Urhean don Quijoten menestys hirmuisessa ja ennen kuulumattomassa
taistelussa tuulimyllyjä vastaan, ynnä hänen kamppauksensa elämästä ja
kuolemasta kahdenkymmenen muulinajajan kanssa.
Näistä ja muista yhtä mieluisista asioista puhellen don Quijote
ja hänen palvelijansa huomasivat etäällä kolme- tai neljäkymmentä
tuulimyllyä, jolloin ritari ihastuneena huudahti: "Onni johtaa meidän
matkaamme paremmin kuin voimme toivoakaan, Sancho ystäväiseni; näetkö
tuota joukkoa hirmuisia jättiläisiä? Tahdon taistella heidän kanssaan
ja surmata heidät viimeiseen mieheen. Ja heiltä saamamme sotasaalis on
meidän, sillä se on rehellisessä kamppauksessa valloitettua, samalla
kun teemme Jumalalle otollisen palveluksen hävittämällä maan päältä
mokoman roistojoukon." -- "Mitkä ovat jättiläisiä?" ihmetteli Sancho
Pansa. "Nuo jotka tuolla näet, varustetut kauheilla käsivarsilla,
jotka muutamilla saattavat olla kaksi peninkulmaa pitkät." -- "Varokaa
itseänne, herra", vastasi Sancho, "ne mitä tuolla näette eivät ole
mitään jättiläisiä vaan tuulimyllyjä, ja käsivarsiksi luulemanne
ulottimet ovat vain niiden siipiä, jotka hyvällä tuulella pyörittävät
kiviä." -- "Näyttää kyllä siltä", virkkoi don Quijote, "ettet ole
perehtynyt ritarisasioihin. Ne _ovat_ jättiläisiä, ja jos sinua
pelottaa, niin pysähdy tähän ja lue rukouksiasi; minä sitävastoin
tahdon mennä taistelemaan heidän kanssaan, vaikka kamppaus onkin kovin
epätasainen."
Näin sanoen hän kannusti Rosinanteaan eteenpäin, ja vaikka Sancho
kaikkien pimeyden henkien nimessä vannoi että ilmiöt todella olivat
tuulimyllyjä eikä jättiläisiä, näyttivät ne sankarimme silmissä yhä
enemmän jättiläisiltä, mitä lähemmäksi hän niitä tuli. "Elkää paetko,
te pelkurit!" huusi hän täyttä kurkkua; "te kehnot ja ilkeät olennot,
elkää paetko! Tässä tulee yksinäinen ritari, joka uskaltaa taistella
kanssanne." Tuulenväre nousi samalla ja pani isot myllynsiivet
pyörimään. "Vaikka panisitte vielä useampia käsivarsia liikkeelle
kuin Briareios-jättiläinen", huusi ritari yhä kovemmalla äänellä,
"niin saatte julkeutenne heti maksaa hengellänne." Uskoen sydämmensä
suojelijattarensa Dulcinean huomaan ja pyytäen tätä auttamaan häntä
tässä suuressa vaarassa, puristaen kilpeään rintaansa vasten ja
keihäs tanassa syöksyi hän minkä Rosinanten kavioista lähti lähintä
tuulimyllyä vastaan. Mutta hänen tähdätessään keihästään sen siipeä
vastaan, antoi tämä sellaisen täräyksen, että peitsi meni säpäleiksi ja
ratsu ja ratsastaja kohosivat siiven mukana ilmaan ja vyöryivät sitte
vähissä hengin kummun kuvetta alaspäin.
Sancho kiirehti aasillaan nopeasti avuksi ja tapasi isäntänsä aivan
kykenemättömänä liikuttamaan jäseniään. "Hei", huusi Sancho, "enkös
ollut oikeassa kun sanoin niitä tuulimyllyiksi, eikä niistä muu olisi
erehtynytkään kuin sellainen, jolla on itsellään tuulimyllyjä pää
täynnä." -- "Pidä suusi, ystävä Sancho", sanoi ritari; "sota-asiat
ovat enemmän kuin muut asiat alituisten vaihtelujen alaisia; ne
ovat alttiita aiheita vääryyden valloille ja lakkaamattomalle
epävakaisuudelle. Mutta tahdotko kuulla minun ajatukseni tästä
asiasta, joka epäilemättä on oikea: tuo loitsija Freston, joka ryösti
kirjastoni, on taaskin ollut esillä ja muuttanut nuo jättiläiset
tuulimyllyiksi, jotta vihassaan ja kostonhimossaan saisi riistetyksi
minulta voittokunnian; mutta lopuksi, siunatuksi lopuksi hänen
taikajuonensa sangen vähän auttavat minun hyvää miekkaani vastaan." --
"Taivas sen suokoon, herra!" vastasi Sancho; ja auttaen ritaria pystyyn
nosti hän hänet Rosinanten selkään, joka oli saanut lapansa melkein
rikki täräyksessä. Sitte he jatkoivat matkaa Lapicen tietä pitkin,
koska sillä paljon käytetyllä tiellä don Quijoten arvelun mukaan täytyi
löytyä runsaasti aiheita uusiin seikkailuihin.
"Herra", sanoi Sancho hetken päästä, "eikö olisi jo aika käydä
illalliselle? Minusta tuntuu kuin ette ruokaa ollenkaan ajattelisi."
-- "Minulla ei ole tällä hetkellä ruokahalua", vastasi don Quijote,
"mutta syö sinä vain, jos sinulla on nälkä." Tämän luvan saatuaan
Sancho asettui niin mukavasti aasinsa selkään kuin taisi, avasi mukaan
ottamansa haararepun ja ratsasti hauskasti murkinoiden isäntänsä
perässä, tavan takaa siemaisten aika kulauksen viinileilistään
sellaisella nautinnolla, että kuka kunnon saksalainen hyvänsä olisi
häntä siinä työssä kadehtinut. Ja tällä tapaa matkaa kuluttaessaan hän
yhtä vähän muisteli perhettänsä kuin herransa lupauksia; ja sen sijaan,
että olisi pitänyt ammattiaan vaivaloisena, kuvitteli hän päinvastoin
pelkkää huvia lähtevän seikkailujen, jos kohta vaarallistenkin,
etsimisestä.
He viettivät yönsä pienessä metsikössä, missä don Quijote taittoi
kuivan ja vankan puunoksan, jonka päähän sovitti taittuneesta
keihäästään irrottamansa piikin. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään,
muistellen alati vain Dulcineaa, niinkuin kirjoissaan oli lukenut
ritareista, jotka metsissä ja erämaissa yöpyessään lohduttelivat
itseään armaitaan ajattelemalla. Mutta Sancho oli liiaksi aineellinen
sielu viettääkseen yönsä moisella tavalla. Koska hänen vatsansa
oli täysi, eikä suinkaan sikurivedestä, nukkui hän sikeästi kuin
tukki, eikä olisi aamulla tuskin herännyt auringonsäteisiin, jotka
paistoivat hänelle suoraan kasvoihin, eikä lintujen sataääniseen
viserrykseen, jollei hänen isäntänsä voimakkaalla huudolla olisi
havahuttanut hänet pystyyn. Herättyään hän teki taas kelpo hyökkäyksen
viinileilinsä kimppuun, jonka surukseen huomasi käyneen eilisestä
paljon ohkasemmaksi, ilman että hänellä oli mitään toivoa saada sitä
lähimmässä tulevaisuudessa uudestaan täyteen. Don Quijote ei välittänyt
aamiaisesta, koska oli päättänyt elää vain suloisista muistoista.
He nousivat ratsujensa selkään ja kulkivat edelleen Lapieen solaa
kohti, jonka saivat kello kolmen tienoissa iltapäivällä näkyviinsä.
"Kas täällä, rakas Sanchoni", huudahti don Quijote, "voimme työntää
kätemme vaikka kyynärpäitä myöten seikkailuihin. Mutta kuulehan,
minä varotan sinua laskemasta kättäsi miekkaan, vaikka näkisit
minut mitä suurimmassakin vaarassa, paitsi jos sattumalta kimppuuni
käy roistoja ja ryöväreitä tai sinun kaltaisiasi halpoja olentoja,
jolloin kyllä saat tulla minua auttamaan; mutta ritareja vastaan ei
sinun ritarilakien mukaan ole lupa käydä, ennenkun itse olet lyöty
ritariksi." -- "Luottakaa vain siihen, herra, että tottelen teitä
täsmällisesti, sillä minä olen luonteeltani rauhallinen enkä rakasta
riitoja; paitsi kun minun itseni kimppuun käydään, välitän silloin
vähät noista laeista, sillä jumalallinen ja inhimillinen laki sallii
jokaisen puolustaa nahkaansa." -- "Muuta en tahdokaan", sanoi don
Quijote; "pyydän sinua vain olemaan auttamatta minua ritareja vastaan
ja sellaisissa tapauksissa hillitsemään tulista luontoasi." -- "Lupaan
niin tehdä", toisti Sancho, "ja pidän käskyänne pyhänä kuin Herran
sapattia."
Näin puhellen don Quijote ja Sancho Pansa saapuivat vihreälle niitylle,
jonka poikki juoksi raikas puronen. Veden hilpeä lorina ja paikan
suloisuus ja viileys houkuttelivat heitä siinä viettämään keskipäivän
helteen ajan; he laskeusivat satuloistaan, päästivät Rosinanten
ja aasin vapaasti maleksimaan ruohikossa, irrottivat eväsrepun ja
kävivät pitemmittä mutkitta nauttimaan sen sisällyksestä. Sancho ei
ollut huolinut edes sitoa Rosinantea kiini, tuntien sen rauhalliseksi
ja hyvätapaiseksi elukaksi, jonka voi päästää irralleen suitset
vain nakattuna kaulan ympäri; mutta ei ollut se ennättänyt liikkua
montaakaan askelta ruohokedolla, kun don Quijote ja Sancho näkivät
etäällä parikymmentä muulinajajaa irrottamassa siltä satulaa ja sen
selkään sälytettyä tavaraa.
"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote, "niinkuin minusta näyttää, eivät
nuo tuolla ole mitään ritareja vaan moukkia ja roistoja; sinä saat
siis kernaasti auttaa minua kostamaan häväistystä, minkä ovat meille
tehneet hyökkäämällä hevoseni kimppuun." -- "Mitä lemmon kostoa heille
toimittaa?" huudahti Sancho. "Heitähän on parikymmentä ja meitä vain
kaksi, enkä edes tiedä pitääkö meidän lukumme laskea puoleksitoista."
-- "Minä yksinäni olen sadan veroinen", vastasi ritari. Ja sen
kauvempaa epäröimättä sieppasi hän miekkansa huotrasta ja ryntäsi
raivoisasti muulinajajia kohti. Hänen esimerkkinsä innostamana
Sanchokin tempasi pamppunsa ja tunkihe keskelle vihollisjoukkoa. Don
Quijote antoi ensimmäiselle vastustajalleen niin tuiman miekaniskun,
että se lävisti tämän nahkakaulurin ja leikkasi ison palasen
olkapäästä; sitte hän aikoi valmistaa toiselle saman kohtalon, kun
tällöin muulinajajat, joita hävetti selkäänsä-saaminen kahdelta
mieheltä, turvautuivat sauvoihinsa, ja ympäröiden miehuullisen ritarin
ja hänen asemiehensä tanssittivat aseitaan ihmeteltävällä taidolla
näiden selkäpuolilla. Kun he tätä tointaan harjottivat suurella
hartaudella, tuli leikistä pian loppu. Toinen isku jo kaasi Sanchon
maahan pitkin pituuttaan, eikä don Quijoteakaan hänen rohkeutensa ja
taitavuutensa enää pitemmälle auttanut; hän sortui alas Rosinantensa
viereen, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan maasta. Kun muulinajajat
eivät enää nähneet mitään tehtävää ja pelkäsivät jo liikojakin
tehneensä, lähtivät he joutuin jatkamaan matkaansa.
Se joka tämän keppimyrskyn jälkeen ensin tuli tajuihinsa oli Sancho
Pansa, joka hinaten itseään isäntänsä luo sanoi hänelle heikolla ja
valittavalla äänellä: "Armollinen herra don Quijote! Ah, armollinen
herrani don Quijote!" -- "Mitä tahdot, Sancho ystäväiseni?" vastasi
ritari yhtä surkealla äänellä. -- "Eikö olisi mitään keinoa", kysyi
Sancho, "jotta voisitte antaa minulle pari kulausta ihmeellistä
taikalääkettänne, josta olette puhunut, jos sitä sattumalta olisi
lakkarissanne? Ehkäpä se olisi yhtä tehokasta murskautuneille luille
kuin oikeille haavoillekin." -- "Oh, ystäväni", vastasi don Quijote,
"jos minulla sitä olisi, niin mitäpä tässä muuta kaivattaisikaan!
Mutta sen vannon sinulle vaeltavan ritarin kunniani kautta, että
jos vielä saan käsiäni liikahtamaan, pitää sitä meillä olla kahden
päivän kuluttua." -- "Kahden päivän!" huusi Sancho, "ja kauvanko aikaa
luulette kuluvan, ennenkun tästä omin voimin pääsemme liikkumaan?" --
"Totta puhuen", sanoi pahoin piesty ritari, "siihen en osaa mitään
vastata, kun en tarkoin tunne omaa tilaani; mutta itsepä olenkin asiain
tällaiseen menoon syypää, kun olin kyllin typerä kalpa kädessä käymään
mokomien peijuonien kimppuun, jotka eivät edes ole ritariksi lyötyjä.
Niin muodoin uskon tämän kaiken tapahtuneen minulle rangaistukseksi
siitä, kun en äsken noudattanut ritarisäädyn lakeja. Senpä vuoksi
nyt kerta kaikkiaan sanon sinulle, Sancho ystäväni, meidän molempien
yhteiseksi hyväksi, että kun vasta moiset ryövärit meille väkivaltaa
tekevät, niin et sinä suinkaan saa odottaa että minä paljastaisin
miekkani heitä vastaan, sillä sitä en totisesti enää koskaan tee, vaan
on se sinun asiasi; sen vuoksi tartu uljaasti tapparaasi ja löylyytä
heitä mielesi hyviksi. Jos sattumalta ritarismiehiä rientää heille
avuksi, niin silloin puolustan sinua kelpo tavalla. Sinä tiedät mikä
voima käsivarsissani asuu, siitä olet saanut jo tarpeeksi todistuksia."
Mutta Sanchoa ei herransa puhe siihen määrään miellyttänyt, että
olisi laiminlyönyt lausua omaa ajatustaan. "Armollinen herra ritari",
vastasi hän, "minä olen rauhaa rakastava mies ja voin kyllä Jumalan
kiitos antaa anteeksi kärsimäni vääryydet, sillä minulla on vaimo
ja lapsia. Pitäkää siis minun kohdaltani varmana, etten millään
ehdolla kohota miekkaani en herroja enkä talonpoikia vastaan ja
että suon heille Herramme edessä anteeksi kaikki ennen ja vast'edes
kärsimäni vääryydet, olkoon sitte se henkilö, joka vääryyttä mulle
on tehnyt, tekee tai tulee tekemään, rikas tai köyhä, ylhäinen tai
alhainen tai mitä lajia tahi säätyä tahansa." -- "Jos voisin hengittää
vähän vapaammin puhuakseni tarpeeksi pitkältä", lausui ritari, "ja
jollei kipu kupeessani olisi niin rasittava, niin voisin saada sinut
vakuutetuksi että olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Etkö tiedä,
että vaeltavia ritareja elämässään kohtaa tuhannet vaarat ja vastukset
ja että, he lakkaamatta kokevat vuoroon onnea ja onnettomuutta? Ja
kuitenkin he voivat yhtäkkiä tulla kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten
usein saa lukea; ja jollei kipuni minua niin suuresti ahdistaisi,
voisin kertoa sinulle esimerkkejä monestakin, jotka ovat tulleet
korotetuiksi valtaistuimelle yksinomaan oman urhoollisuutensa kautta.
Mutta onpa esimerkkejä onnen kääntymisestäkin, josta tahdon mainita
sinulle muutamia henkilöitä, jotka onnen kukkuloilta ovat langenneet
mitä surkeimpaan kurjuuteen. Suuri sankari Amadis Gallialainen
joutui julmimman vihamiehensä loitsija Arkalauksen valtaan, jonka
kerrotaan sitoneen hänet paaluun linnansa pihalle ja annattaneen
hänelle kaksisataa iskua hevosenohjaksilla. Mutta heittäkäämme jo nämä
hyödyttömät puhelut ja koettakaamme kumpikin koota voimia voittaaksemme
heikkoutemme. Tutkistelkaamme ensin hiukan Rosinanten tilaa. Tuo
eläinparka näyttää myös saaneen osansa meidän vastoinkäymisestämme."
-- "Eipähän se mitään ihmettä ole", sanoi Sancho; "miksi se olisikaan
siitä säästynyt; eikö se ole yhtä hyvin vaeltava ritari kuin me
muutkin? Se minua vain ihmetyttää, että minun aasini on pelastunut
ehjin nahoin leikistä, kun meillä muilla kolmella ei ole yhtään
tervettä paikkaa ruumiissamme." -- "Suurimmissakin onnettomuuksissa",
lausui ritari, "kohtalo jättää aina jonkin oven avoimeksi
pelastuaksemme. Tämä eläinparka saa astua nyt Rosinanten sijalle ja
viedä minut johonkin linnaan, missä voin haavojani parannella. En
luule lainkaan häpäiseväni itseäni semmoista ratsua käyttämällä, sillä
muistan lukeneeni miten vanha Silenus, Bakkus-jumalan kasvatti-isä,
suureksi huvikseen saapui sataporttiseen kaupunkiin kauniilla aasilla
ratsastaen." -- "Se kyllä kävisi päinsä", sanoi Sancho, "jos voisitte
istua satulassa hänen laillaan; mutta on suuri ero sillä joka ratsastaa
aasilla, ja sillä joka roikkuu poikkipäin sen selässä kuin sokerisäkki.
Sillä muulla tavalla ette voine tässä tilassa matkustaa." -- Tähän
vastasi don Quijote: "Vammat, joita taistelussa saadaan, eivät koskaan
ole häpeäksi. Elä siis, Sancho ystäväni, minua enää vastusta; koeta
vain nousta jaloillesi ja aseta minut aasisi selkään miten vain voit,
jotta pääsemme lähtemään täältä ennenkun yö meidät yllättää."
Sancholle vasta vaivaa maksoi pystyyn pääseminen. Vihdoin viimein se
hänelle onnistui, muttei paremmin kuin että jäi köyryyn kuin luokki,
kykenemättä ojentamaan varttaan suoraksi. Tässä omituisessa asennossa
hänen vielä piti ottaa kiini aasinsa, joka vapauttaan hyväkseen
käyttäen oli edennyt hyvän matkan päähän, toisten vaivannäöistä
vähääkään välittämättä. Kun aasi viimein oli saatu lähtökuntoon, meni
Sancho auttamaan Rosinantea pystyyn; mutta sepä kävikin vaivaloiseksi
sekä nostajalle että nostettavalle. Sancho hikoili mahtavasti, ja jos
eläinparka olisi kyennyt valittamaan, olisi se ruikuttanut hätäänsä
yhtä haikeasti kuin isäntänsä ja tämän palvelija. Vihdoin viimein
sai Sancho lukemattomilla ponnistuksilla ja kirouksilla don Quijoten
nostetuksi poikkipuolin aasinsa selkään; sitte hän sitoi Rosinanten
suitsista aasin häntään, ja taluttaen viimemainittua marhaminnasta
alkoi hän ohjata matkuetta sinne päin, missä arveli maantien olevan.
Kolme neljännestuntia vaellettua hyvä onnensa saattoi heidät erään
majatalon läheisyyteen, jota don Quijote sen kurjasta ulkoasusta
huolimatta oli taipuvainen luulemaan joksikin linnaksi. Sancho väitti
sitä majataloksi, ritari linnaksi; ja tätä kiistaa kesti kunnes he
saapuivat sen portille, josta Sancho saattoi seurueensa sisään, sen
enempää asiasta kiistelemättä.