Ritarimme lumouksesta ynnä monikahdoista muista tapahtumista.
Nähdessään itseänsä moisella tavalla kuletettavan puheli don Quijote
itsekseen: "Olen lukenut hyvin monenkaltaisia kertomuksia vaeltavista
ritareista, mutta en ikinäni ole lukenut, nähnyt enkä kuullut, että
lumottuja ritareja kuletettaisiin tällä tapaa ja näin hitaasti, kuin
näiden laiskain ja kankeiden eläinten tapa yleensä on. Sillä ylipäätään
heitä kuletetaan erinomaisen vinhasti mustaan pilvivaippaan verhottuina
halki ilmojen, tai tulisilla vaunuilla, tahikka myös aarnieläimillä
tai muilla semmoisilla eläimillä ratsastaen; sillä ajatellessani että
minua nyt hinataan härkävaunuissa, täyttyy mieleni suurella häpeällä.
Mutta ehkä ritarilaitos ja loitsimistapa ovatkin nykypäivinä saaneet
toisenlaisia lakeja kuin ennen; tai on myöskin mahdollista, että koska
minä ensiksi olen meidän päivinämme uudistanut jo unhoon joutuneen
vaeltavan ritarisäädyn, on sitä varten keksitty uusia loihtukeinoja ja
-tapoja lumottujen ritarien kulettamiseksi. Mitäs sinä tästä asiasta
oikein ajattelet, Sancho ystäväiseni?"
"Enpä oikein tiedä mitä ajattelisin", vastasi urhea asemies,
"sillä minä en ole lainkaan lukenut teidän vaeltavia romaanejanne;
mutta luulenpa melkein voivani vannoa, etteivät nuo peikot teidän
ympärillänne ole oikein oikeauskoisia katolilaisia." -- "Taivasten
tekijät!" huudahti ritari, "luuletko peikkoja oikeauskoisiksi,
ukkoseni? Kuinka ne sellaisia voisivatkaan olla, koska ne kaikki ovat
paholaisia, jotka ovat pukeutuneet valheruumiisiin voidakseen saattaa
minut tähän outoon tilaan. Mutta jos itse tahdot tietää totuuden, niin
kosketa niihin ja tunnustele niitä, ja saatpa nähdä, ettei niillä ole
lainkaan ruumista ja että ne ovat vain näennäisesti olemassa." --
"Totta tosiaan olen jo koskettanut niitä", vastasi Sancho; "ainakin
on tuo ympärillämme alituisesti häärivä paholainen siksi hyvässä
lihassa, ettei hän ainakaan ilmasta elä. Sitäpaitsi on hänellä
toinenkin ominaisuus, jota en ole paholaisista kuullut sanottavan,
jotka levittävät ympärilleen tulikiven katkua ja muita pahoja hajuja;
mutta tämä peijakas lemuaa myskiltä ja hajuvesiltä puolen peninkulman
päähän." Tämän Sancho sanoi parturista, jolla oli aina pieni varasto
hajuaineita matkassaan. "Elä sitä ihmettele, Sancho ystävä", sanoi don
Quijote; "sillä sinun tulee tietää että paholaiset ymmärtävät paljon
mistä meillä ihmisillä ei ole mitään käsitystä, ja joskin ne kulettavat
tuoksuja mukanaan, eivät ne itse tuoksu miltään, sillä ne ovat
ruumiittomia henkiä; taikka jos ne lemuavat, niin eivät ne suinkaan
lemua hyviä, vaan pahoja ja inhottavia hajuja. Syy siihen on se, että
missä tahansa ne kulkevatkin, niillä aina on horna mukanaan. Jos siis
luulet että mainitsemasi henki lemuaa hyvältä, niin erehdyt suuresti,
tahikka koettaa se pettää sinua, jottet sitä paholaiseksi luulisi."
Keskustelun kuluessa don Quijote nähtiin kalpenevan ja värisevän,
mikä herätti yleistä levottomuutta; kaikki pelkäsivät menneensä liian
pitkälle pilassaan.
Suuri, kuuluisa ja voittamaton don Quijote sijoitettiin heinänipulle
häkin nurkkaan, ja kirkkoherran kehotuksesta kiiruhti ajaja härkiään
niinkuin vain näiden hidasten eläinten luonteelle sopi; ja kuuden
päivän perästä saavuttiinkin vihdoin ritarin kotikylään. Oli sunnuntai
ja keskipäivän aika, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kokoutuneet
torille, missä siis ei suinkaan puuttunut katselijoita, jotka heti
tunsivat kuulun maanmiehensä. Joukon kokoutuessa vankkurien ympärille
ja toisten kysellessä don Quijotelta kuulumisia, toisten udellessa
miksi häntä tällä tavoin kylään tuotiin, meni muuan poikanen
ilmottamaan ritarin veljentyttärelle ja emännöitsijälle, että heidän
herransa oli tuotu kotiin härkävankkureilla ja puisessa häkissä
heinäko'on päällä ja niin laihana ja surkastuneena, että oli koko mies
vain luuta ja nahkaa. Oli säälittävää kuunnella näiden kelpo naisten
valitushuutoja, nähdä heidän lyövän kasvoihinsa ja kuulla heidän
toivottavan synkeimpään manalaan kaikki kirotut ritariromaanit, jotka
olivat syynä koko tähän surkeuteen. Sama näytelmä uudistui häkin luona,
kun he huomasivat don Quijoten olevan vielä surullisemmassa tilassa
kuin heille oli kerrottu.
Kuultuaan ritarin saapuneen kotiin, riensi Sancho Pansan vaimo, joka
tiesi miehensä lähteneen tämän asemieheksi, ensimmäiseksi tervehtimään
tulijaa. Nähtyään puolisonsa kysyi hän tältä: "No entä aasimme, rakas
mieheni, miten se jaksaa?" -- "Aina paremmin kuin isäntänsä", vastasi
Sancho nyreästi. -- "Herra olkoon ylistetty armostaan!" huudahti vaimo;
"mutta kerrohan nyt mitä kaikkea hyvää olet ansainnut toimessasi rakas
ystäväni; missä ovat juhlahameet minulle ja jalkineet lapsille?" --
"En tuo mitään sellaista, tuon jotain vielä parempaa." -- "Ah, kuinka
sinä teet mieleni iloiseksi" sanoi vaimo; "näytähän sitte minulle
tuo paljon parempi! Palan vallan halusta nähdä sitä, ilahuttaakseni
hiukan sydän parkaani, joka on ollut suruun nääntyä sinun niin kauvan
poissa ollessasi." -- "Näytänhän sitten kun sopii, vaimo", vastasi
Sancho; "ole nyt kärsivällinen nykyisyyteen nähden ja rukoile Jumalaa,
että hän lähettäisi meidät vielä toisiin seikkailuihin, joista saat
nähdä minun palaavan mitämaks kreivinä tai jonkun saaren maaherrana,
saaren semmoisen joita on vain harvassa maan päällä, eikä minkään
tavallisen tusinasaaren." -- "Taivas sen suokoon, rakas mieheni",
sanoi vaimo, "me kyllä sellaista tarvitsemme. Mutta sanos minulle
mitä sinä noilla saarilla tarkotat; en sitä ollenkaan ymmärrä." --
"Ei kannata viskata helmiä sioille", vastasi Sancho; "tulet sen kyllä
aikanaan ymmärtämään, eukkoseni, ja oletpa totta vie levittävä silmäsi
suuriksi, kun alamaisesi kutsuvat sinua armolliseksi rouvaksi." --
"Mitä sinä lörpöttelet armollisista rouvista ja alamaisista?" kysyi
Teresa Pansa. -- "Elähän nyt hätäile saadaksesi tietää kaikkea,
Hannaseni", sanoi Sancho; "päivässä on enemmän kuin yksi tunti. Sulle
riittää kun sanon totuuden, ja sitte tuki suusi. Sen vain voin sinulle
ohimennen virkkaa, ettei koko maailmassa ole sen hauskempaa tointa kuin
olla seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin asemiehenä. Tosin eivät
useimmat tapaukset käy hänen mielensä mukaan, sillä sadasta sellaisesta
sisältää yhdeksänkymmentä yhdeksän vastoinkäymisiä. Sen tiedän omasta
kokemuksestani, vaimo; milloin kiikutettiin minua ilmassa, milloin
sain pahasti selkääni; mutta kaikesta huolimatta on suloista odottaa
jotakin uutta tapahtuvaksi ja sitä varten kavuta vuorten yli, rähmiä
metsien halki, tunkeutua vuoristoihin -- tahtoisinpa että olisit nähnyt
kaiken tämän -- sekä käydä linnoissa ja asua majataloissa tarvitsematta
koskaan mitään maksaa -- lempo vie, ei killinkiäkään tarvitse tiskille
pyörähyttää!"
Tällaisista asioista Sancho Pansa keskusteli vaimonsa kanssa,
sill'aikaa kun don Quijoten veljentytär ja emännöitsijä riisuivat
seikkailijaltamme vaatteet ja laskivat hänet vuoteeseensa. Ritari
katseli heitä samein silmin tuntematta kumpaakaan. Kirkkoherra pyysi
neitoa hyvin hoitelemaan enoansa ja etenkin varomaan, ettei tämä
uudelleen pääsisi karkaamaan heidän luotaan ja kertoen mikä vaiva
heillä viime kerralla oli tuodessaan häntä kotiin. Sen kuullessaan
molemmat naiset jälleen päästelivät haikeita valitushuutoja, kirosivat
ritariromaaneja, jopa vaativat sallimuksen työntämään hornan
pimeimpiin kuiluihin kaikki moisten tekeleiden kirjoittajat. Lopulta
he kovin pelästyivät ajatellessaan mahdollisuutta, että kenties
uudelleen voisivat kadottaa rakkaan isäntänsä juuri kuin tämä oli
parantumaisillaan, -- niinkuin sitte todella tapahtuikin.
Mutta vaikka tämän kirjan tekijä on äärettömällä uutteruudella
koettanut etsiä jälkiä don Quijoten kolmannella seikkailumatkallaan
tekemistä urhotöistä, ei hänen ole onnistunut löytää minkäänlaisia
tietoja niistä, ei ainakaan luotettavia kirjallisia muistiinpanoja.
Vain suullinen tarina on säilyttänyt la Manchan asujanten muistissa
sellaisen tarinan, että don Quijote kolmannen kerran maailmalle
matkatessaan oli mennyt Zaragossaan, missä oli ollut mukana eräässä
kuuluisassa turnauksessa ja silloin urhotöillään ja älykkäisyydellään
saavuttanut tavatonta mainetta. Yhtä vähän on tekijä saanut tietoa
hänen muista seikkailuistaan ja hänen kuolemastaan, eikä hän
olisi saanut yhtään mitään tietoonsa, jollei hän onnekseen olisi
sattunut yhteen erään vanhan lääkärin kanssa, jolla oli hallussaan
lyijyarkku, joka hänen sanojensa mukaan oli löydetty erään vanhan
erakkomajan raunioista. Tästä arkusta oli löytynyt pergamenttikääre,
sisältävä vanhanaikaisilta goottilaisilla kirjaimilla piirrettyjä
espanjankielisiä runoja, joissa kerrottiin monista don Quijoten
urotöistä, Dulcinean ihanuudesta, Rosinanten reippaudesta ja
Sancho Pansan uskollisuudesta ynnä monista muista seikoista. Tämän
uskomattomalta kuuluvan kertomuksen kirjoittaja esittää lukijoilleen
seuraavassa kaiken minkä hän kirjoituksen sisällöstä voi lukea,
eikä toivo muuta palkintoa väsymättömistä aherruksistaan la Manchan
arkistojen läpi lukemisessa kuin että he uskoisivat hänen sanojansa
yhtä hartaasti kuin kaikkein arvossapitämiä ritariromaanejakin. Se
riittää kyllin palkitsemaan hänen vaivansa, ja hän tuntee itsensä
tyydytetyksi ja halukkaaksi jatkamaan tätä yhtä todenperäistä kuin
huvittavaakin kertomusta.