Mitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.
Tuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote
seuralaiselleen:
"Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja
kohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua
olisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä
tapahtunut; -- kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati
viisaammiksi." -- "Sen totisesti uskon", vastasi Sancho, "tahdonpa
olla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska
kerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte
säästynyt tästä selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa
tottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä
nyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä
vähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani
korvissani niiden nuolien suhinan!" -- "Olet luonnoltasi pelkuri,
Sancho", sanoi don Quijote; "mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi
ja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä
kauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät.
Mutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano
kellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt
vaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun
hartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin
valhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa,
että olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja
siitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että
pakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista
vaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua
tässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin
veljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin
kahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria
ja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä
taivaan alla on." -- "Hyvä herra", sanoi Sancho, "eihän peräytyminen
ole pakenemista!"
Ja vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan
vuoristoon.
Seikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän
kolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia
päiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He
asettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat
olevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka
kaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa mukaan,
toi tänne myöskin Gines de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja
suurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili
P. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä
löytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan
missä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan,
mutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat
kiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään
vähemmin luvallisella tavalla, niin Gineskin nyt seikkailijaimme
nukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä
niin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai
pantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa,
etteivät nukkujat siitä heränneet.
Aamurusko syttyi idässä ilahuttaen ja lämmittäen hymyllään maanpintaa,
mutta luoden pelkkää surua Sanchon kasvoille, kun tämä näki aasinsa
kadonneeksi. Hän päästi vihlovia valitushuutoja ja hyppeli hurjana
kuin mielipuoli, niin että don Quijotekin siihen havahtui ja kuuli
aseenkantajansa sanovan: "Oi, sinä lempilapseni, sydänkäpyseni, kotona
syntynyt ainokaiseni, lasteni leikkitoveri, vaimoni hempi, naapureini
kateudenaihe ja kuormani keventäjä, joka niillä kahdellakymmenellä
pennillä mitä sinulla päivässä ansaitsin hankit meille puolet
jokapäiväisistä elintarpeistamme!" Nähtyään Sanchon kyyneleet ja
kuultuaan syyn hänen suruunsa don Quijote koetti häntä lohduttaa miten
paraiten taisi, sanoen että kärsivällisyys oli vankin turva maailman
vastoinkäymisissä. Se ei kuitenkaan Sanchoa niin suuresti lohduttanut
kuin ritarin hänelle viimein lupaamat kolme aasia niistä viidestä,
mitä tällä oli kotona. Näin painavia perusteita Sancho ei enää voinut
vastustaa, vaan kuivasi kyyneleensä, tukahutti huokauksensa ja
nyyhkytyksensä sekä kiitti sulavasti jalomielistä isäntäänsä.
Auringon kohottua ylemmäksi taivaalle tunsi don Quijote suurta
mielihyvää oleskelustaan näillä vuorisilla seuduilla, missä epäilemättä
monet suuret seikkailut häntä odottivat. Hän johdatti mieleensä kaikki
ihmeelliset tapaukset, joita vaeltaville ritareille oli sattunut
samallaisissa yksinäisissä erämaanloukoissa, ja hän oli niin syventynyt
ja ihastunut näihin mietteisiinsä, ettei muuta ajatellutkaan.
Sanchokaan, joka näki heidän olevan täällä täysin turvassa, ei pitänyt
muusta murhetta kuin vatsansa täyttämisestä eväitten tähteillä. Hän
käveli herransa jälessä aasinsa entinen sälytys hartioillaan ja pisteli
poskeensa repun sisältöä niin tuimaan kuin kykeni, ajattelematta mitään
tämän ihanampia seikkailuja.
"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote hänelle äkkiä, "tahdonpa tehdä
tässä vuoristossa urotyön, joka hankkii minulle ihmisten kunnioitusta,
ikuistaa nimeni kuolemattomaksi ja lyö laudalta kaikkien entisten
ja tulevaisten vaeltavien ritarien urotyöt." -- "Onko se hyvin
vaarallista lajia, herra?" kysyi Sancho. -- "Ei", vastasi don Quijote,
"vaikka voisi niinkin käydä, että menestyksen sijasta perisimme
vastoinkäymisiä. Mutta kaikki riippuu vain sinun ketteryydestäsi." --
"Minun . . . ketteryydestäni, hyvä herra?" sammalsi Sancho. -- "Aivan
niin, ystäväiseni", vakuutti ritari, "sillä jos palaat joutuun sieltä
minne sinut aijon lähettää, niin on vaivani lopussa ja kunniani aika
alkava. Mutta miksi pitäisin sinua kauvemmin tietämättömyydessä?
Tahdon siis ilmottaa sinulle, uskollinen aseenkantajani, että mainio
Amadis Gallialainen oli maailman paraita vaeltavia ritareita;
tai mitä puhunkaan, hän oli laatuaan ainokainen, ensimmäinen ja
ruhtinas kaikkien aikalaistensa joukossa. Ei Belianis yhtä vähän
kuin kukaan toinenkaan ollut hänen vertaisensa, eivät edes olisi
kelvanneet hänen asemiehekseenkään. Sanon sinulle myöskin, että jos
maalari tahtoo saavuttaa mainetta taiteessaan, pitää hänen jäljentää
kaikkein etevimpäin mestarien tauluja; sama sääntö on voimassa myös
kaikissa muissa ylevämmissä taiteissa ja tieteissä. Kun nyt näin on
laita, niin minun mielestäni myös se vaeltava ritari, joka paraiten
jälittelee Amadista, pääsee myöskin lähimmäksi kaikkea ritarillista
täydellisyyttä. Ja yksi niistä tapahtumista, joissa tämä suuri
ritari jaloimmalla tavalla osotti viisauttaan ja hyveellisyyttään,
lujuuttaan ja rakkauttaan oli se, että hän vetäytyi Köyhyyden kalliolle
tekemään parannusta ja otti nimekseen Beltenebros, [7] joka todella
olikin kuvaava nimi hänen uudelle elintavalleen. Mitä minuun tulee,
on minun helpompi jälitellä hänen katumusharjotuksiaan kuin halkoa
jättiläisiä, tappaa louhikäärmeitä, hävittää sotajoukkoja, hajoittaa
laivastoja ja purkaa lumouksia; ja koska tämä seutu on vallan omiaan
siihen tarkotukseen, ei ole syytä päästää käsistään näin oivallista
tilaisuutta." -- "Mutta, armollinen herra", pisti Sancho väliin,
"mitä sitte oikeastaan aijotte tehdä tässä autiossa paikassa?" --
"Oh, enkö sitä sulle ole sanonut?" vastasi ritari. "Aijon jälitellä
Amadista esiytymällä täällä epätoivoisena, hurjana ja mielipuolena, ja
samalla kertaa jälitellä myöskin urhoollista Rolandia, joka saadessaan
tietää Angelikan antaneen lempensä Medorille joutui siitä niin
suuren murheen valtaan että tuli hulluksi, repi ylös puita, samensi
lähteitten kirkasta vettä, hävitti karjalaumoja ja tappoi niiden
paimenet, poltti asuntoja ja teki tuhansia muita hullutuksia, jotka
ovat ikimuistettavia. Ja vaikken aijokaan jälitellä kaikkia Rolandin,
Orlandon eli Rotolandin (sillä häntä kutsuttiin näillä kaikilla
nimityksillä) hullutuksia, niin tahdon tehdä niistä tärkeimmät.
Mahdollista myös voi olla, että tyydyn jälittelemään vain Amadista,
joka ei tehnyt mitään vahingollisia hullutuksia, vaan ainoastaan
itkemällä ja valittamalla hankki itselleen suuremman maineen kuin
kukaan muu."
"Minusta kuitenkin näyttää", vastusti Sancho, "että niillä
ritareilla jotka noin käyttäytyivät oli harmi tai joku muu aihe
syynä tyhmyyksiinsä ja hullutuksiinsa, mutta mitä syytä teillä olisi
ruveta sillä tapaa hulluttelemaan? Mikä nainen teidät on pettänyt ja
mitä aihetta teillä on luulla että tuo Toboson Dulcinea olisi tehnyt
tyhmyyksiä maurien tai kristittyjen kanssa?" -- "Hei, siinäpä se solmu
onkin", huudahti don Quijote; "se juuri tekeekin minun hulluuteni
niin hienoksi; ajatteles, että vaeltava ritari tulee hulluksi ilman
mitään aihetta! Eikö se juuri osota sydämmeni valtijattarelle mihin
kaikkeen hänen ritarinsa oikein kykenee! Elä siis, rakas Sancho,
koetakkaan peräyttää minua tästä niin harvinaisesta, niin onnellisesta
ja erinomaisesta mielenjuohteesta! Hullu olen ja hullu tahdon olla
aina siihen hetkeen saakka, jolloin palautat minulle vastineen siihen
kirjeeseen, jonka sinun myötäsi lähetän neiti Dulcinealle. Jos vastaus
on sitä laatua että se palkitsee uskollisuuteni, niin lakkaa hulluuteni
ja katumusharjotukseni; mutta jollei se minua tyydytä, niin tulen
hulluksi täydellä todella ja olen siinä tilassa tunnoton kaikelle. Niin
että millaisen vastauksen valtijattareni ikinä lähettää, minä kunnialla
selviän nykyisistä sieluntaisteluistani: joko voin viisaana miehenä
riemuita toivomastani ilosanomasta tai olen hulluna välinpitämätön
tuomallesi epäsuotuiselle vastaukselle."
Näin puhellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka
seisoi kuin jyrkkä keila keskellä muiden vuorten kehää. Pieni
puronen lirisi vierellä ja ympärillä levisi vihanta niitty. Nurmen
raikkaus ja monilukuiset aarniopuut, pensaat ja kukkaset, jotka
kallion pintaa peittivät, tekivät tämän mitä miellyttävimmäksi
oleskelupaikaksi. Se viehättikin Surullisen hahmon ritaria siihen
määrään, että hän valitsi paikan katumussijaksensa ja tervehti sitä
niin suurenmoisella riemastuksella kuin olisi todella kadottanut
järkensä: "Tämä, oi taivas", huudahti hän, "on se paikka, jonka
valitsen itkeäkseni sitä säälittävää tilaa johon olet minut saattanut.
Täällä valukoot kyyneleeni kuten tämän puron vedet, ja huokaukseni
pankoot näitten puitten oksat ja lehdet väräjämään, jotta koko maailma
tulisi tietämään sydämmeni julman tuskan ja liikuttavan vaivan.
Oi, te maalaiset jumalat, keitä lienettekin, jotka näissä korvissa
asutte, kuulkaa onnettoman rakastajan valituksia, jonka pitkällinen
poissaolo armaastaan ja kuviteltu mustasukkaisuus ovat johtaneet
näille autioille seuduille itkemään surullista tilaansa ja sen
kiittämättömän kaunottaren oikullisuutta, jonka kasvoihin ja muotoon
taivas on kiinnittänyt kaiken mahdollisen maallisen kauneuden. Oi,
te metsänneidot ja vuorenhaltijat, joiden tyyssija on näiden korpien
synkässä povessa, auttakaa minua valittamaan onnettomuuttani tahi elkää
ainakaan väsykö kuulemaan siitä! Ah, Toboson ihana Dulcinea, sinä
päivieni aurinko ja öitteni kuu, sinä vaivojeni autuus, seikkailujeni
loistava pohjantähti, sääli tätä surullista tilaa, johon julma ero
sinusta on minut saattanut, ja tehköön se sydämmesi suosiolliseksi
minun horjumattomalle rakkaudelleni! Oi, te yksinäiset puut, jotka
tästälähin olette ainoa seurani täällä, ilmaiskaa lehtienne värinällä
ja oksienne huojunnalla, etten ole haitaksi teille! Ja sinä rakas
aseenkantajani, seikkailujeni miellyttävä ja uskollinen toveri, katsele
tarkkaavaisesti mitä nyt tulen tekemään, jottet unohtaisi rahtuakaan
kertoessasi siitä kaunottarelleni, jonka takia tätä kaikkea teen. Ja
oi sinäkin Rosinante, minun erottamaton seuraajani ja hyödyllinen
auttajani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; suothan minulle anteeksi
että nyt onnettomaksi tultuani mieluummin valitsen yksinäisyyden, ja
uskothan minua kun sanon, että vain suurella mielihaikeudella sinusta
eroan." Näin puhellen hän laskeutui hevosensa selästä, riisui siltä
suitset ja satulan ja läimähyttäen kädellään sen lanteita saneli hän
huoaten: "Vapauden antaa sinulle nyt se, joka itse on kadottanut
vapautensa. Oi ratsuni, yhtä kuuluisa suurten tekojesi kuin onnettoman
kohtalosi vuoksi, mene nyt minne itse mielit, sinut tunnetaan
kaikkialla ja sinun otsaasi on kirjoitettuna, että maineessa voitat
kaikki muut jalot ritariratsut."
"Kirottu olkoon!" purskahti Sancho huutamaan, "tuhatkertaisesti
kirottu olkoon se konna, joka ainaiseksi vapautti minut aasiani
riisumasta! Imarteluja ei eläinparaltani nyt puuttuisi, eikä kauniit
sanat kielelläni tyrehtyisi. Mulla vaikka harmoni olisikin nyt
täällä, en siltä sentään riisuisi satulaa. Mitä sillä olisi tekemistä
rakastuneiden ja epätoivoisten ihmisten hullutusten kanssa, kun ei
isäntänsä (joka minä vielä äsken olin) ole kumpaakaan. Mutta sanokaas
minulle, herrani: jos teidän hulluutenne ja minun matkaanlähtöni
todellakin ovat tosia, niin eikö kävisi laatuun satuloida Rosinante
uudelleen, jotta se korvaisi minulle suuren tappioni ja samalla
tuntuvasti edistäisi matkaani? Sillä jos minun täytyy jalan lähteä,
niin en todellakaan tiedä milloin perille saavun ja sieltä tänne
takasin, sillä olen perin kehno jalkamies." -- "Tee kuten tahdot,
Sancho", myönnytteli don Quijote; "tuntuu kuin et vallan väärässä
olisi. Muuten on sinun lähdettävä matkalle vasta kolmen päivän päästä;
sillä niin kauvan aijon pidättää sinua täällä, jotta voisit omin
silmin nähdä mitä kaikkea aijon valtijattareni hyväksi tehdä ja siitä
sitten kertoa hänelle." -- "Mitä minun pitäisi vielä nähdä sen lisäksi
mitä jo olen nähnyt?" -- "Nyt sinä totisesti olet aivan ymmällä koko
asiasta", vastasi don Quijote; "pitäähän sinun vielä nähdä miten revin
rikki vaatteeni, viskaan aseeni hajalleen, isken päätäni kallionkupeita
vastaan ja teen tuhansia muita samallaisia hullutuksia, jotka varmasti
saattavat sinut ihmetyksiin." -- "Taivasten tekijät, armollinen herra",
huudahti Sancho, "varokaa ryhtymästä moisiin temppuihin! Voisi sattua
että kun iskette päätänne kalliota vastaan, ensimmäinen terävä särmä
lopettaisi ijäksi kaikki muut katumusharjotuksenne. Omasta puolestani
luulen että jos tuommoiset päänsärkemiset todella ovat niin tarpeen,
ettei hommastanne ilman sitä tulisi mitään, voisitte tyytyä tekemään
hullutuksenne vain leikillä, esimerkiksi puskemalla päätänne vettä
tai satulatyynyä vastaan. Minä kyllä pidän puoltanne valtijattarenne
luona ja sanon teidän poukuttavan päätänne raudankoviin kallioihin." --
"Kiitän hyvästä tarkotuksestasi, rakas Sancho", vastasi ritari; "mutta
sinun tulee tietää, ettei tämä ole mitään lastenleikkiä tai narripeliä,
vaan mitä vakavinta totuutta; muutenhan tulisin rikkomaan ritarilakeja
vastaan, jotka kieltävät valhettelemasta ja säätävät siitä saman
rangaistuksen kuin kerettiläisyydestä. Jos tekee toisin kuin sanoo, se
valehtelee; minun toimieni tulee siis olla todellisia, tarkotettuja,
pysyväisiä ja päteviä eikä mitään silmänkääntäjäntemppuja. Sen vuoksi
on tarpeen että jätät minulle vähän haavasiteitä vastaisten vammojeni
varalta, koska kerran olemme kadottaneet ihmelääkkeemme."
Tämän sanottuaan ritari kirjoitti taskukirjansa lehdelle seuraavan
kirjeen don Quijotelta Dulcinealle:
"Suurvaltias ja korkea hallitsijatar!
Se, jonka sydäntä ero Teistä ja palava rakkaus Teihin on
haavoittanut kuin terävä miekka, toivottaa Teille, ihanin Toboson
Dulcinea, terveyttä, jota itse ei saa nauttia. Jos Teidän
kauneutenne minua halveksii, jos Teidän hyveenne on kylmä minua
kohtaan ja vihanne minua kohtaan yhä jatkuu, niin silloin minä,
vaikka olenkin karaistu, tuskin enää jaksanen kestää tätä vaivaa,
joka käy yli voimieni. Uskollinen aseenkantajani Sancho on tekevä
Teille, kaunis ja kiittämätön viholliseni, selkoa nykyisestä
tilastani ja kärsimyksistäni, joihin Teidän takianne olen
antautunut. Jos suvaitsette auttaa minua niistä, niin olen Teidän;
jollette tahdo, niin lopettamalla kurjan elämäni tyydytän teidän
julmuuttanne ja omaakin mielitekoani.
Teidän kalpeaan kuolemaan asti.