Don Quijote de la Mancha ja hänen asemiehensä Sancho Pansa lähtevät
etsimään uusia seikkailuja.
Kirkkoherra ja parturi, veljentytär ja emännöitsijä olivat kyllä
ryhtyneet varmoihin varokeinoihin sulkeakseen don Quijoten hänen
vuoteeseensa ja pakottaakseen tämän kristikunnan leijonan ja vaeltavan
ritarisäädyn kukan aikoinaan kuolemaan hyödyttömällä tavalla
kotiloukossaan; mutta kohtalo, joka niin usein leikittelee ihmisten
aikomuksilla, teki tyhjäksi kirkkoherran älykkäisyyden, parturin
viekkauden, emännöitsijän varovaisuuden ja veljentyttären hienot
juonet. Muuanna kauniina iltana verraton ritarimme talutti Rosinantensa
ulos tallista, satuloi sen ja lähti ratsastamaan Toboson tietä Sanchon
ja tämän uskollisen aasin kera.
He eivät sinä yönä eivätkä seuraavana päivänäkään kohdanneet
minkäänlaisia seikkailuja, kunnes illan tullen äkkäsivät edessään
Toboson kuuluisan kylän. Tuskin oli ritari saanut sen näkyviinsä, kun
hän päästi kaikuvan riemuhuudon; mutta Sancho sen sijaan kävi hyvin
huolestuneeksi ja alakuloiseksi, kun ei tiennyt sanoa missä talossa
Dulcinea asui, jota ei ikinään ollut nähnytkään -- yhtä vähän kuin don
Quijotekaan. Ritari oli kuolla ikävästä ja kaihosta, Sancho taasen
pelosta ja katumuksesta, koska ei ollut noudattanut herransa käskyä
käydä neidon luona, eikä nyt tiennyt mitä valehdella. Vihdoin don
Quijote päätti ratsastaa kylään vasta yön tultua, jonka vuoksi he
lepuuttivat jäseniään korkkipuumetsistössä Toboson tien varrella ja
vasta auringon laskettua ratsastivat sisään kylään.
Oli puoliyön aika. Kylän asukkaat nukkuivat sikeintä untansa; oli
jotenkin hämärä, ja Sancho toivoi täydellistä pimeyttä, jotta sillä
voisi puolustella tietämättömyyttään kaunottaren asuinpaikan suhteen.
Koko kylässä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin koirain haukuntaa, mikä
seikka suuresti hämmästytti don Quijotea ja pelotti Sanchoa; yhtäällä
hirnui aasi, toisaalla kirkui sikakarja, ja kissat pitivät aika
ilvettä katonharjoilla. Nämä erilaiset äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi
hälyksi, joka yön hiljaisuudessa kuului sitä äänekkäämmältä ja herätti
matkustajissamme pelon ja ahdistuksen tunnetta. Rakastunut ritarimme
piti tätä pahana enteenä; mutta epätoivon vilaustakaan ei näkynyt hänen
kasvoillaan kun hän lausui aseenkantajalleen: "Sancho, rakas poikaseni,
johdata nyt minut Dulcinean palatsiin; ehkäpä meidän onnistuu tavata
hänet vielä valveillaan." -- "Mitä lemmon palatsia tarkotatte?" kysyi
Sancho. "Se talo, jossa hänen ruhtinaallisen armonsa tapasin, oli
kylän viheliäisimpiä hökkeleitä." -- "Epäilemättä hän silloin oli
vetäytynyt johonkin palatsinsa sivurakennukseen", sanoi don Quijote,
"missä huvittelihe kamarineitsyeittensä kanssa, kuten korkea-säätyisten
naisten tapa on." -- "No, jos kerran neiti Dulcinean pitää asua
palatsissa, niin täytyy sen portin olla aina avoinna; jollei ole, niin
sallitte kai minun hälyyttää koko kylän hereille, jotta portti meille
avautuisi. Mennään nyt suoraa päätä kapakkaan, tottahan semmoinen
paikka toki on aina avoinna." -- "Etsikäämme ensin palatsi käsiimme",
sanoi don Quijote, "ja kun sen olemme löytäneet, olen sanova sinulle
mitä meidän sitte on tekeminen. Mutta kuules Sancho, enkö näe edessäni
jotakin suurta ja hämärää? Epäilemättä on se juuri prinsessan palatsi."
-- "Ehkäpä on", myönnytteli Sancho; "menkäämme siis sitä kohden. Mutta
kun saavumme sen luo, katoaa se varmaan näkyvistäni jonkun loitsun
kautta."
Don Quijote kannusti maltittomasti hevostaan; ja ratsastettuaan pari
sataa askelta tulivat he erään korkean tornin juurelle, joka oli kylän
kellotapuli. "Kirkkoonhan tästä joudumme, Sanchoseni!" huudahti ritari.
-- "Näen sen kyllä selvillä silmilläni", sanoi Sancho, "ja suokoon
taivas, ettemme vain kohtaa hautaammekin. Pahaa tietää, että näin
sydänyöllä saavumme hautausmaalle. Mutta muistelenpa tuon neitsyen
talon olevan erään takakujan varrella." -- "Onko aikomuksesi saattaa
minut epätoivoon, sinä onneton ihminen?" haastoi don Quijote; "milloin
olet kuullut ruhtinaallisten henkilöiden asuvan takakujan varrella?" --
"Hyvä herra, maassa eletään maan tavalla; ehkäpä Tobosossa on tapana
rakentaa palatsit ja muut suuret talot syrjäkatujen varrelle. Sallikaa
minun lähteä etsimään tuota palatsia joka taholta. Toivoisin koko talon
hornan kattilaan, kun siitä meille niin paljo hommaa ja vaivannäköä
lähtee." -- "Varo itseäsi, Sancho", huudahti ritari tuimistuneena,
"puhu kunnioituksella kaikesta mikä neiti Dulcineaa koskee, muuten
emme elä sovussa keskenämme." -- "Suokaa sanani anteeksi, armollinen
herra; mutta miten ihmeellä voisinkaan ensi vilauksella löytää neidin
talon, jonka vain yhden kerran ijässäni olen nähnyt, varsinkin kun on
pimeä kuin säkissä. Ettehän itsekään sitä löydä, vaikka teidän olisi
pitänyt nähdä se satoja kertoja." -- "Kautta kaikkien hyvien henkien,
sinä saatat minut aivan epätoivoon", sanoi don Quijote; "enkö ole
sulle satoja kertoja sanonut, etten ikinäni ole nähnyt verratonta
Dulcineaa, etten ole jalallanikaan astunut hänen palatsinsa portaita
ja että olen rakastunut häneen vain sen maineen perustuksella, mikä
hänellä on maailman kauneimpana ja älykkäimpänä prinsessana!" -- "Oh,
tällä kertaa kyllä ymmärrän puheenne, herra", vastasi Sancho; "ja kun
te kerran sanotte, ettette eläissänne ole häntä nähnyt, niin totta
vie en minäkään ole häntä nähnyt." -- "Mitäs tämä nyt merkitsee?"
kysyi ritari. "Sanothan nähneesi hänet jauhoja seulomassa, kun sait
häneltä vastineen minun kirjeeseeni." -- "Elkää huoliko uskoa koko
juttuun", murahti Sancho; "sanon teille vielä kerran, etten milloinkaan
ole nähnyt häntä enkä tunne häntä muuten kuin teidän puheistanne, ja
tuomani vastauksen laita on aivan sama. Paha minut periköön, jos tunnen
neiti Dulcineaa paremmin kuin suurturkkiakaan!" -- "Sancho, Sancho,
leikinlaskuilla ja pilapuheilla on oma aikansa, mutta ei niitä aina käy
tuominen esille."
Sankariemme tällä tavalla keskustellessa näkivät he erään miehen
lähestyvän kahdella muulilla ajaen, joka kaikesta päättäen meni jo
näin varhain pellolleen. Miehen kohdalle tultua sanoi don Quijote
hänelle: "Hyvää huomenta, rakas ystäväni, voisitteko sanoa minulle,
missä täällä sijaitsee prinsessa Dulcinean palatsi?" -- "Hyvä herra",
vastasi mies, "minä en ole kotosin näiltä seuduilta ja olen vain vähän
aikaa oleskellut tässä kylässä, missä palvelen eräällä rikkaalla
maanviljelijällä. Mutta tuossa aivan vastapäätä on tämän kylän
kirkkoherran ja lukkarin asunto; jompikumpi näistä voi kertoa teille
prinsessasta, sillä heillä on luettelo kaikista Toboson asukkaista. En
muuten luule täällä löytyvän yhtäkään prinsessaa, vaan saattanenhan
pettyäkin. Täällä on paljon naisia, joista jokainen voi pitää itseään
prinsessana." Näin sanoen hän kiirehti aasejaan eteenpäin.
Sancho näki herransa olevan tyytymättömän tähän vastaukseen ja käyvän
kovin alle päin, jonka vuoksi hän sanoi: "Armollinen herra, päivä kohta
koittaa, enkä luule hyväksi että enää viivyttelemme täällä kadulla.
Jos minua uskotte, niin olisi parempi että heti lähtisimme kylästä
ja vetäytyisimme johonkin läheiseen metsään; sittekun jo on täysi
päivä, palaan minä tänne ja etsin joka sopesta teidän valtiattarenne
palatsia, ja tahdonpa olla turkkilainen, jollen sitä löydä. Kun sen
sitte viimein olen saanut vainuuni, käyn sanomaan armolliselle neidille
teidän olevan täällä läheisyydessä ja pyytävän lupaa saada tavata
häntä, kaikessa siveydessä tietysti, ilman että hänen maineensa siitä
joutuu kärsimään." -- "Toden totta, rakas Sanchoseni", vastasi ritari
lohdutettuna, "sinä sanot tuhannen hyvää ajatusta muutamilla harvoilla
sanoilla; tahdonpa kernaasti noudattaa neuvoasi. Käykäämme siis,
poikaseni, käykäämme etsimään sopiva paikka, missä voin heittäytyä
vähän pitkäkseni, ja sinä lähdet minun lähettiläänäni tuon kauneuden
kuningattaren luo, jonka vaiteliaisuus ja kohteliaisuus lupaavat
minulle ihmeellistä suosiota." Sancho paloi halusta saada isäntänsä
poistumaan kylästä, missä pelkäsi kirjepetoksensa tulevan ilmi. Hän
siis lähti edellä kulkemaan, ja puolen peninkulman päässä kylästä he
saapuivat erääseen lehtoon, johon don Quijote kätkeytyi, sillä välin
kun hänen kelpo asemiehensä meni lähettilästoimelleen.