jossa don Quijote vapauttaa joukon kovaonnisia, joita väkisin vietiin
semmoiseen paikkaan, minne eivät itse halunneet mennä.
Kun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän
tusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut
toisiinsa kuin helmet rukousnauhassa pitkällä köydellä, joka kulki
kaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana
seurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut
olkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin
heittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen
saattueen Sancho sanoi: "Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla
kuninkaan kaleereihin!" "Mitä!" huudahti don Quijote; "pakko-orjiako?
Onko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan
kohtaan?" -- "Niin en sanonut", vastasi Sancho, "sanonhan vain, että
nuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa."
-- "Oli miten oli", sanoi don Quijote, "nämä miehet kärsivät väkivaltaa
eivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan." -- "Sitähän minä juuri
tarkotinkin", sanoi Sancho. -- "Jos niin on laita", virkkoi ritari,
"niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää
hirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja." -- "Mutta ajatelkaahan
toki, hyvä herra", huudahti Sancho, "ettei kuningas eikä korkea oikeus
harjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut
heidät ansioittensa mukaan!"
Tällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote
kohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita
ihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. "Hyvä herra", vastasi toinen
ratsastajista, "ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan
kaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää
sen enempää." -- "Teidän velvollisuutenne kuitenkin on", sanoi don
Quijote, "sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän
onnettomuuteensa on syynä." Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että
toinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan:
"Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista,
mutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä
meidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te,
herrani, voitte kyllä puhutella heitä itsekutakin; he tyydyttävät
uteliaisuutenne jos heillä vain on halua, ja sitä heiltä tuskin
puuttuukaan, sillä nämä kunnon veikot eivät muuta pyydä kuin saada
kerskailla konnantöillään."
Saatuaan tämän luvan, jonka don Quijote olisi ottanut asekädessäkin
jos se häneltä olisi kielletty, lähestyi hän joukkoa ja kääntyi
ensimmäisen puoleen, kysyen mistä rikoksesta hänet oli vangittu. "Sen
vuoksi että rakastuin liiaksi", kuului vastaus. -- "Mitä, eikö muuta
syytä ollut?" huudahti ritari. "Jos ihmisiä lähetetään kaleereihin sen
vuoksi että ovat liiaksi rakastuneet, niin olisin minäkin jo aikoja
sitte istunut aironlapa kädessä!" -- "Minun rakkauteni ei ollut sitä
laatua kuin te ehkä tarkotatte", vastasi pakko-orja; "minä rakastuin
niin suuresti muutamaan pesukoriin, etten voinut luovuttaa sitä
käsistäni; ja jolleivät oikeudenpalvelijat olisi sekautuneet juttuun,
olisi se yhä vieläkin hallussani. Minut tavattiin teossa, vangittiin
ja muitta mutkitta tuomittiin, sain selkääni satasen raippoja ja
lähetettiin kolmeksi vuodeksi korkeaa kruunua palvelemaan." Puhuja oli
nuori mies, arviolta neljänkolmatta vuotias ja kotoisin Piedrahitasta.
-- Don Quijote teki saman kysymyksen toiselle vangille, joka oli
synkän ja surullisen näköinen eikä vastannut hänelle sanaakaan.
"Tämä on kanarialintu", vastasi edellinen hänen puolestaan, "joka
viedään kaleereihin koska on laulanut liiaksi." -- "Mitä!" huudahti
don Quijote, "lähetetäänkö joku kaleereihin pelkästä laulamisesta?"
-- "Kyllä, herra, mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin hädässä
laulaminen." -- "Päinvastoin", sanoi ritari, "olen kuullut sanottavan
että laululla voi haihduttaa hätänsä ja murheensa." -- "Mutta tässä
kohden on asianlaita aivan toinen; ken kerran laulaa, saa katua sitä
kaiken ikänsä." -- "Myönnän etten sitä käsitä", sanoi don Quijote. --
"Herra", sanoi silloin muuan vartijoista, "nämä kelpo veikot kutsuvat
kidutuspenkillä tunnustamista hädässä laulamiseksi. Kysyttäessä tämä
pöllöpää tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä
laulettuaan', kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla
saamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin.
Ja kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se
siitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut
rohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei'
kuin 'kyllä', ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa
kuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen,
etteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä." -- "Sitä mieltä
minäkin olen", sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen
kysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: "Sain
kaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia."
-- "Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät
pulastanne", lausui don Quijote. -- "Totta vie, se on vähän liian
myöhäistä", vastasi vanki; "te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo
lopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne
kaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin
kynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin
Toledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa.
Mutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa." -- Don
Quijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus,
valkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun
häneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan
esiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. "Tämä kunnianarvoisa
halliparta", sanoi hän, "menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi,
sittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki." --
"Se kai merkinnee", arveli Sancho, "että hänet tuomion jälkeen vietiin
kaakinpuuhun piestäväksi." -- "Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän
siitä syystä, että harjotti noituutta ja muita ilkeitä asioita..." --
"Siihen minulla ei ole mitään sanottavana", lausui don Quijote.
Sitte hän kääntyi vielä viidennen vangin puoleen udellen hänen
rikostaan, johon tämä vastasi vielä huolettomammin kuin edelliset:
"Lähden tästä palvelemaan hänen majesteettiaan, koska tulin
vaihtaneeksi vanhat paitani toisten uusiin ja perin rahoja sellaisilta,
jotka eivät olleet mulle velkaa. Siitä pidettiin tutkinto, ja kun
mulla ei ollut varoja eikä suojelijoita, niin olin vähällä joutua
hirteen; kuitenkin pääsin kuuden vuoden kaleerivankeudella, johon olin
tyytyväinen, sillä olin ansainnut rangaistukseni. Minä olen nuori ja
elämä on pitkä, niin että vankeuteni kyllä jaksan kestää. Jos teidän
armollanne olisi antaa jotakin meille köyhille raukoille, niin Jumala
sen kyllä taivaassa palkitsee ja me muut täällä maan päällä rukoilemme
teille pitkää ja onnellista ikää." Tämä vanki oli puettu ylioppilaan
tavoin, ja muuan vartijoista sanoi hänen olevan taitavan puhujan ja
osaavan hyvin latinaa.
Hänen jälkeensä tuli muuan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen,
hyvännäköinen mies, joka hiukan karsasti toisella silmällään ja
oli kahlittu toisella tapaa kuin muut. Hänen jaloissaan oli ketju
niin pitkä, että se kiersi koko hänen ruumiinsa ympäri, ja kaulassa
oli hänellä kaksi rengasta, joista toinen oli kiinnitetty ketjuun,
ja toinen oli n.s. leukanoja, josta kävi kaksi rautatankoa alas
vyötäisille; näihin jälleen olivat isoilla munalukoilla varustetut
käsiraudat kiinnitetyt, niin ettei hän voinut viedä käsiä suuhunsa tai
kumartaa päätään maahan päin. Don Quijote kysyi miksi tätä vankia näin
kovin kohdeltiin. "Siksi", vastasi vartija, "että tämä on yksinään
tehnyt enemmin rikoksia kuin nuo kaikki toiset yhteensä, ja koska
hän sitäpaitsi on niin raju ja keinokas, ettemme muuten saisi häntä
käsissämme pidellyksi." -- "Herra ritari", virkkoi silloin rosvo, "jos
teillä on jotakin meille annettavaa niin antakaa se pian ja menkää
sitte taivaan nimessä matkoihinne, sillä tuo loppumaton kyselynne
muiden ihmisten elämänkohtaloista alkaa meitä jo väsyttää. Jos olette
yhtä utelias minun suhteeni, niin tietäkää että nimeni on Gines de
Passamont, jonka elämäkerran nämä omat sormeni ovat kirjoittaneet. Se
on ihmeellinen kirja ja kaunein mitä Espanjassa sitte Maurien aikojen
on sepitetty. Mutta jatkakaamme matkaamme sen pitemmittä puheitta; nämä
lörpötykset ovat jo muutenkin vieneet liian paljon aikaa." Passamontin
näin töykeästi puhuessa kohotti vartija keppiään kurittaakseen häntä
siitä, mutta don Quijote astui väliin sanoen: "Aivan oikeana pidän,
että niin armottomasti köytetty mies saa edes kieltään vapaasti
käyttää"; sitte hän kääntyi vankien puoleen ja puhui heille: "Rakkaat
veljet, kaikesta mitä olette minulle puhuneet olen tullut siihen
käsitykseen, että vaikka teidät rikostenne vuoksi onkin tuomittu,
ette kuitenkaan rangaistusta mielellänne kanna ja perin haluttomasti
menette kaleereihin; niin myös, että mahdollisesti yhden puuttuva
rohkeus piinapenkillä, toisen varattomuus ja kolmannen ystävättömyys
sekä vielä tuomarin ahdasmielinen arvostelukyky ovat voineet olla
syynä perikatoonne ja siihen, ettette ole saaneet oikeutta osaksenne,
vaikka todellisuudessa asianne kenties olisikin oikea. Kaiken tämän
vuoksi katson nyt itseni velvolliseksi osottamaan teille, että taivas
on asettanut minut maailmaan ja liittänyt vaeltavaan ritaristoon siinä
tarkotuksessa, että auttaisin vääryyttä kärsiviä ja vapauttaisin
heikkoja mahtavien mielivallasta. Mutta koska viisaus vaatii, että
minkä hyvällä voi tehdä, siihen ei pakkokeinoja ole käytettävä, niin
pyydän nyt herraa päällysmiestä ja muita herroja vartioita irrottamaan
teidän kahleenne ja päästämään teidät vapauteen; sillä löytyy aina
muitakin ihmisiä, jotka tarpeen tullen haluavat palvella kuningasta,
ja väärin on tehdä orjiksi sellaisia, jotka ovat syntyneet vapaina.
Ja ennen kaikkea, hyvät herrat vartijat", lisäsi hän, "pyydän teitä
muistamaan, etteivät nämä miesparat ole koskaan tehneet teille
vääryyttä; sallikaa siis heidän tehdä tiliä omantuntonsa kanssa elkääkä
pakottako heitä sellaiseen, jota eivät ole ansainneet. Taivaallinen
vanhurskaus kyllä rankaisee niitä jumalattomia, jotka eivät paranna
itseänsä, eikä kunniallisten ihmisten sovikaan ruveta toisten
pyöveleiksi. Pyydän tätä teiltä mitä leppeimmin ja kohteliaimmin,
hyvät herrat, ja jos siihen myönnytte, tunnen aina kunnioittavaa
kiitollisuutta teitä kohtaan; mutta jos ette hyvällä taivu, niin on
tämä keihäs ja miekka ja käsivarteni voima pakottava teidät siihen."
-- "Hoh hoh, sepä oli sukkela kompa!" nauroi päällysmies; "eipä ole
hullummin ajateltua pyytää meitä vapauttamaan kuninkaan kaleerivangit,
niinkuin meillä muka olisi valta siihen. Menkää, herraseni, laputtakaa
tiehenne ja korjatkaa vähän suoraan vatia, jota kannatte päässänne,
elkääkä vastedes pistäkö nokkaanne sellaiseen mikä ei teihin
kuulu." -- "Te olette roisto ja kurja pelkuri!" jyrisi don Quijote;
ja näin sanoen hyökkäsi hän päällysmiehen kimppuun niin tuimasti
että hän, antamatta tälle aikaa ryhtyä puolustukseen, syöksi hänet
vaarallisesti haavoitettuna alas satulasta. Muut vartijat ällistyivät
suuresti niin rajusta ryntäyksestä, mutta hyökkäsivät sitte kaikki
don Quijotea vastaan, mikä hutkien häntä miekalla, mikä tavotellen
piikillään, niin että sankarimme olisi pian käynyt huonosti, jolleivät
kaleeriorjat, joille arvaamatta tarjoutui näin oivallinen tilaisuus
päästä vapauteen, olisi rientäneet murtamaan kahleitaan. Tästä
syntyi sellainen hämminki etteivät vartijat, joiden yhdellä haavaa
täytyi torjua don Quijoten vimmattuja hyökkäyksiä sekä estää vankeja
vapautumasta, saaneet oikeastaan mitään aikaan. Sancho auttoi tällä
välin Gines de Passamontin irti kahleistaan, jonka jälkeen tämä syöksyi
päällysmiehen kimppuun, anasti häneltä tussarin ja avusti sen perällä
niin tarmokkaasti tovereitaan, että vartijain oli kiiruimman kautta
pötkittävä pakoon ja heitettävä taistelutanner voittajain valtaan.
Sancho ei kuitenkaan suurestikaan iloinnut loistavasta voitosta,
sillä hän arvasi vartijain heti menevän ilmottamaan asiasta Pyhälle
Hermandadille [6] ja vaatimaan tätä asekädessä rankaisemaan
lainrikkojia. Tätä peläten hän sanoi isännälleen, että parasta olisi
heti erota tieltä ja ottaa turvansa vuoristoon; "sillä nuo hirtehiset
eivät suinkaan laiminlyö rämpyttää hätäkelloa ja ympäröidä meitä joka
taholta, jolloin voimme saada pahempia kolauksia kuin kivenheittoja ja
kepiniskuja." -- "Olet oikeassa", vastasi don Quijote, "mutta tällä
hetkellä on meillä jotain vielä tärkeämpää tehtävänä." Ja hän huusi
luokseen vangit, jotka juuri olivat ryöstäneet vartijain päällysmiehen
ilki alastomaksi; nämä asettuivat kehään ritarin ympärille kuullakseen
mitä tällä oli heille sanottavaa.
"Oikeamielisten ihmisten korkein hyve on heille osotettujen
hyvientekojen tunnustaminen, mutta kiittämättömyys on kaikista paheista
kamalin. Olette nähneet, herrani, minkä uroteon juuri tein hyväksenne,
ja huomannette kai mihin kiitollisuudenvelkaan olette sen johdosta
minua kohtaan joutuneet; olen varmasti vakuutettu, etten apuani
suinkaan ole tarjonnut kiittämättömille ihmisille. Sen vuoksi pyydän
teiltä vastapalvelukseksi, että täältä poistuessanne panette köyden
jälleen kaulaanne ja kahleet käsiinne; ja kun satutte kulkemaan Toboson
mainion kaupungin ohi, poikkeatte sinne ja esitätte itsenne neiti
Dulcinealle, jolle sanotte tulleenne hänen nöyrän orjansa Surullisen
hahmon ritarin tyköä ja kerrotte kaikki mitä olen tehnyt hyväksenne
aina vapautuksenne hetkeen saakka. Sen jälkeen pääsette omiin
valtoihinne ja voitte mennä mihin tahdotte." -- Gines de Passamont
vastasi kaikkien puolesta seuraavasti: "Teidän ritarillinen armonne ja
meidän jalo vapauttajamme, meidän on mahdoton täyttää mitä pyydätte;
emme näet uskalla lähteä täältä yhtenä joukkona siinä tilassa kuin
mainitsitte, koska silloin varmasti joutuisimme kiini; päinvastoin
on tärkeätä että heti hajaannumme toisistamme ja koetamme kukin omia
teitään luikkia pakoon, jottemme joutuisi poliisin käsiin, jonka
epäilemättä pian saamme kintereillemme. Mutta minkä teidän armonne
puolestaan voi helposti tehdä on se, että muutatte tätä vaatimustanne
ja määräätte meidän lukemaan joukon rukouksia neiti Dulcinean hyväksi.
Sitä voimme tehdä vaaratta itsellemme, päivillä ja öillä, paetessamme
tai levätessämme, sodan ja rauhan aikana. Mutta että meidän pitäisi
tästä vielä kerran käydä Egyptin lihapatojen luo, tai toisin sanoen
panna tuo naru kaulaamme, -- siinä vaatimuksessa ei ole järkeä
hituistakaan, tai te uneksitte semmoista vaatiessanne." -- "Kautta
taivaan valtojen!" karjasi don Quijote suuttuneena; "nyt minä määrään
että te, don Ginesille de Parapilla vai mikä teidän kehno nimenne
lienee, saatte käydä Tobosoon aivan yksinänne häntä koipien välissä
kuin häpeävä koira ja koko entinen rautakorunne niskassanne!"
Silloin Passamont, joka ei myöskään ollut siunattu kovin pitkällä
kärsivällisyydellä eikä muuten pitänyt ritarin järjenvoimia kovin
suuressa arvossa, ei enää kauvempaa voinut hillitä itseään; hän iski
silmää tovereilleen, jotka heti hajautuivat ja antoivat sellaisen
kivisateen suhista don Quijotea vastaan, että tämän oli mahdoton
suojella itseään kilvellä ja saada liikkeelle Rosinantea, joka oli
tunteeton hänen kannuksilleen kuin pronssihevonen. Sancho lyyhistyi
aasinsa taa ja pelastui sillä tapaa myrskyn käsistä; mutta hänen
herransa ei päässyt yhtä helpolla, vaan sai kupeihinsa neljä tai
viisi kiveä, jotka kaasivat hänet kellelleen. Entinen ylioppilas
juoksi hänen luokseen ja tempasi vaskivadin hänen päästään takoen sitä
vuoroon hänen hartioihinsa vuoroon kiveen, niin että se tuli vallan
täyteen kuhmuja. Ryövärit riistivät ritarilta vielä hänen asetakkinsa
ja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset
säärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä.
Kaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa
keskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua
P. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti
Dulcineaa...
Aasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin
taistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen
korviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään;
Rosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa
kupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan
ja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla
mielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.