Quijoten silmä häntä enää äkännyt, laskeutui hän ratsultaan ja
heittäysi erään puun varjoon kootakseen ajatuksiaan ja neuvotellakseen
itsensä kanssa.
"Miettikäämmepäs nyt hiukan tämän matkasi tarkotusta, Sancho Pansa!
Menetkö ehkä etsimään kadotettua aasiasi? Totta tosiaan, sitä varten et
lähde; vaan mitäs sulla on asiana? Etsimään prinsessaa, yhtä ainoata
pikkuruista prinsessaa vain, joka yksinään on niin kaunis kuin aurinko
ja kuu yhteensä. Ja missä tämän kaunokaisen sitte muka löydät, Sancho?
No kah, Toboson suuressa kaupungissa! No hyvä, keneltä hänelle viet
terveisiä? Tietysti kuuluisalta la Manchan ritarilta don Quijotelta,
joka maailmasta hävittää kaiken vääryyden ja hirmuvallan, antaa
isoovaisille ruokaa ja janoovaisille juomaa. Siihen saakka siis kaikki
hyvin, Sancho ystäväni. Tunnetkos sitte taloa, minne sinun pitäisi
mennä? Et ollenkaan, mutta isäntäsi sanoo sen olevan suuren linnan tahi
kuninkaallisen palatsin. Oletkos koskaan nähnyt tätä ylhäistä naista?
Et sitäkään, yhtä vähän kuin isäntäsikään. Totta tosiaan, Sanchoseni,
jos Toboson asukkaat tietäisivät sinun tulevan ryöstämään kauneinta
heidän naisistaan, niin leipoisivat he selkääsi varstanvarsilla; ja
luuletkos sellaisen saunan tekevän sulle hyvää? Ehkäpä he olisivatkin
siinä oikeassa; mutta jos tietäisivät minun tulevan toisen miehen
lähettiläänä ja etten mitään omasta päästäni tee, niin tokkopa
käyttäytyväisivätkään niin suorasukaisesti? Elä siihen sentään luota;
kelpo la Manchalaiset tuskin ymmärtänevät leikkiä, eikä sinunkaan ole
tarvis mennä syyhyttä saunaan. Äh, minua houkkaa, mitä lempoa minä
täällä oikeastaan teenkään? Menen saamaan hyvän selkäsaunan toisen
edestä ja toisten huviksi! Väisty kauvaksi, kiusaaja; sinä minua vain
tuonne sudenpesään houkuttelet, jotta saisit nähdä minun liikaten ja
muotopuolena sieltä palaavan."
Täten itsensä kanssa keskustellen Sancho hetkeksi vaipui hiljaisiin
mietteisiin, mutta puhkesi sitte ääneen lausumaan: "Mutta enköhän vain
saa pelkkää harmia koko jutusta, ehkäpä pääsen hengestänikin? Mikäs
pakko minun on pannakaan päätäni pyövelinpölkylle! Olenhan jo tuhannet
kerrat huomannut herrani olevan aivan rutihullun, joka pitäisi panna
pakkoröijyyn ja teljetä houruinhuoneeseen; enkä minä suoraan sanoen
ole ollenkaan hänen orjansa. Pitäisikö minun olla hullu kuten hän,
siitä syystä muka että minua huvittaa seurata häntä matkoillaan ja
että sananlasku sanoo: Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin
sanon sinulle millainen olet. Mutta näin ollen, koska hän nyt kerran
on hullu ja hulluutensa saattaa hänet luulemaan asioita ja esineitä
toisiksi, niinkuin tuulimyllyjä jättiläisiksi, muuleja dromedaareiksi
ja lammaslaumoja sotajoukoiksi, niin ei liene vaikeata saada häntä
uskomaan ensimmäistä vastaantulevaa talonpoikaistyttöä armolliseksi
Dulcinea-neidiksi. Jollei hän tahdo uskoa, niin vannon asian todeksi;
jos hän vannoo vastaan, niin vannon minä kahta vankemmin; jos hän
vielä pysyy itsepäisenä, niin totta totisesti vastustan häntä
edelleenkin rahtuakaan peräytymättä. Ainakin sen saan aikaan, ettei
hän vasta lähetä minua moisille asioille, kun näkee ettei siitä ole
mitään hyötyä. Tai ehkäpä hän minua uskookin kun vannon, että taas
joku ilkeä ja vihamielinen poppamies on loihtinut hänen Dulcineansa
talonpoikaisluntukseksi, hänelle sillä harmia tehdäkseen."
Nämä mietteet saattoivat Sanchon mielen tasapainoon ja lepoon, ja
hän luuli helpollakin suoriutuvansa leikistä. Hän jäi puun alle aina
iltaan asti, siten enentäen don Quijoten hellää kaipuuta; ja onni
olikin hänelle niin suotuinen, että hän vihdoin viimein aasinsa selkään
yrittäessään näki Toboson tiellä kolme talonpoikaistyttöä, hekin
aaseilla ratsastaen. Tuskin oli hän nämä äkännyt, kun kiirehti täyttä
laukkaa don Quijoten luo, jonka löysi istuvana entisessä asennossaan
ja ylen rakastuneesti ja onnettomasti huokailevana. "No vihdoinkin
olet täällä, rakas ystäväni, mitä uutta kuuluu?" kysyi ritari. "Tuoko
tämä päivä mukanaan elämän vai kuoleman?" "Rakkautta se vain teille
tuo", vastasi Sancho häikäilemättä. "Hyviäkö uutisia siis minulle
tuot, poikaseni?" -- "Niin hyviä, että teidän on vain kannustettava
Rosinanteanne kylään päin kohdataksenne neiti Dulcinean itsensä, joka
saapuu tännepäin kahden kamarineitosensa kera." -- "Iankaikkinen
isä!" huudahti ritari, "tottako puhut vai leikkiä? Elä vain petä
minua, rakas ystäväni, eläkä koetakaan valheellisella ilolla karkottaa
ikäviä ajatuksiani!" -- "Hä, ettäkö pettäisin teitä", ylvästeli
Sancho, "nyt kun itse juuri olette pääsemässä totuuden perille?
Antakaa huhkia vain, niin saattepa tuossa tuokiossa nähdä prinsessan,
pyntättynä ja koristeltuna kuin kuninkaantytär ainakin. Hän ja hänen
neitsyensä ovat pelkkää kultaa ja taivaansinistä silkkiä, helminauhoja,
jalokivikoristeita ja kullan- ja hopeanhohtoista vaatetta, niin etten
ymmärrä miten he semmoista ylellisyyttä jaksavat päällänsä kantaakaan;
heidän hiuksensa valuvat heidän olkapäillään pitkinä kiharoina, niin
että niitä luulisi päivänsäteiksi kun tuuli niitä häilyttää. Ja he
ratsastavat ylpeillä konkareilla, jotka maksavat varmaankin painonsa
kultaa."
Tielle käännyttyään he näkivät noiden kolmen kyläntytön ratsastavan
vastaansa. Don Quijote tähysteli silmät suurina Tobosoon päin, mutta
kun näki vain nämä halpasäätyiset tytöt, rupesi hän epäilemään Sanchon
tiedonantojen todenperäisyyttä ja tiedusti että kylän ulkopuolellako
tämä prinsessan oli kohdannut. "Kylän ulkopuolellako?" matki Sancho,
"eikö teillä ole lainkaan silmiä päässä, kun ette älyä hänen tulevan
tuossa juuri vastaanne, säteilevämpänä kuin kesäinen päivä?" -- "En
näe muuta kuin kolme talonpoikaistyttöä aaseilla ratsastaen", sanoi
don Quijote. -- "Herra meitä armahtakoon!" siunasi Sancho; "kuinka
on mahdollista, että voitte aaseina pitää noita kolmea lumivalkoista
tasa-astujaa? Joko te ette näe mitään, tai olette sitte taaskin
lumottu." -- "No nyt et sinä tällä kertaa näe paremmin kuin minäkään.
Ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen don
Quijote ja sinä olet Sancho Pansa; ainakin siltä minun silmiini
näyttää, sen voin vannoa." -- "Voi minun päiviäni, te vain suvaitsette
laskea leikkiä, armollinen herra", sanoi Sancho; "avatkaahan toki
silmänne sepo seljälleen ja käykää tervehtimään prinsessaa, joka jo on
aivan lähellä meitä."
Näin sanoen hän itsekin ratsasti tyttöjä kohti, ja laskeutuen alas
harmonsa selästä hän tarttui ensimmäisen aasin marhamintaan, laskeusi
polvilleen ja huusi korkealla äänellä: "Oi korkea prinsessa, te
kauneuden loistava kuningatar, suvaitkaa armollisesti vastaanottaa tämä
orjanne, ritarismiehistä kehnoin, jonka näette tuossa edessänne kylmänä
kuin kivi, voimatonna ja ryhditönnä, perin pohjin masentuneena teidän
korkeasta läsnäolostanne! Minä olen Sancho Pansa, hänen asemiehensä,
teidän palvelukseksenne; ja hän itse on kurja ja maatakiertävä ritari
don Quijote de la Mancha, jota muuten myös kutsutaan Surullisen hahmon
ritariksi."
Rakastunut ritari oli hänkin vajonnut polvilleen Sanchon viereen
tämän alkaessa kauniin puheensa; ja nähdessään että se, jota Sancho
puhutteli prinsessaksi, olikin vain jykeväruumiinen talonpoikaistyttö,
jolla oli pöhöttyneet kasvot ja nykerä nenä, tuli hän niin hämilleen,
ettei uskaltanut suutansa avaistakaan. Tytötkin olivat vähintään yhtä
ällistyneet noiden eriskummaisten miesten käytöksestä, jotka ilman
muuta sulkivat heiltä tien. Mutta se tytöistä, jonka aasin ohjaksia
Sancho piteli, tiuskasi nyt äkäisesti: "Hyvät herrat, mikä teidät
oikeuttaa pidättämään aasejamme? Sutikaa tiehenne ja antakaa meidänkin
mennä, sillä meillä on kiiru." -- "Oi suuri prinsessa, Toboson kuuluisa
valtiatar, eikö ylevä sydämmenne lainkaan helly nähdessänne tässä
jalkojenne juuressa vaeltavan ritariston kunniapylvään ja riemukaaren?"
-- "Kuulehan", sanoi toinen tytöistä, "kuinka herrasmiehet pitävät
talonpoikaistyttöjä narreinaan, niinkuin ei meillä muka olisi
nenä keskellä naamaa kuten muillakin. Joutuun siitä tiehenne ja
päästäkää meitäkin jatkamaan matkaamme!" -- "Nouse pystyyn, Sancho",
sanoi don Quijote surullisella äänellä; "näen hyvin ettei kovaonni
hetkeksikään väsy minua vainoomasta ja ettei minulla tässä elämässä
ole enää mitään iloa toivottavaa. Ja sinä, inhimillisen kauneuden
lumoava aurinko, luojan ihanin mestariteos ja kaikkien vuosisatain
ihme, sydämmeni vavistus ja ihastus, jonka ainokaisen ihanuuden joku
minulle vihamielinen loitsija nyt verhoo halvan talonpoikaistytön
hahmoon, rukoilen sinua nöyrästi, ettes lakkaisi katselemasta minua
rakastavaisilla silmäyksillä, vaikka mahdollisesti sama ilkeä vihamies
on saattanut minullekin antaa hirvittävän muodon sinun silmissäsi.
Sinä näet, ihastuttava prinsessa, suuren nöyryyteni ja kiivauteni
sinua palvellessani, ja myöskin ettei sydämmeni vihamiesteni kaikista
konnankujeista huolimatta hidastele omistaessaan sinulle niitä
kunnianosotuksia, joita todellinen kauneus ansaitsee." -- "Oh, lempo
soi", huudahti nyt näin puhuteltu kaunotar äkämystyneenä, "olemmeko
tulleet tänne kuulemaan lörppöjen viisasteluja? Antakaa meidän mennä,
hyvät herrat, meillä ei enää ole aikaa viivytellä." Sancho nousi nyt
maasta ja päästi aasin irti, tuntien sydämmessään rajatonta ihastusta,
että näinkin hyvin oli leikistä suoriutunut.
Don Quijote seurasi poistuvia tyttöjä katseillaan niin kauvan kuin
voi; sittekun heitä ei näkynyt, sanoi hän Sancholle: "Mitä arvelet
tästä loitsijain uudesta ilkeydestä? Ymmärrätkö sinä mitä ne konnat
oikeastaan minusta tahtovat ja minkä salajuonen taaskin virittivät
eteeni, kun minun vihdoinkin piti saada nähdä verraton Dulcineani? Onko
milloinkaan ollut onnettomampaa miestä maailmassa, enkö toden totta
ole onnettomuus itse?" -- "Voi niitä kirotutta veitikoita!" huudahti
Sancho; '"eikö mulle koskaan suoda sitä iloa, että saisin nähdä teidän
pistävän ne kaikki paistinvartaaseen ja käryttävän niitä valkeassa
kuin silakoita? Mutta totta puhuakseni ei neiti Dulcinea minusta
näyttänyt ollenkaan rumalta. Päinvastoin en konsanaan ole nähnyt
kauniimpaa naista; hänen pukunsa oli ylen komea ja hänen ratsullaan oli
satulaloimi, joka varmaankin on maksanut kokonaisen kuningaskunnan."
-- "No, mutta miksi en minä nähnyt hituistakaan kaikesta tästä
ihanuudesta?" huusi don Quijote. "Ah sitähän olen aina sanonut ja sitä
kaiken ikäni sanon, että olen onnettomin ihminen koko maailmassa!"
Sancho-veitikan oli vaikea olla vetämättä suutansa nauruun
nähdessään herransa niin herkkäuskoiseksi ja sekapäiseksi ja hän
iloitsi sydämmensä pohjasta kepposensa onnistumisesta. Jonkun aikaa
ratsastettuaan he vihdoin pysähtyivät muutamien isojen puiden
alle, missä söivät illallista harmon selässä kuletetun haarapussin
sisällöstä; sitte sidottuaan ratsunsa puihin kiini he heittäytyivät
kuiville heinille ja nukahtivat.