Miten parturi ja kirkkoherra, mukanaan kuuluisa Micomiconan prinsessa,
lähtivät hakemaan don Quijotea Mustalta vuorelta.
Vuorelta lähdettyään Sancho matkasi Toboson tietä pitkin ja saapui
seuraavana päivänä sen majatalon kohdalle, missä häntä edellisellä
kerralla oli niin häijysti kohdeltu. Heti sen nähtyään hänen ruumistaan
kylmät väreet puistattivat, ja hän oli yhä vielä näkevinään itsensä
ilmassa heilumassa; senpä vuoksi häntä haluttikin kulkea sen ohitse,
vaikka olikin päivällisen aika eikä miespoloinen ollut nauttinut
einettä pitkään aikaan. Hänen ollessa kahden vaiheilla käydäkö sisään
vaiko jatkaako matkaa, astui majatalosta ulos kaksi miestä, jotka
näyttivät tuntevan hänet; ja toinen heistä sanoi toverilleen: "Arvon
kirkkoherra, eikö tuo ole Sancho Pansa, jonka emännöitsijä sanoi
seikkailijamme ottaneen mukaansa asemiehekseen?" -- "Hän se on",
vastasi kirkkoherra, "ja hevosen tunnen don Quijoten ratsuksi."
Miehet todella olivatkin Sanchon kotikylän kirkkoherra ja parturi.
Tunnettuaan sekä ratsastajan että ratsun he kävivät hänen luokseen,
ja puhutellen Sanchoa nimeltä kysyi kirkkoherra, minne hän herransa
oli jättänyt. Sanchokin tunsi heti molemmat, mutta päätti salata don
Quijoten olinpaikan ja nykyisen tilan. "Hyvät herrat", sanoi hän
nyreästi, "isäntäni on paraikaa kaukana täältä toimittamassa muuatta
tärkeää työtä, jota en henkeni uhalla uskalla ilmaista." "No no,
Sancho Pansa, kelpo ystäväni", sanoi parturi, "ei meitä niin helposti
nenästä vedetä. Jollet ilmaise meille minne herrasi heitit, niin
uskomme sinun murhanneen hänet varastaaksesi sitte hänen hevosensa.
Sano nyt muitta mutkitta paikalla missä don Quijote oleskelee,
tai marssi sitte vankilaan." -- "Eihän toki, armolliset herrat",
huudahti Sancho hätäytyneenä, "ei minua tarvitse käydä uhkailemaan;
en ole mikään murhamies enkä hevosvaras, vaan kelpo kristitty.
Herrani on tuolla vuoristossa ja tekee paraikaa katumustöitä minkä
ennättää." Ja ollenkaan vastustelematta hän kuvasi mihin tilaan don
Quijote oli jäänyt ja mitä seikkailuja heillä oli ollut; mitä häneen
itseensä tulee, niin oli hän viemässä kirjettä neiti Dulcinealle,
Lauri Corchuelon tyttärelle Tobosossa, johon ritari oli kuollakseen
rakastunut.
Kirkkoherra ja parturi hämmästyivät suuresti Sanchon kertomuksesta,
ja vaikka kyllä tunsivat don Quijoten hulluuden, eivät he voineet
kyllin ihmetellä, miten hän jok'ainoa päivä sai yhä kummallisempia
päähänpistoja. He pyysivät saada nähdä don Quijoten kirjeen
Dulcinealle, ja sen luettuaan he joutuivat yhä enemmän hämille. He
tunsivat ritarin vanhastaan hyvin ja tiesivät, ettei maksanut vaivaa
yrittääkään saada häntä järkiinsä. Sen vuoksi he rupesivat miettimään
keinoja, miten juuri hänen hulluuttaan hyväkseen käyttäen saisivat
hänet palaamaan kotiin.
"En näe tässä muuta neuvoa", sanoi parturi kirkkoherralle, "kuin
että te, arvoisa kirkkoherra, joutuun lähdette nepaanne, nuoren
Dorotean luokse, joka on aika nokkelaälyinen tyttö. Taivuttakaa
hänet pukeutumaan vaeltavaksi prinsessaksi, jonka rippi-isäksi
te itse tarpeen tullen voisitte ruveta; minä olen vaikka hänen
ratsupalvelijansa. Minulla sattuu juuri olemaan laukussani valeparta,
jota voin käyttää naamarina. Dorotean ei tarvitse muuta tehdä kuin
itkien rukoilla suojelusta Surullisen hahmon ritarilta, saadakseen
hänet palaamaan meidän seurassamme kotiin."
Kirkkoherra suostui mielellään esitykseen ja kävi puhuttelemaan
mainittua neitoa. Tämä oli lukenut paljon ritariromaaneja, niin että
oli hyvin perehtynyt tällaisiin juoniin. Viivyttelemättä hän otti
esiin erinomaisen kauniin hameen sekä runsaasti koristellun vihreän
kauhtanan, helminauhan ynnä muita naiskoruja; ja kun hän kaiken tämän
koreuden oli pukenut päälleen, näytti hän niin loistavan kauniilta,
ettei muiden ihastuksesta tahtonut loppua tullakaan.
Enimmän hän kuitenkin vaikutti Sanchoon, joka ei voinut siirtää
hänestä katseitaan. "Ken tämä kaunis neiti on ja mitä hän täältäpäin
etsii?" kysyi hän kiihkeästi kirkkoherralta. -- "Kukako neiti on?"
toisti kirkkoherra. "Onpahan vain Micomiconin suuren valtakunnan
kruununperijätär, joka tulee rukoilemaan isäntääsi kostamaan erään
ilkeän jättiläisen hänelle tekemää vääryyttä; ja kun maine kuuluisan
don Quijoten urhoollisuudesta on levinnyt yli koko Guinean, ei
prinsessa ole arkaillut tehdä tätä pitkää matkaa hänen apuaan
etsiäkseen." -- "Sepä vasta on mainiota!" huudahti Sancho ihastuneena,
"hän on tervetullut meidän luoksemme! Sepä tosiaan on onnellinen
etsintä ja oivallinen löytö, jos vain herrani onnistuu kolauttaa tuo
lemmon jättiläinen kuoliaaksi. Ja totta varmaan hän sen tekeekin,
jos vain tapaa miehensä ja jollei tämä ole loitsija, sillä sellaisia
vastaan ei hänellä ole mitään valtaa. Mutta yhtä asiaa pyydän
teiltä, armollinen kirkkoherra, että neuvotte häntä oitis naimaan
tuon prinsessan. Sillä jos hän saa päähänsä ruveta esimerkiksi
arkkipiispaksi, ei hän milloinkaan voi päästä prinsessan mieheksi ja
sitte keisariksi. Minä olen nimittäin tässä aatellut omaakin kohtaani
ja huomannut, ettei ole minulle hyvä jos herrani rupee arkkipiispaksi,
sillä silloin en minä, joka olen nainut mies, kelpaa kirkon
palvelukseen." -- "Olet oikeassa, Sancho hyvä", sanoi kirkkoherra;
"lupaan käyttää herraasi nähden kaikkea vaikutusvaltaani."
Sancho ilmaisi tyytyväisyytensä kirkkoherran lupauksesta, ja tämä
puolestaan ihmetteli Sanchon yksinkertaisuutta ja miten ritarin hullut
haaveet olivat juurtuneet palvelijankin päähän. Dorotea oli jo noussut
kirkkoherran muulin selkään ja parturi varustautunut tekoparrallaan,
jonka jälkeen he pyysivät Sanchon johdattamaan heidät isäntänsä luo,
varottaen vahvasti häntä ilmaisemasta kirkkoherraa ja parturia; sillä
jos ritari nämä tuntisi, rupeisi hän epäilemään heidän asiaansakin, ja
silloin hän voisi kadottaa tämän mainion tilaisuuden päästä keisariksi.
Prinsessa Micomicona, hänen asemiehensä ja suuri Sancho olivat
kulkeneet noin kolme neljännes peninkulmaa, kun näkivät don Quijoten
seisovan kalliolla, täysin puettuna vaan ilman rautavaruksiaan. Heti
kun prinsessa sai tietää hänen olevan etsimänsä ritarin, pysäytti hän
ratsunsa, astui asemiehensä auttamana satulasta ja heittäysi maahan
hänen eteensä. Don Quijoten vastustuksesta huolimatta hän syleili
ritarin polvia ja puhui hänelle seuraavasti: "En nouse jalkainne
juuresta, urhoollinen ja voittamaton ritari, ennenkun lupaatte tehdä
minulle erään palveluksen, joka yhä enentää mainettanne ja auttaa
maailman onnettominta ja sorretuinta neitoa suuresta pulasta. Ja jos
urhoutenne todella on niin verraton ja käsivartenne niin voimakas
kuin huhu kertoo, niin vaativat kunnian ja ritarillisuuden lait teitä
auttamaan minua poloista, jonka suuri maineenne on tuonut tänne
maanpiirin toisesta äärestä teidän suojelustanne anomaan." -- "Minä
puolestani, lumoava kaunotar", vastasi don Quijote kohteliaasti, "olen
päättänyt olla lausumatta sanaakaan, ennenkun nousette pystyyn."
-- "En nouse tästä konsanaan, kuuluisa ritari", sanoi sorrettu
prinsessa, "jollette lupaa minulle pyytämääni avuntekoa." -- "Siinä
tapauksessa minun täytyy se luvata sillä ehdolla kumminkin, ettei se
sodi kuninkaani ja isänmaani ynnä sen kalliin olennon etuja vastaan,
joka on kahlehtinut vapauteni ja sydämmeni." -- "Voin teille varmasti
vakuuttaa, etteivät mitkään näistä tule kärsimään siitä vahinkoa",
sanoi prinsessa.
Sancho lähestyi don Quijotea ja kuiskutti hänelle korvaan: "Lähtekää,
lähtekää toki hänen mukaansa, armollinen herra, voitte hyvin suostua
hänen pyyntöönsä, se on pieni mitättömyys vain. Teidän tarvitsee
vain kolauttaa kuoliaaksi muuan inhottava jättiläinen. Ja hän, joka
sitä teiltä pyytää, on prinsessa Micomicona, suuren Micomiconin
valtakunnan kuningatar Etiopiassa." -- "Se on samantekevää kuka hän
on", vastasi don Quijote; "minä teen mitä velvollisuuteni, omatuntoni
ja ritarisäätyni lait käskevät." Ja kääntyen prinsessan puoleen jatkoi
hän: "Nouskaa toki pystyyn, neitiseni, minä suostun siihen palvelukseen
mitä teidän kauneutenne minulta toivoo." -- "Anon apua teidän
urhoollisuudeltanne, verraton ritari", sanoi Dorotea yhtä kohteliaasti,
"ja pyydän teitä nyt heti lähtemään kanssani sinne mihin tahdon teidät
viedä ja vielä pyydän ettette antaudu mihinkään muuhun seikkailuun,
ennenkun olette puolestani kostanut konnalle, joka vastoin kaikkea
jumalallista ja inhimillistä oikeutta on riistänyt valtakuntani." --
"Sen lupaan ja vannon, kaikkein armollisin neiti", vastasi ritari;
"voitte jo rohkaista mieltänne ja karkottaa surun, joka teitä painaa;
toivon Jumalan avulla ja käsivarteni voimalla voivani asettaa teidät
takasin menettämällenne valtaistuimelle ja kostaa kaikille ryöväreille,
jotka teitä siltä pidättävät. Ja käykäämme nyt heti paikalla toimeen,
sillä viivytteleminen on aina vaarallista."
Murheellinen prinsessa koki kaikin mokomin suudella sankarimme käsiä,
mutta tämä, kohteliaana ja ritarillisena kuin aina, ei tahtonut sitä
suvaita. Hän sai kaunottaren viimeinkin nousemaan pystyyn, syleili
häntä hellästi ja käski sitte Sanchon tuomaan hänen varuksensa.
Aseenkantaja nouti ne eräästä puusta, jonka oksille ne olivat
ripustetut kuin mikäkin voittosaalis; ja kun don Quijote oli ne pukenut
päälleen, lausui hän: "Lähtekäämme nyt heti auttamaan tätä korkeata
prinsessaa ja käyttämään taivaan meille antamaa voimaa ja urhoutta
hänen vihamiestensä kukistamiseen." Parturi, joka myös oli koko ajan
ollut polvillaan uskaltamatta vetää suutaan nauruun, koska pelkäsi
pudottavansa valepartansa, nousi seisaalleen ja tarttui prinsessan
toiseen käteen, don Quijoten pitäessä toista; ja yhdessä he nyt
nostivat hänet muulin selkään.
Sancho-parka sai käydä jalkasin perässä, mikä surkeus taas johdatti
kadotetun harmon hänen mieleensä, niin että syvä huokaus kohosi
hänen rinnastaan. Kuitenkin hän kärsivällisesti hillitsi suruaan,
sillä olihan hänen herransa nyt hyvällä alulla päästä keisariksi.
Hän ei sitä epäillytkään, etteikö tämä naisi prinsessaa ja pääsisi
ainakin Micomiconin kuninkaaksi. Vain yksi synkkä ajatus hämmensi
näitä valoisia kuvitteluja: tuo valtakunta tuntui sijaitsevan
neekerien maassa, joten hän herransa armosta siis joutuisi maaherrana
hallitsemaan mustia; mutta tämäkin häiritsevä ajatus väistyi pian. "Oh,
olkoot alamaiseni vain mustia, mitä se tekee! Se on paljon parempi
vain. Kuletan heitä Espanjaan, myyn heidät siellä, saan hyvät rahat
taskuuni ja ostan niillä jonkun aatelistilan, jossa elän huoletonna
vanhuuteni päivät. Olenko muka liian tyhmä tällaisiin asioihin?
Tarvitseeko olla filosoofi osatakseen myydä kolmekymmentä tai edes
kymmenenkin tuhatta orjaa? Hei, niin totta kuin olen Sancho Pansa,
sen verran saan toki noita mustilaisia kokoon, isoja ja pieniä miten
sattuu, ja olkootpa ne vaikka mustia kuin piki, osaan ne aina muuttaa
kauniiksi kullankeltaisiksi ja hopeanvalkoisiksi kolikoiksi! Tulkaa
lähelle vain, en minä niin vaarallinen ole!" Näin hauskoissa mietteissä
Sancho taivalsi eteenpäin ja unohti pian senkin ikävän, että nyt sai
jalan astua.
Kirkkoherra, joka tähän asti oli pysytellyt piilosalla, katsoi nyt ajan
tulleen hänenkin astua näyttämölle, ja hän ilmautui yht'äkkiä tielle
huutaen täyttä kurkkua: "Tervetullut, rakas maanmieheni don Quijote de
la Mancha, ritariston kukka ja huippu, sorrettujen tuki!" sekä riensi
syleilemään don Quijoten vasenta polvea. Ritari ensin hyvin hämmästyi
miehen käytöksestä, mutta tunsi vihdoin hänet vanhaksi ystäväkseen
kotikylän kirkkoherraksi ja koetti kaikin mokomin laskeutua ratsultaan.
Tätä ei toinen tahtonut sallia, jonka vuoksi don Quijote huudahti: "Ah,
ei ole oikein, herra kirkkoherra, että minä istun hevosen selässä,
kun teidän korkea-arvoisuutenne käy jalkasin." -- "En millään ehdolla
salli teidän nousta satulasta", vastasi kirkkoherra. "Suvaitkaa, teidän
armonne, istua vain hevosenne selässä, sillä ratsastaen te suoritatte
maailman suurimpia ihmetöitä; minun halpuudelleni on kylliksi, jos
joku näistä muista herroista sallii minun istua taakseen muulinsa
selkään. Silloin voin kuvitella istuvani Pegasuksen tai kuuluisan
maurilaisurhon Muzaraquen viisaan ratsun selässä, joka tänäkin päivänä
makaa loihdittuna Zulema-kummun sisässä lähellä suurta Complutumin
kaupunkia." -- "Olette vallan oikeassa, herra kirkkoherra", sanoi don
Quijote, "enkä enää vastustelekaan. Mutta luulen, että armollinen
prinsessa minun tähteni suvaitsee käskeä asemiehensä antamaan teille
paikkansa muulin selässä ja itse istumaan taaksenne, jos se vain käy
laatuun."
Tällä tapaa seurue viimein pääsi matkalle don Quijoten kotitaloa kohti,
ilman että ritari lainkaan vainusi kepposta, joka hänelle oli aijottu.