Don Quijote valloittaa Mambrinuksen kypärin.
Kun Don Quijote ja Sancho jälleen alkoivat taivaltaa eteenpäin
majatalon portilta, puheli ritari seuraavaan tapaan: "Sancho
ystäväni, olet nyt huomannut miten onni meille tähän asti on ollut
tyyten vastainen ja miten me nytkin pahoin pideltyinä lähdemme tästä
majatalosta. Sen vuoksi tahdon tästä lähtien ottaa lisänimeksi
_Surullisen hahmon ritari_ kuten aikaisemmin don Galaor, joka kutsui
itseään Perinnöttömäksi ritariksi." Tuskin hän oli saanut tämän
sanotuksi, kun äkkäsi etäällä ratsastajan, jolla oli päässään jotakin
mikä kiilsi kuin kulta. "Oi Sanchoseni", huudahti hän, "tiedätkö
etteivät mitkään asiat ole niin paikkansa pitäviä kuin sananlaskut,
sillä ne johtuvat kokemuksesta, joka on kaikkien tieteiden äiti;
varsinkin koskee tämä sitä sananlaskua, joka lausuu ettei onnettomuus
aina väijy köyhän ovella. Sanon tämän sinulle sen vuoksi, että jos
viime yönä saimme pahoin selkäämme, on nyt käsissä hetki ja seikkailu,
joka tarjoaa meille voittoa ja kunniaa. Katsoppas tuota miestä;
kaikesta päättäen hän kantaa päässään Mambrinuksen kypärää, jonka olen
vannonut valloittavani itselleni. Hän tulee suoraan meitä kohden."
-- "Herra", vastasi Sancho, "miettikää tarkoin mitä sanotte ja vielä
tarkemmin mitä teette!" -- "Luuletko minun erehtyneen, sinä viheliäinen
olento, joka epäilet kaikkea?" jyrisi ritari. "Etkö näe tuota ritaria,
joka harmaalla, täplikkäällä orhilla ratsastaa meitä kohden ja pitää
päässään kultaista kypäriä?" -- "Näenpähän vain miehen, joka ajaa
ruskeanharmaalla aasilla ja pitää päässään jotakin kiiltävää esinettä."
-- "No niin, minkä näet kiiltelevän, se juuri on Mambrinuksen kypäri.
Siirry minusta muutaman askeleen päähän ja jätä minut yksikseni; saat
nähdä miten minä aikaa tyhjiin jaarituksiin tuhlaamatta suoritan tämän
seikkailun tuossa tuokiossa ja valloitan tuon kallisarvoisen kypärin,
jota niin hartaasti olen halunnut itselleni."
Sen ritarin ja hänen ratsunsa ja kypärinsä laita, jonka don Quijote
oli näkevinään, oli tämmöinen. Tässä piirikunnassa oli kaksi kylää,
joista toinen oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa parturia; sen
vuoksi sai isomman kylän parturi, joka varsinaisen ammattinsa ohessa
harjotti myöskin haavalääkärin tointa, pitää huolta kummastakin
kylästä. Nyt sattui pienemmässä kylässä muuan mies sairastumaan
ja oli suoneniskun tarpeessa, jotapaitsi jotkut toiset kaipasivat
parranajoa; sen vuoksi oli parturi nyt matkalla sinne, ja sateen
yllättämänä hän oli saippuavadillaan suojellut hatturisaansa; ja
kun vati oli vaskesta ja aivan uusi, välkkyi se puolen peninkulman
päähän. Hän ratsasti kauniilla harmaalla aasilla, niinkuin Sancho
aivan oikein oli huomauttanut; ja kaikki tämä oli saanut don Quijoten
kuvittelemaan näkevänsä edessään kultakypärisen ritarin ratsastavan
harmaantäplikkäällä orhilla, sillä hän sovitti kaikki kohtaamansa
ilmiöt omien eriskummallisten romaanihaaveittensa mukaisesti. Niinpä
hän nytkin, nähdessään poloisen vieraan ritarin lähestyvän, hän
ratsasti tätä vastaan höllitetyin ohjaksin ja keihäs tanassa, lujasti
päättäen lävistää vastustajansa; ja aivan lähelle tultuaan huusi hän:
"Puolusta itseäsi, kehno olento, tai jätä paikalla minulle tuo esine,
johon minulla on kieltämätön oikeus!"
Nähdessään moisen merkillisen haamun rajusti hyökkäävän kimppuunsa
taivas ties mistä syystä, ei parturi tiennyt muuta keinoa nahkansa
pelastamiseksi kuin hypätä maahan aasinsa selästä ja painaa
käpälämäkeen minkä koivet kannattivat, joutamatta sen enempää
ajattelemaan aasiaan ja saippuavatiaan. Huomattuaan voitonsaaliin
jäävän hänelle ei don Quijote enää pitkittänyt vainoomista, vaan
kääntyi asemiehensä puoleen huutaen: "Tuo pakana ei ollutkaan mikään
tyhmyri. Hän menetteli kuin majava, jonka luonto on opettanut
henkensä pelastukseksi puremaan poikki oman häntänsä. Nostappa maasta
tuo kypäri!" -- "No, sieluni kautta!" vastasi Sancho, katsellen
valloitettua kypärää, "vati ei ole mikään huono saalis; se on
varmasti kuuden markan arvoinen jollei enemmänkin." Ritari otti
esineen ja koetteli sitä päähänsä puolelle jos toisellekin; mutta
kun se vain ei ottanut oikein sopiakseen, rupesi häntä harmittamaan:
"Lempo vieköön, se pakana, jolle tämä mainio kalu taottiin, mahtoi
olla kovin isopäinen! Mutta mikä vielä pahempi, luulenpa että tästä
kypäristä puuttuu tykkänään alapuolisko." Sancho ei enää voinut olla
hymyilemättä, kun näki isäntänsä pitävän parturin vatia kypäränä,
ja olisi arvattavasti puhjennut isoääniseen naurunhohotukseenkin,
jolleivät hänen hartiansa olisi niin usein tehneet tuttavuutta ritarin
peitsenvarren kanssa. "Mitä siinä naurat, Sancho?" ärähti don Quijote
julmistuneena. "Nauranpahan vain ajatellessani tämän kypärin entisen
omistajan päätä", vastasi Sancho, "ja sitä että kypäri muistuttaa
parturin vatia kuin vesipisara toista samanlaista." -- "Tiedätkö
mitä nyt ajattelen?" virkkoi don Quijote. "On vallan varmaa, että
tämä verraton kypäri on sattumalta joutunut jonkun pöllöpään käsiin,
joka tuntematta sen todellista arvoa on kullanhimoisena rikkonut ja
sulattanut sen alaosan omiksi hyvikseen, niin että jälelle jäänyt
osa todella, kuten sanot, muistuttaa parturin vatia. Mutta oli sen
laita miten tahansa -- minä, joka tunnen sen arvon, en suotta mukise
tästä vähäpätöisestä muutoksesta. Vien kypärin ensimmäiseen pajaan
ja annan takoa siihen silmäverhon lisää, ja olenpa varma, ettei
sille vedä silloin vertoja edes se kypäri, jonka Vulkanus takoi itse
sotajumalalle. Siihen asti käytän sitä semmoisena kuin se nyt on;
aina se on parempi kuin ei mitään ja kestää hyvästi kaikenlaisia
kohtauksia." -- "No niin", myönteli Sancho, "jättäkäämme tämä asia
sikseen. Mutta sanokaas minulle mitä tuolla harmaan täplikkäällä
orhilla tekisimme, jonka satulasta survaisemanne miesparka on jättänyt
oman onnensa nojaan? Päättäen siitä kiiruusta millä hän koipiaan
käytteli, ei hänellä lie halua palata tänne takasin; ja partani kautta,
harmo ei ole hullumpi." -- "En ole pitänyt tapanani", vastasi don
Quijote, "riistää mitään voittamiltani vastustajilta, eikä vaeltavan
ritariston lakien mukaista olekaan antaa heidän kulkea jalkasin,
paitsi jos voittaja itse on taistelussa menettänyt hevosensa. Silloin
hän huoletta voi ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina.
Siispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko
sitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen,
sittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta." -- "Hitto
vie!" manasi Sancho, "tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai
ainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot
ja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian
ahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin
tahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?" -- "Siitä en tosin
ole oikein selvillä", vastasi don Quijote, "mutta kunnes saan siitä
parempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen
tarpeessa." -- "Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni", sanoi
Sancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan
oman satulansa.
Kun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja
valitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin
vaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi
kuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat
huomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.