Prinsessa Micomiconan kertomus ja Sancho Pansan seikkailu.
Surullisen hahmon ritarin ensi huolena heidän matkalle jouduttuaan oli
vaatia aseenkantajaltaan tiliä tämän lähettilästoimesta. Uskollinen
asemies osotti tässä tilaisuudessa vallan ihmeellistä mielenmalttia, ja
hänen herralleen antamansa tiedot tyydyttivät tätä sitä enemmän, kun ne
olivat ammennetut yksinomaan Sanchon mielikuvituksesta. Kun tämä tärkeä
kohtaus oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, liittyivät
isäntä ja palvelija jälleen muuhun seuraan.
"Armollinen neiti", lausui ritari sitten prinsessa Micomiconalle,
"pyydän teitä nyt kertomaan meille onnettomuudestanne, jollette tahdo
sitä salassa pitää, ja ilmoittamaan ketkä teille vääryyttä ovat tehneet
ja keille minun on puolestanne kostettava." -- "Kernaasti tahdon kertoa
siitä", vastasi Dorotea, "mutta pelkään ikävystyttäväni teitä niin
epämieluisista asioista puhumalla." -- "Ei, ette suinkaan", sanoi don
Quijote; "päinvastoin olemme siitä kovin kiitolliset." Kirkkoherra ja
parturi asettuivat tällöin prinsessan kummallekin puolelle kuullakseen
hänen kertomustaan; ja Sancho, jonka mieltä asia kiinnitti yhtä
paljon kuin herransakin, oli pelkkänä korvana. Sittekun Dorotea oli
asettunut sellaiseen asentoon satulassaan, että voi paremmin puhua
seuralaisilleen, alkoi hän surullisen kertomuksensa seuraavalla tavalla:
"Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on..." Hän pysähtyi
hetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli
antanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: "Ei ole
lainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne
kaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet
tavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo
mikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla
kovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien
takaa etsimään itselleen kostajaa." -- "Totta on", sanoi Dorotea,
"että mieleeni yht'äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni
onnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa
tulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin
voin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen
Micomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni,
kuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän
taitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen
häntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin
nuorella ijällä. Tämä seikka ei häntä niin suuresti murehuttanut, se
kun oli tavallinen maailman meno; mutta hän tiesi sen ohessa -- yhä
saman salaisen taitonsa avulla -- että muuan ilkeä jättiläinen, joka
hallitsi eräässä rajoillamme sijaitsevassa suuressa saarivaltakunnassa
ja jonka nimi oli Pandafilando Karsaskatseinen (jonka lisänimen hän
oli saanut koska aina katseli kieroon muita sillä pelättääkseen) minun
orvoksi jouduttuani hyökkäisi isolla sotavoimalla maahani ja ryöstäisi
sen tykkänään käsistäni. Tätä hirveää onnettomuutta en muka voisi
muuten välttää kuin menemällä vaimoksi tuolle jättiläiselle, mutta sitä
tiesi isäni minun ei koskaan tekevän. Minä en ikinä suostu vaimoksi
jättiläiselle, vaikka tämä olisi suurin ja hirvittävin koko maailmassa.
Sen vuoksi sanoi isäni kuollessaan minulle, että jättäisin hyvällä
valtakuntani tuolle hirviölle, jotta alamaiseni eivät tulisi sodan
jaloissa kärsimään; ja että sitte valittuani miehistäni uskollisimmat
seuralaisikseni, matkustaisin viipymättä Espanjaan etsimään suojelusta
eräältä kuuluisalta vaeltavalta ritarilta, jonka urhotekojen maine
täyttää koko maailman ja jonka nimeksi hän mainitsi muistaakseni don
Azote tai don Gicote..." -- "Sanokaa don Quijote", ehätti Sancho
väliin, "elikkä muuten Surullisen hahmon ritari." -- "Aivan oikein",
myönsi Dorotea, "don Quijote se olikin. Muuten hänen piti olla kookas
ruumiiltaan sekä kasvoiltaan laiha, sanalla sanoen isäni kuvasi teidät,
herra ritari, niin ihmeteltävän tarkasti, ettei minulla ollut lainkaan
vaivaa tuntiessani teidät siksi jo ensi silmäykseltä. Muuta ei minulla
enää ole sanottavaa, sillä luulen jo perineeni takasin esi-isäini
valtakunnan, koska te hyvyydessänne olette luvannut minulle väkevän
käsivartenne apua ja lähtevänne minne vain teidät vien. Tarkotukseni
on asettaa teidät kasvoista kasvoihin tuon kurjan Pandafilando
Karsaskatseisen kanssa, jolle toivon teidän verisesti kostavan ja
riistävän häneltä kruununi ja valtakuntani, jotka hän vääryydellä
on minulta anastanut. Unhotin vielä mainita, että isäni, viisas
kuningas Tinacrio, jätti minulle paperikäärön, johon kreikkalaisin tai
araapialaisin kirjaimin (joita en osaa lukea) oli merkitty, että jos
tuo ritari urhotekonsa suoritettuaan pyytäisi minua puolisokseen, minun
olisi siihen ehdottomasti suostuttava ja annettava hänelle valtakuntani
ja käteni." -- "Hei vaan, Sanchoseni, miltäs se rupeaa kuulumaan!"
huudahti don Quijote ylen ihastuneena. "Tajuatko mistä on kysymys?
Kuinka usein olenkaan sinulle tällaisista asioista puhellut? Katsohan
vain miten valtakuntia satelee hallittavaksemme ja kuninkaantyttäriä
naidaksemme!" -- "Siitäpä näyttää", myönnytteli Sancho; "mutta jopa
olemmekin saaneet kauvan sellaista ihmettä odottaa." -- "Kas tällainen,
jalot herrat", jatkoi Dorotea, "on onnettomuuksieni historia. Muuta
minulla ei ole lisättävää kuin että kaikista seuralaisistani pelastui
eräässä hirveässä haaksirikossa vain tämä pitkäpartainen asemieheni. Me
kahden vain pelastuimme kumpikin lankullamme, niin että minusta tuntuu
kuin olisi taivas lähettänyt meille ihmeen säästääkseen meidät parempia
aikoja varten." -- "Paremmat ajat ovat jo koittaneet", huudahti don
Quijote. "Vannon uudelleen pitäväni teille ennen antamani lupauksen,
seuraavani teitä hamaan maailman ääriin enkä erkanevani teistä ennenkun
pidän kädessäni julman ja viekkaan vihollisenne päätä, jonka taivaan ja
voimakkaan käsivarteni avulla leikkaan hänen rungostaan, oli hän sitte
vaikka Mars-jumala itse. Ja asetettuani teidät jälleen kuninkaalliseen
valtaanne, jätän kätenne ja sydämmenne vapaasti käytettäväksenne;
sillä niin kauvan kuin tahtoni on vangittu tuon julman kaunottaren
kahleisiin... Muuta en voi sanoa kuin että minun on mahdoton ajatella
ketään muuta naista, vaikka se olisi Feniks-lintu itse!"
Sancho Pansaa, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut herransa puhetta,
murehuttivat tämän viime sanat niin kovin, ettei hän voinut olla
sanoiksi puhkeamatta. "Niin totta kuin kerran kuolen", huudahti hän,
"te, herra don Quijote, näytätte kerrassaan kadottaneen viimeisenkin
järjenrahtunne! Niinkuin vielä voisitte epäröidä, kun suuri ja mahtava
prinsessa tarjoo teille kättänsä ja valtakuntaansa. Luuletteko
sellaisia onnenpotkauksia joka oksalla kasvavan, vai pidättekö
neito Dulcineaa kauniimpana kuin tätä prinsessaa? Ei sinnepäinkään,
tuo tytönnaasikka ei riitä riisumaan edes tämän kengännauhojakaan.
Miten nyt minun kreivikuntani käy, jolla minua niin kauvan olette
narrailleet? Ei, naikaa te vain prinsessa ja ottakaa tuo kuningaskunta,
joka kerrassaan putoo suuhunne; ja kun sitte olette päässyt
kuninkaaksi, niin tehkää minut oitis kreiviksi tai markiisiksi, vähät
minä muusta!" Don Quijote ei jaksanut kärsivällisesti kuulla Sanchon
törkeitä solvauksia hänen sydämmensä valtijatarta vastaan; sanaakaan
virkkamatta hän kohotti keihäänsä ja takoi sillä niin voimakkaasti
onnettoman asemiehensä päähän, jotta tämä luhistui maahan; ja jollei
Dorotea olisi käynyt väliin, olisi hän poloisen vielä hengiltäkin
ottanut. "Luuletteko te kurja moukka", karjasi hän, vihapäissään
teititellen Sanchoa, "että minä iankaikkisesti voin kärsiä teidän
typeriä puheitanne ja alati teille anteeksi antaa? Elkää luulkokaan
semmoista, te kirottu konna, joka uskallatte avata kurjan kitanne
häväistäksenne verratonta Dulcineaa! Ettekö tiedä, kelvoton olento,
että minä häneltä saan kaiken voimani ja urheuteni ja että ilman
häntä en kykenisi hiirtäkään tappamaan? Sanokaas minulle, mestari
myrkkykieli, ken tämän kuningaskunnan olisi valloittanut, ken
jättiläiseltä kaulan katkaissut ja ken teistä markiisin tehnyt --
sillä kaikkea tätä pidän jo suoritettuna asiana -- jollei sitä olisi
tehnyt juuri Dulcinean urhous, joka on terästänyt minun käsivarteni
näitä kaikkia suuria tekoja toimittamaan? Hän se minussa taistelee ja
antaa minulle voiton, samatekuin minäkin hänessä elän ja hengitän.
Ilkeä solvaaja, kuinka kiittämätön olettekin! Juuri sinä hetkenä,
jolloin teidät olen kohottanut maan mahtavain verralle, palkitsette
sen puhumalla pahaa siitä henkilöstä, joka teille hyvää tekee." Sancho
ei kuitenkaan ollut niin masentunut äskeisestä selkäsaunastaan, ettei
olisi ymmärtänyt ritarin sanoja; mutta hän tahtoi siirtää arvoisan
ruumiinsa turvallisempaan paikkaan ennenkun uskalsi vastata. Hän siis
nousi kiiruusti pystyyn ja asettui prinsessan muulin taa, mistä puheli
ritarille: "Sanokaas minulle, armollinen herra, eikö ole totta ettette
peri valtakuntaa, jollette nai tätä prinsessaa; ja jollette niin tee,
niin millä sitte minua palkitsette? Tästähän minä äsken puhetta pidin
ja enkös vain ollut oikeassa? Ja miksi tosiaan epäröittekään naida
tämän kuningattaren, joka on tulla tupsahtanut suoraan taivaasta
syliinne? Mitä kauneuteen tulee, niin en enää puutu siihen juttuun;
mutta totta puhuakseni ovat molemmat minusta yhtä kauniita, vaikken ole
milloinkaan nähnytkään neiti Dulcineaa." -- "Mitä sinä puhut, kurja
petturi! Etkö ole Dulcineaa nähnyt?" jyrisi don Quijote. "Etkö juuri
tuonut minulle vastausta häneltä?" -- "Niin, nähkääs, tarkotin sanoa,
etten ole häntä nähnyt tarpeeksi voidakseni kaikki hänen kauneutensa
yksityiskohdat kertoa; ylimalkaan hän oli minusta mahdottoman kaunis."
-- "Niin ollen annan sinulle anteeksi", sanoi don Quijote, "ja suo
sinäkin minulle anteeksi tämä pieni ikävyys, sillä ihminen ei voi aina
hillitä ensimmäisiä mielitekojansa." -- "Sen kyllä tiedän", vastasi
Sancho, "sillä lörpötteleminen onkin aina ollut minun ensimmäinen
mielentekoni, niin etten voi olla sanomatta mitä sylki suuhuni tuo." --
"Kavahda siis vastedes sillä tapaa lörpöttelemästä; sillä ruukku käy
niin kauvan kaivolla, kunnes . . . Niin, muuta en sinulle sano." --
"Juuri niin, Herramme näkee taivaastaan kaikki mitä täällä maan päällä
tapahtuu ja hän tietää ken meistä huonommin menettelee, minäkö joka en
puhunut oikein, vaiko teidän armonne joka käyttäytyi moisella tavalla."
-- "No nyt ollaan jo tarpeeksi puhuttu", lausui Dorotea. "Sancho
ystävä, menkää suutelemaan isäntänne kättä, pyytäkää häneltä anteeksi
ja muistakaa vasta kiittää ja laittaa vähän varovaisemmin. Etenkin
pankaa mieleenne, ettette koskaan puhu pahaa tuosta Toboson neitosesta,
jota tosin en tunne, vaan jota kernaasti tahtoisin palvella, koska
tämä mainio la Manchan ritari häntä pitää niin suuressa arvossa. Mitä
muuten sinuun tulee, niin luota lupaukseeni, etkä suinkaan jää ilman
palkintoa." Sancho nyökkäsi prinsessalle ja kävi suutelemaan herransa
kättä, jonka tämä suurella arvokkaisuudella hänelle ojensikin.