"Se kuulustaa hyvältä, armollinen herra", lausui Sancho; "ja nyt te
vain varustatte sen allekirjoituksellanne." -- "Ei tarvita mitään
allekirjoitusta", vastasi don Quijote; "panen vain loppukoukeroni,[8]
joka kyllä riittää takaukseksi vaikka kolmestakin sadasta aasista." --
"Sen kyllä uskon", sanoi Sancho, "ja nyt käyn satuloimaan Rosinanten;
valmistaukaa siis antamaan minulle siunauksenne, sillä aijon lähteä
nyt heti, huolimatta jäädä katselemaan teidän hullutuksianne,
joista jo olen saanut tarpeekseni asti." -- "Ainakin tulee sinun",
sanoi ritari, "nähdä minun aivan alastonna tekevän pari tusinaa
ritarillisia hullutuksia, joihin ei tarvita pitkää aikaa, jotta
sitte voit omantuntosi mukaan ja näkemäsi perusteella kuvailla
Dulcinealle tilaani." -- "Oh, uskon kyllä sananne", huudahti Sancho;
"mutta luojanne nimessä pyydän, herra ritari, päästä näkemästä
teitä alastonna. Se mua niin kovin murehuttaisi, etten voisi
pidättää kyyneleitäni, joita olen tänä yönä jo tarpeeksi vuodattanut
harmoparkaani muistellessani. Jos minun kuitenkin välttämättömästä
pitää katsella hullutuksianne, niin tehkää ne pian, sillä minulla
on kiire matkaan. Mutta millä ihmeellä te aijotte elää, armollinen
herra, sillä aikaa kuin minä olen poissa?" -- "Elä siitä pidä mitään
murhetta", vastasi don Quijote; "olen päättänyt ravita itseäni vain
näiden niittyjen ruohoilla ja näiden puitten hedelmillä, sillä minun
yritykseni erityisenä hienoutena on juuri nälkäkuolema ynnä muut
senkaltaiset eriskummallisuudet."
"Mutta, armollinen herra", keskeytti Sancho hänet, "luuletteko että
palatessani osaan takasin tähän paikkaan, joka on niin kovin syrjäinen
ja aivan kätkössä?" -- "Huomaa tarkasti mitä sanon", lausui ritari;
"minä en liiku tästä minnekään etäämmälle ja nousen tavan takaa
korkeimmalle kallionhuipulle, mistä minut kyllä näet, taikka huomaan
minä sinut tiellä. Paremmaksi varmuudeksi leikkaa sentään rautatammen
oksia, joita sirotat tielle joka kuuden askeleen päähän siksi kun
tulet tasangolle; se olkoon sulle palatessasi merkkinä ja oppaana,
kuten Ariadnen lankavyyhti Perseuksen pojalle tämän lähtiessä Kretan
labyrintista." Sancho lupasi työtä käskettyä; ja saatuaan herraltaan
siunauksen matkalleen ja molempien itkien syleiltyä toisiaan kapusi hän
Rosinanten selkään. "Sancho ystäväiseni", sanoi silloin don Quijote,
"minä uskon nyt huostaasi oivan ratsuni. Pidä siitä yhtä hellää hoivaa
kuin olisin se minä itse." Sancho sanoi isännälleen vielä kerran
jäähyväiset ja alotti matkansa, kylväen tielle rautatammen oksia kuten
häntä oli käsketty.
Hän ei vielä ollut pitkällekään ennättänyt kun hän käänsihe takasin.
Don Quijoten ihmetellessä mitä se merkitsi vastasi Sancho: "Herra,
ehkäpä sittekin olitte oikeassa kun vaaditte minun ensin katselemaan
hullutuksianne, jotta silminnäkijänä niistä tiedän kertoa kullallenne;
vaikka muuten luulen koko tämän katumustemppunne olevan suurin hullutus
mitä voitte tehdä." -- "Enkös sitä sinulle jo sanonut, Sancho hyvä",
vastasi don Quijote. "Odotahan vähän, niin sillä aikaa kuin luet
Isämeidän ennätän jo tehdä puolitusinaa hullutuksia." Näin sanoen hän
riisui takkinsa ja paitansa, paljastaen siten yläruumiinsa, ja teki
pari hurjaa ilmahyppyä, läimäytti kämmeniään kantapäihinsä ja löi vielä
pari kuperikeikkaa, niin ettei Sancho enää voinut olla epätietoinen
herransa hulluudesta. Sitten lähdemme hänen matkaansa aina siihen asti
kuin hän palaa takasin Mustaan vuoristoon, eikä meidän tarvitsekaan
matkalla kauvan viipyä kuten seuraavassa nähdään.