Mitä don Quijotelle tapahtui majatalossa, jota hän luuli linnaksi.
Ravintolan isäntä, joka ällistyi aika lailla nähdessään luokseen
saapuvan miehen poikkipuolin aasin selässä, kysyi Sancholta mikä tauti
ritaria vaivasi. Sancho vastasi, ettei se mitään merkinnyt; olipahan
ritari vain pudonnut vuorelta alas ja saanut kylkensä vähän aroiksi.
Majatalon emäntä, joka vastoin tavallisuutta oli helläluontoinen nainen
ja tunsi sääliväisyyttä kärsiviä lähimmäisiään kohtaan, ei voinut
ristissä käsin katsella ja kuunnella don Quijoten surkeita ähkymisiä ja
vaivoja, vaan riensi heti auttamaan häntä tyttärensä kanssa, joka oli
aika sievännäköinen neitonen.
Samassa majatalossa palveli nuori asturialainen tyttö, jolla oli leveät
kasvot, litteä pää, toinen silmä kiero ja toinen vallan näkemätön;
muuten hän oli päättäväinen luonteeltaan ja sukkela liikkeiltään,
mikä kyllä korvasi ulkonaisen viehätyksen puutetta. Uumaltaan hän
oli runsaasti kolme jalkaa, ja hartiansa olivat niin tanakat, että
pään asento oli eteenpäin kumara ja katse siten pakosta eikä vain
kainoudesta maahan luotu. Tämä näppärä neito auttoi isännän tytärtä
don Quijotea hoitaessa, ja molemmat valmistivat hänelle kurjan vuoteen
muutamaan loukkoon, jossa kaikesta päättäen ennen oli säilytetty olkia.
Pian olikin emäntä tyttärineen laastaroinut ritarin kiireestä
kantapäähän, Maritornen (se oli asturialaistytön nimi) valaistessa
heidän työtänsä savilampulla. Nähdessään potilaan monet kuhmut emäntä
virkkoi: "Totta totisesti nämä puhuvat pikemminkin kelpo iskuista
kuin mistään putouksesta". -- "Eivät ne ole mitään iskuvammoja",
ärähti Sancho; "kalliossa oli monia kärkiä ja jok'ikinen antoi hänelle
muistiksi kuhmun. Muuten, hyvä rouvaseni", lisäsi hän, "käytelkää
laastaria hiukan säästäen; sitä ehkä tarvittanee muuallakin, sillä
minunkin lanteitani hiukan kolottaa." -- "Oletteko tekin pudonnut
vuorelta?" kysyi emäntä. -- "En suinkaan", vastasi Sancho; "mutta kun
näin hyvän isäntäni heittävän kuperikeikkaa alaspäin, pelästyin niin
hirveästi, että tunsin ruumiissani aivan kuin tuhannen patukaniskua."
-- "Mikä isäntänne nimi on?" kysyi vuorostaan Maritorne. -- "Don
Quijote de la Mancha, vaeltava ritari ja urhoollisimpia kalvankäyttäjiä
mitä moniin aikoihin on nähty." -- "Vaeltava ritari!" kysyi
asturialaisneito, "mikä se on?" -- "Mitä! Oletteko yhtä tietämätön kuin
vastasyntynyt lapsi?" huudahti Sancho. "Kuulkaas, sisarkulta, vaeltava
ritari on sellainen ihminen, joka illalla on keisari tai saa jonkun
tusinan raippoja, tänään on onnettomin kaikista luontokappaleista ja
huomenna lahjoittaa kolme neljä kuningaskuntaa asemiehelleen."
Don Quijote, joka tarkkaavaisesti kuunteli keskustelua, katsoi
kohteliaisuuden vaativan hänenkin sekautumistaan siihen, ja kohoten
miten paraiten taisi istualleen tarttui hän rakastettavasti emännän
käteen lausuen: "Uskokaa minua, kaunis rouvani, että voitte sanoa
itseänne onnelliseksi, kun onnetar toi minut linnaanne vieraaksi.
En tahdo puhella siitä sen enempää, sillä ei ole koskaan hyvä kehua
itseään, ja uskollinen asemieheni jo ilmaisi teille kuka olen. Sanon
vain, että tulen säilyttämään muiston minulle osottamastanne hyvyydestä
aina elämäni loppuun asti, ja että käytän jokaista tilaisuutta
todistaakseni kiitollisuuttani siitä. Ja jollei taivas", jatkoi hän,
luoden helliä silmäyksiä emännän tyttäreen, "olisi nähnyt hyväksi
kytkeä minut ijäksi rakkauden kahleisiin ja sen kiittämättömän
kaunottaren lumousvoiman alaiseksi, jota aina ajattelen, niin olisin
kernaasti laskenut sydämmeni tämän ihanan neitosen jalkain juureen."
Emäntä, hänen tyttärensä ja Maritorne hölmistyivät sanattomiksi
kuullessaan ritarimme suusta tällaista puhetta, joka oli heille kuin
kreikkaa, vaikka sen verran siitä ymmärsivätkin, että tarkotus oli
ladella heille kohteliaisuuksia. Niinpä he eivät osanneetkaan muuta
tehdä kuin katsella vuoroon toisiansa vuoroon tuota merkillistä miestä;
kiittäen häntä kohteliaisuudestaan he syvästi niiattuaan vetäytyivät
huoneesta. Maritorne oli tätä ennen pitänyt huolta Sanchosta, jonka
tila oli yhtä surkea kuin herransa.
Kun ei kuhmuiltaan voinut nukkua, nousi Sancho ennen päivänkoittoa
pahasti maristen vuoteestaan ja kömpi pimeässä isännän puheille, jolle
sanoi: "Rakas herra, ken olettekin, tehkää meille se laupeus että
annatte hiukan rosmariinia, viiniä, suolaa ja öljyä; tarvitsisimme
niitä parantaaksemme yhden kaikkein oivallisimmista vaeltavista
ritareista jotka koskaan ovat maan kamaraa polkeneet." Tästä puheesta
isännälle vähitellen selvisi millä kannalla hänen vieraittensa
järjentila oikeastaan oli; mutta siitä huolimatta hän antoi Sancholle
pyydetyt ainekset. Tämän ne perille vietyä sekotti don Quijote kaikki
yhteen isoon maljakkoon, ja keitettyään niitä mielestään tarpeeksi
kauvan pyysi hän pulloa johon keitoksensa kaataisi; mutta kun sellaista
ei majatalossa löytynyt, täytyi hänen tyytyä pieneen rautapeltiseen
purtiloon, jossa ennen oli säilytetty öljyä ja jonka isäntä nyt
jalomielisesti lahjoitti hänelle. Hän luki sitte astian yli enemmän
kuin sata _Pater nosteria_ ja saman verran _Ave Mariaa, Salvea_ ja
_Credoa_, [5] tehden joka sanalle ristinmerkin.
Kun tämä merkillinen keitos viimein oli valmistunut, tahtoi don
Quijote koettaa sen tehoisuutta heti paikalla; ja sen sijaan että
olisi sivellyt sillä haavojaan, joi hän sitä hyvän juomalasillisen.
Mutta tuskin hän oli saanut juoman sisäänsä, kun alkoi oksentaa
takasin niin tuimasti, ettei siitä jäänyt hiukkaakaan hänen vatsaansa.
Näistä ponnistuksista uupuneena hän rupesi tavattomasti hikoilemaan,
jonka vuoksi hän kääri peitteen ympärilleen ja pani maata. Hän
nukkui runsaasti kolme tuntia, ja herättyään hän tunsi itsensä niin
virkistyneeksi, ettei lainkaan epäillyt lääkkeen ihmeellisesti
parantavaa voimaa, vaan tunsi itsensä turvatuksi vastaisten
vaarallisempienkin seikkailujen varalta.
Sancho Pansa, joka tästä huomasi herransa lääkkeen kerrassaan
oivalliseksi, kärtti hartaasti itselleen lopun purtilon sisällyksestä.
Don Quijoten annettua se hänelle, nielasi hän pohjasakan vatsaansa
kahdessa kulauksessa. Mutta kenties hänellä ei ollut niin hieno ja
tunteellinen vatsa kuin isännällään, sillä ennenkun lääke alkoi
vaikuttaa, sai miespoloinen niin kauheita vatsanväänteitä, että luuli
viime hetkensä tulleen; ja tässä säälittävässä tilassa rupesi hän
hurjasti sadattelemaan koko rohtoa ja sitä kurjaa petturia, joka sitä
hänelle oli juottanut. "Ystävä Sancho", sanoi ritari arvokkaasti,
"erehtyisinpä todella suuresti jollei kaikki tämä johdu siitä, ettei
sinua ole lyöty ritariksi; omasta kohdastani voin vakuuttaa, että
lääke on hyvää sellaisille, jotka tämän arvon ovat saavuttaneet." --
"No, Herra nähköön", voivotti Sancho, "jos sen kerran tiesitte, niin
miksi sitte annoitte minun sitä maistaa? Lempo soi, onpa tosiaan hyvä
antaa sitte vasta neuvoja, kun olen jo henkihieverissä." Mutta juuri
nyt ihmelääke alkoi ankarasti vaikuttaa, ja kaikki läsnäolijat olivat
joutua epätoivoon Sancho-paran kohtalosta. Vajaan tunnin verran kesti
tätä kamppausta; mutta sen sijaan että isäntänsä siitä sai virkistystä,
tunsi miespoloinen itsensä niin heikontuneeksi ja raihnaiseksi, että
tuskin jaksoi hengittääkään. Don Quijote, joka kuten sanottu oli vallan
ennallaan, ei kuitenkaan tahtonut viivytellä hetkeäkään lähteäkseen
uusiin seikkailuihin. Hän komensi Sanchon nousemaan pystyyn, satuloitsi
itse Rosinanten, sälytti reppunsa aasin selkään ja Sanchon repun
päälle; sitte hän itsekin hypähti ratsunsa selkään ja sieppasi eräästä
nurkasta käteensä pertuskan, joka oli kyllin vahva kelvatakseen hänelle
keihääksi.
Majatalon pihalla oli koolla parisenkymmentä henkeä, jotka kaikki
ihmetellen katselivat hänen outoja elkeitään, varsinkin talon tytär,
joka uteliaammin kuin muut tähysteli häntä, aivan kuin ei koskaan
olisi nähnyt moista näkyä. Tämän kiinteän silmäilyn tulkitsi don
Quijote itselleen edullisimmalla tavalla; hänkin oli tykkänään vaipunut
tyttöä katselemaan ja päästeli tavan takaa syviä huokauksia, jotka
tuntuivat tulevan hänen sisimmästä sydämmestään. Mutta katsojajoukko,
joka edellisenä iltana oli nähnyt hänen kurjan tilansa, käsitti nämä
huokaukset väärin, asettaen ne yhteyteen hänen monien haavojensa ja
kuhmujensa kanssa.
Kun molemmat uroomme olivat päässeet ratsujensa selkään, pysähtyi don
Quijote portille, kutsui luokseen isännän ja puheli tälle arvokkaasti
seuraavaan tapaan: "Arvoisa linnanherra, olisinpa todellakin kehno ja
kiittämätön olento, jollen alati muistaisi kaikkea sitä kohteliaisuutta
ja vierasvaraisuutta, mitä linnassanne olette minulle osottaneet; jos
voisin maksaa kiitollisuudenvelkaani kostamalla jonkun kärsimänne
vääryyden, niin tietäkää että elämäntehtäväni on heikkojen auttaminen
ja ilkiöiden rankaiseminen. Muistelkaa siis tyystin mielessänne,
olisiko teillä ehkä valittamista jotain henkilöä vastaan, ja sitte
vain käskekää minua; vannon ritarisäätyni kunnian nimessä, että heti
paikalla hankin teille korvausta." Isäntä vastasi yhtä mahtipontisesti:
"Herra ritari, minun ei, Luojan kiitos, ole lainkaan tarvis turvautua
teidän kostavaan käteenne; sillä jos ken minua loukkaa, on minussa
miestä kostamaan itse puolestani. Ainoa korvaus mitä teiltä pyydän
on se, että maksatte minulle kaikesta mitä tämän yön seutuun täällä
olette nauttineet, samaten myös ratsuillenne antamistani heinistä
ja kauroista. Sillä tuolla tapaa ei koskaan ole sallittu lähteä
majatalosta."
"Mitä, onko tämä majatalo?" huudahti don Quijote ihmeissään. -- "On
kuin onkin, ja kaikkein oivallisimpia", sanoi isäntä. -- "Sittepä olen
pahoin pettynyt", jatkoi ritari; "olen koko ajan pitänyt tätä linnana,
vieläpä mahtavana linnana. Mutta jos tämä todella on majatalo, niin
suonette minun kai jättää kaikki maksamatta; minä en nimittäin saa
millään ehdolla rikkoa vaeltavien ritarien tapaa vastaan, sillä kaikki
sellaiset, joihin kirjoissani olen tutustunut, eivät ole suorittaneet
penniäkään yhtä vähän majataloissa kuin muuallakaan. Sillä oikeus
ja kohtuus vaatii, että heitä kaikkialla kestitetään ilmaiseksi,
palkinnoksi niistä uskomattomista uhrauksista ja ponnistuksista, joita
he saavat kestää etsiessään seikkailuja öin ja päivin, kesin ja talvin,
jalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään
tai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille
vaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona." --
"Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä,
en tahdo kuulla", äyskäsi isäntä; "maksakaa vain paikalla kaikki mitä
olette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min'en
anna omaani koskaan ilmaiseksi." -- "Te olette kehno ja ilkeä isäntä",
tiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä
ravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta
kerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta
taakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka
näki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen
Sanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei
hän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan
ritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä
joutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa
hänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan
muistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei
hän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana
oli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka
nylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi
syyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.
Sancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan
muutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki
hyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä
nämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä.
Pari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle
Sancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen
nurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa heitellä ilmaan kahdentoista jopa
viidenkintoista jalan korkeuteen.
Pahoin pilkatun miesparan kauheat hätähuudot kuuluivat etäälle hänen
herransa korviin, joka ensin käsitti asian niin, että taivas nyt
lähetti hänelle uuden seikkailun. Mutta tunnettuaan mölinän lähtevän
palvelijansa karheasta kurkusta käänsi hän Rosinantensa ympäri ja ajoi
tuimaa vauhtia takasin majataloa kohti, jonka portin löysi lukituksi.
Kierrellessään talon ympäri sisäänpääsyä etsien näki hän jotenkin
matalan muurin yli miten Sancho nousi ja laski, nousi ja laski ilmassa
niin ketterästi ja sulavasti, että ritari olisi purskahtanut kaikuvaan
nauruun, jollei olisi ollut niin sydämmistynyt. Mutta hänen nykyisessä
mielentilassaan ei leikki häntä miellyttänyt; hän yritti monta kertaa
kiivetä hevosensa selästä muurinharjalle ja olisi kai onnistunutkin,
jolleivät kaikki jäsenensä olisi olleet niin hellät, että hän tuskin
kykeni jalkaansa maahan laskemaan. Ainoa minkä hän voi tehdä, oli
lasketella muurin yli niin runsaan tulvan haukkumasanoja, ettei
paperimme riittäisi niitä toistamaan. Niistä vähääkään välittämättä
nuo parantumattomat koiranleuvat jatkoivat hauskaa huviaan nauraa
hohottaen yhä kovemmin, eikä poloista Sancho-parkaa auttaneet
rukouksensa eikä uhkauksensa, kunnes miehet viimein väsyivät leikkiin
ja pelkästä laiskuudesta päästivät hänet rauhaan. Käärien hänet avaraan
kauhtanaansa he nostivat hänet samaan paikkaan mistä hänet olivat
ottaneetkin, nimittäin aasin selkään.
Helläsydämminen Maritorne, jota suretti Sanchon kärsimä julma kohtelu,
kävi hänelle heti ammentamassa kaivosta raikasta vettä; mutta juuri kun
Sancho yritti viedä sitä huulilleen, kuuli hän muurin takaa isäntänsä
varottavan äänen, joka huusi hänelle: "Poikani Sancho, elä juo sitä
vettä, elä maistakaan sitä, lapseni, muuten olet kuoleman oma! Onhan
minulla tässä sitä jumalallista ihmelääkettä, joka parantaa vaivasi
yhdessä tuokiossa." Näin sanoen heilutti hän muurin yli rautapeltistä
purtiloaan. Mutta Sancho katsahti vain jäykästi huutajaan ja vastasi
karsaasti: "Hei, herraseni, oletteko jo unohtanut, ettei minua ole
lyöty ritariksi? Juokaa itse konilääkkeenne ja jättäkää minut rauhaan!"
Näin sanoen otti hän maljasta kulauksen; mutta havaittuaan juotavan
olevan silkkaa vettä ei hän enää ottanut toista kulausta, vaan pyysi
Maritornelta vähän viiniä. Tämän pyynnön tuo kiltti tyttö täyttikin,
suorittaen maksun omasta kukkarostaan.
Sittekun Sancho oli saanut juoduksi, johdatettiin hän kaikella
kunnialla majatalon portille, missä iski tallukkansa aasin kupeisiin
ja ratsasti tiehensä ylen tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mistään
maksaa, vaikka maksun tosin oli oikeastaan suorittanut hänen selkänsä,
hänen tavallinen takaajansa. Totta on, että hänen reppunsa jäi
isännälle pantiksi, mutta iloissaan hän ei sitä lainkaan huomannut.
Nähtyään Sanchon joutuneen matkaan tahtoi isäntä salvata portin, mutta
Sanchon pilkkaajat, jotka eivät olisi pelänneet don Quijotea vaikka
tämä olisi ollut yksi Pyöreän pöydän ritareja, eivät sitä sallineet;
heitä ehkä suututti, kun eivät voineet tehdä ritarille samaa temppua
kuin hänen palvelijalleen.