Don Quijoten surullinen palaus kotitienoilleen puisessa häkissä ja
paholaisjoukon saattamana.
Vaeltavan ritarin ja hänen asemiehensä rakennettua rauha välillään
näkivät kulkijamme tiellä miehen ratsastavan aasilla, luullen häntä
ensin mustalaiseksi. Mutta Sancho, jonka sydämmessä aasin näky synnytti
tuskallisen tunteen, tunsi heti ratsastajan Gines de Passamontiksi,
niinkuin asianlaita todella olikin. Tämä oiva toveri oli pukeutunut
mustalaisten tapaan, joiden kieltä hän taisi, ja varustanut myöskin
aasinkin mustalaisvaljailla, jotta paremmin saisi sen myydyksi, mutta
Sanchon tarkkaa silmää se ei voinut pettää; hän tunsi paikalla niin
hyvin ratsun kuin ratsastajankin ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: "Ah,
sinä lurjusten lurjus Ginesille, luovuta paikalla minun aarteeni,
minun leponi ja elämäni! Jätä oitis tänne aasini, minun iloni ja
ylpeyteni! Pakene, pakene, rosvojen rosvo; pötki tiehesi, sen emävaras,
ja luovuta pois saaliisi!" Nähdessään noin lukuisen seurueen edessään
ymmärsi Gines jo puolenkin sanan, hyppäsi alas aasin selästä ja pötki
kiiruimman kautta matkoihinsa, ilman että kukaan viitsi lähteä häntä
takaa-ajamaan.
Sancho juoksi joutuun aasinsa luo, ja hellästi syleillen elukkata
purskahti hän nyyhkyttäen lausumaan: "Kuinka olet voinut, armas
lapseni, lemmikkini, rakas toverini, uskollinen ystäväni,
helmalapseni?" Ja hän suuteli aasin turpaa ja hyväili sitä kuin ainakin
suuresti rakastettua ja hellästi kaivattua ystävää. Aasi ei puolestaan
puhunut mitään, mutta vastaanotti hyväilyt vallan asiaankuuluvina. Koko
seurue iloitsi Sanchon onnesta, ja don Quijote ylisti hänen hellää
sydäntään ja uudisti vielä kerran lupauksensa kolmesta aasista, jotka
Sancho oman aasinsa perimisestä huolimatta tulisi häneltä saamaan.
Illan tullen matkueemme saapui sen majatalon portille, joka Sanchossa
niin synkkiä muistoja oli herättänyt; mutta joko lie aasin löytäminen
elähyttänyt hänen rohkeuttaan tahi tunsi hän itsensä turvallisemmaksi
isäntänsä parissa; mutta niin kuitenkin kävi, että hän tällä kertaa
vähääkään aristelematta rohkeni seurata toisia sisään. Don Quijote
tervehti kohteliaasti emäntää, jota hän edelleen piti linnanrouvana,
ja tunsi itsensä kristikunnan onnellisimmaksi ritariksi, kun lihava
Maritorne alentui ottamaan kynttilän ja johdatti hänet vanhaan
makuusuojaansa.
Tällä välin olivat kirkkoherra ja parturi menneet toiseen huoneeseen;
ja ymmärtäen hyvin että tähän asti olivat vain puoleksi suorittaneet
kepposensa, kun olivat saaneet hänet majataloon, miettivät he
nyt keinoa saada hänet aina kotikyläänsä saakka. Dorotean älykäs
avuliaisuus otettiin nytkin kiitollisesti vastaan, ja kirkkoherra
esitti vihdoin suunnitelman, joka yksimielisesti hyväksyttiin.
He ryhtyivät ensin kauppoihin erään majatalossa yöpyvän kuorma-ajurin
kanssa, jolta lainasivat härän ja vankkurit kahdeksi päivää. Sitte
he laativat vahvoista seipäistä kokoon häkin, joka oli kyllin tilava
makaavalle miehelle. Kun he sitte vielä olivat pukeneet itsensä,
palvelijansa ynnä eräitä talonpoikia eriskummallisiin vaatteisiin ja
värjänneet kasvonsa, astuivat he hiljaa don Quijoten makuusuojaan,
lähestyivät varovasti vuodetta hänen sikeästi maatessaan ja köyttivät
hänen kätensä ja jalkansa niin lujasti, ettei hän herättyään kyennyt
vähintäkään vastarintaa tekemään, vaan oudoksuen katseli uutta
asemaansa ja noita merkillisiä haamuja, jotka häntä ympäröivät.
Hän ei nytkään voinut muuta luulla, kuin että ne olivat tämän lumotun
linnan haltijoita, jotka pitivät peliään hänen kanssaan ja olivat hänet
loihtineetkin, koskei hän kyennyt puolustautumaan eikä edes jäsentä
liikahuttamaan. Vehje siis onnistui mainiosti kirkkoherran suunnitelman
mukaan.
Ainoa, joka tämän salaperäisen tapauksen aikana oli tavallisessa
puvussaan ja kenties myöskin ainoa täysjärkisen tavalla käyttäytyvä,
oli Sancho. Ja vaikkei paljoa puuttunut että hän hölmistyi yhtä
suuressa määrässä kuin herransakin, tunsi hän kuitenkin kaikki nuo
valepuetut henkilöt; mutta hän oli niin moninaisten kovanonnenpotkujen
ja pettymysten murtelema, ettei hän edes avannut suutansakaan,
vartoen vain mikä tarkotus ja loppu hänen herransa pahoinpitelyllä
oikeastaan oli. Sittekun häkki oli niin tarkoin sulettu, etteivät
säleet ja saranat ainakaan ensi nykäisyllä peräänantaneet, nostivat nuo
salamyhkäiset haamut sen hartioilleen kantaakseen sen vankkureille.
Kulkueen astuessa ulos huoneesta kuultiin järeän ja mahtavan äänen,
niin järeän kuin parturi Niklaksen kurkusta vain voi tulla, puhuvan
näin:
"Oi sinä Surullisen hahmon ritari! Elä ollenkaan ihmettele eläkä sure
nykyistä vankeuttasi, sillä se on välttämätön paha, jotta suuri ja
uhkarohkea yrityksesi saisi mitä pikaisimman päätöksen. Ja sen se
saa, konsa la Manchan hurja leijona ja Toboson valkea kyyhky ovat
taivuttaneet ylpeät niskansa, avioliiton suloiseen ikeeseen, josta
aikoinaan syntyy sarja leijonanpoikasia, jotka väkevillä kynsillään
verrattomasti isästään muistuttavat. Tämä on tapahtuva, ennenkun
vuosi kahdesti on umpeen vierinyt. Ja sinä, asemiehistä ylväin ja
kuuliaisin, elä sinäkään säikähdä tai harmistu nähdessäsi silmäisi
valoa ja vaeltavan ritariston kukkaa tällä tavalla kuletettavan; sillä
kohta saat nähdä olevasi -- jos se maailmoitten tekijän tahto on --
niin korkeaan asemaan korotettu, ettet enää itseäsi tuntisikaan.
Eläkä milloinkaan epäile herrasi lupausten todenperäisyyttä. Pyhän
Valhettaren nimessä vakuutan sinulle vielä kerran, että sinun
suurenmoiset urhotyösi eivät suinkaan jää palkitsematta, niinkuin
aikanasi tulet havaitsemaan. Seuraa siis, oi jumalainen asemies,
urhoollisen ja lumotun ritarisi jälkiä; sillä asiaan kuuluu, että
sinä käyt hänen kanssaan minne ikinä kohtalo teitä johtaa. Ja koska
minun ei ole sallittu tämän enempää teille puhua, niin suljen teidät
Kaikkivaltiaan turviin ja palaan takasin sinne mistä olen tullutkin."
Puheensa lopussa parturi korotti äänensä kumeaksi ja vaijenti sen sitte
yht'äkkiä, niin että nekin, jotka petoksesta tiesivät, hätkähtivät
melkein luullen todellisen hengen ääntä kuulevansa. Don Quijote sai
suurta lohdutusta näistä ennustuksista, sillä hän oli ymmärtävillään
niiden todellisen sisällyksen, joka lupasi hänelle rauhallisia elon
päiviä avioliiton siteissä rakastetun Dulcinean kanssa, mistä liitosta
olisi putkahtava maailman nuoria leijonanalkuja, hänen poikiaan, suuren
la Manchan ikuiseksi ylpeydeksi ja kunniaksi. Ja uskoen tämän kautta
ritarikirjoista ahmimainsa haaveitten käyvän toteen, huokasi hän syvään
ja huusi kaikuvalla äänellä: "Ken lienetkin, oi mahtava henki, joka
minulle niin suuria asioita ennustat, minä vannotan sinua sanomaan
puolestani sille viisaalle loitsijalle, joka elämäni vaiheita ohjaa,
ettei hän sallisi minun menehtyvän tässä vankilassani, ennenkun olen
nähnyt ihanien lupaustesi toteutuvan. Sillä jos ne kerran toteutuvat,
pidän vankeuttani kunnianani ja tätä kovaa sijaani pehmeänä vuoteena
enkä minään ankarana taistelukenttänä. Mitä tulee asemieheni Sancho
Pansalle antamiisi lupauksiin, kiitän niistäkin hänen puolestaan,
luottaen niin hänen uskollisuuteensa ja rehellisyyteensä, ettei hän
milloinkaan minua hylkää myötä- tai vastoinkäymisissä. Sillä vaikkei
onni auttaisikaan minua sellaiseen valtaan, että voisin hänelle
lupaamani saaren elikkä jotain muuta yhtä arvokasta lahjaa antaa, ei
hän kuitenkaan ole menettävä laillista palkkaansa. Olen nimittäin
testamentissani, jonka ennakolta olen laatinut, määrännyt hänelle osan
omaisuudestani, tosin ei hänen ansioittensa, mutta minun varallisuuteni
mukaisen."
Sancho Pansa, jonka isäntänsä hyvyys liikutti kyyneliin saakka, kumarsi
mitä kohteliaimmin ja suuteli hänen molempia käsiään, sillä vain toista
kättä hän ei voinut, koska molemmat olivat yhteen sidotut. Sitte
nostivat kummitukset häkin vankkureille.