Kirjaston tarkastus don Quijoten luona ja hänen toinen lähtönsä
maailmaan.
Vaivoistaan perin väsyneenä sankarimme oli vaipunut sikeään uneen,
kun kirkkoherra ja parturi saapuivat hänen kotiinsa ja pyysivät
veljentyttäreltä kirjastohuoneen avainta, jonka tämä kernaasti
antoikin. He astuivat sinne joukolla sisään, emännöitsijäkin aristellen
mukana, ja löysivät siellä yli sata isoa nidosta, muita pienempiä
lukuunottamatta, kaikki hyvin sidottuja ja hyvin pidettyjä. Tuskin
oli emännöitsijä ne nähnyt, kun hän nopeasti lähti ulos ja palasi
pian takasin kädessään vadillinen vihkivettä. "Kuulkaas, arvoisa
kirkkoherra", sanoi hän tälle, "sirottakaa joka paikkaan tätä vihittyä
vettä, jottei mikään niistä ilkeistä poppamiehistä, joita nuo kirjat
ovat täynnä, loitsisi meitä kostoksi siitä että nyt karkotamme heidät
maailmasta."
Kirkkoherra hymyili tälle yksinkertaiselle puheelle ja käski parturin
heittämään kirjat akkunasta ulos ja rakentamaan pihalle rovion, jotta
ne kaikki yhdessä poltettaisiin, tai kantamaan ne takapihalle ja
siellä polttamaan, jottei savua tunkisi huoneisiin. Polttamisesta
piti emännöitsijä huolen vielä samana yönä; ja paremmaksi vakuudeksi
muurauttivat kirkkoherra ja parturi kirjastohuoneen oven umpeen.
Kun don Quijote kaksi päivää myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen
ensi aatoksensa mennä tervehtimään rakkaita kirjojaan; mutta kun ei
lainkaan löytänyt koko kirjastohuonetta, kulki hän puolelta toiselle
etsien sitä kaikkialta, voimatta arvata minnekä se oli joutunut.
Varmaankin sata kertaa hän tuli sille kohdalle, missä ennen oli
nähnyt kadoksiin joutuneen oven, ja tunnustellen kaikkialta kädellään
tirkisteli hän joka taholle sanaakaan sanomatta ja nähtävästi
hitustakaan käsittämättä tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin
etsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla
kirjastohuone oikeastaan sijaitsi. "Mikä huone, herra?" kysähti
emännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, "ja mitä te oikeastaan
haette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta
eikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne
ja vei kaikki mukanaan?" -- "Se ei ollut mikään paholainen", virkko
siihen veljentytär, "vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne
jälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui
kirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se
nousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun
viimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko
huonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne
ennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai
muistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä
tehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan.
Hän sanoi nimekseen Munjaton." -- "Sano Freston eläkä Munjaton",
tiuskasi don Quijote. "En muista, oliko nimi Freton tai Friton",
vastasi veljentytär, "mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla
'ton'." -- "Totta kyllä on", lausui don Quijote, "että hän on viisas
loitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa
minua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan
kaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja
suojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta
pääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa
minua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi
sitä, mikä taivaassa kerran on päätetty."
Veljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti
kepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana
siitä että heittäisi ritarivehkeet mielestään. Hän piti joka päivä
salaisia neuvotteluja erään naapuristossa asuvan talonpojan kanssa,
joka muuten oli kelpo mies (jos tätä sanaa voi köyhästä käyttää),
mutta järjen puolesta perin heikosti varustettu. Vihdoin hän sai tämän
kauneilla sanoilla ja suurilla lupauksilla rupeamaan hänen miehekseen.
Muun muassa kehotti don Quijote miesparkaa pelotta ja hyvällä
luottamuksella lähtemään hänen mukaansa, koska voi sattua sellainenkin
tilaisuus, että hän voisi kotoisen lantatunkionsa vaihtaa jonkun saaren
maaherran virkaan. Nämä ja monet muut yhtä hyvin perustellut lupaukset
houkuttelivat _Sancho Pansan_ (se oli miehen nimi) jättämään vaimonsa
ja lapsensa ja seuraamaan naapuriaan tämän asemiehenä.
Don Quijote, joka oli tullut vakuutetuksi matkarahojen
tarpeellisuudesta, hankki sitä sievosen määrän myymällä muutamia
maakappaleita ja panttaamalla toisia, kaikki polkuhintaan. Hän
lainasi myös itselleen eräältä ystävältään ison, pyöreän kilven ja
paikkasi kypärinsä mitämaks parempaan kuntoon; ja kun kaikki oli
täten valmiina, ilmotti hän asemiehelleen päivän ja hetken, jolloin
aikoi lähteä matkaan, kehottaen häntä myöskin varustamaan puolestaan
mukaan kaikkea mikä matkalla oli tarpeen, ja ennen kaikkea ottamaan
tilavan matkalaukun. Sancho lupasi tehdä työtä käskettyä, sanoipa
vielä ottavansa mukaan aasinsa joka oli vankka eläin, koska hän
ei ollut tottunut matkustelemaan jalkasin. Aasi pani don Quijoten
vähän arvelemaan, hän kun ei muistanut missään lukeneensa että
vaeltavien ritarien asemiehet ratsastivat aasilla. Lopuksi hän
siihen kuitenkin suostui, mutta päätti mielessään ensi sopivassa
tilaisuudessa lahjoittaa asemiehelleen jalomman ratsun, jonka joltakin
röyhkeältä ritarilta riistäisi. Hän varusti vielä mukaan puhtaita
liinavaatteita majatalon isännän neuvoa seuraten. Kun kaikki oli täten
salaisesti hyvin varustettu, lähtivät don Quijote ja Sancho eräänä
yönä kotikylästään -- edellinen puhumatta mitään veljentyttärelle ja
emännöitsijälleen, jälkimmäinen ottamatta jäähyväisiä vaimoltaan ja
lapsillaan -- ja kulkivat niin joutua, että yön tullen saattoivat olla
varmoja ettei heitä enää saavutettaisi, vaikka lähdettäisiinkin heitä
takaa-ajamaan.
Sancho Pansa ratsasti kuin mikäkin patriarkka aasillaan haarareppuineen
ja viininassakoineen ja odotteli kärsimättömästi pian pääsevänsä jonkun
saaren maaherraksi kuten isäntänsä oli luvannut. Don Quijote noudatti
samaa suuntaa kuin ensimmäisellä matkallaan, nimittäin ratsasten
Montielin kedon poikki, jolla nyt oli helpompi kulkea kuin edellisellä
kerralla, koska vielä oli varhainen aamu ja auringonsäteet vinosti
langeten eivät sanottavassa määrässä haitanneet.
He olivat ratsastaneet hyvän aikaa vaihtamatta keskenään sanaakaan;
mutta Sancho Pansa, joka ei kauvan voinut olla vaitonaisena, avasi
viimein suunsa ja sanoi: "Herra vaeltava ritari, tottahan vielä
muistatte luvanneenne minulle saaren; tulen hallitsemaan sitä vallan
ihmeellisesti, oli se miten suuri hyvänsä." -- "Kuuntelehan nyt
tarkasti sanojani, Sancho ystäväiseni", vastasi don Quijote; "tiedä
että kaikkina aikoina vaeltavien ritarien tapa on ollut lahjoittaa
asemiehilleen valloittamiensa saarten ja valtakuntain hallitusvirkoja;
ja mitä minuun tulee, en suinkaan aijo luopua tästä kiitettävästä
tavasta, vaan tahdon mennä vielä pitemmällekin; sen sijaan että ritarit
usein antoivat palvelijainsa odottaa palkintoaan niin kauvan, että
nämä ennättivät tulla vanhoiksi ja raihnaisiksi, lupaan minä, jos
kumpikin elämme ja minä kuuden päivän kuluessa valloitan sellaisen
kuningaskunnan, jolla on joukko vasallivaltioita, kruunata sinut
kuninkaaksi yhdessä niistä. Eikä sinun tarvitse sitä ollenkaan
kummeksia, sillä minun laisilleni ritareille sattuu niin merkillisiä
asioita ja tapauksia, että helposti voin pian antaa sinulle enemmän
kuin olen luvannutkaan." -- "No, niin ollen", virkkoi Sancho, "jos
minusta jonkun teidän kertomanne ihmeen kautta tehdään kuningas, niin
tulee eukostani Teresa Pansasta vähintäin kuningatar ja lapsistamme
prinssejä ja prinsessoja." -- "Sitä ei ole epäilemistäkään", vastasi
don Quijote. -- "Minä kuitenkin vähän epäilen", sanoi Sancho, "sillä
vaikka kruunuja sataisi taivaasta, niin enpä usko yhdenkään niistä
sopivan eukkoni päähän; sillä tietäkää, herra, ettei hänestä ole
sipulinkaan verran kuningattareksi; kreivikunta kaiketi sopisi hänelle
paremmin, ja sen hän kerran saakin, jos Herra meitä siihen auttaa."
-- "No, jätä hänet sitte Herran huomaan", sanoi don Quijote, "hän
antaa sinulle mikä sinulle paraiten sopii." -- "Kiitän teitä näistä
sanoista", vastasi Sancho, "ja panen turvani teihin, joka olette niin
hyvä isäntä ja tiedätte antaa minulle mikä minulle paraiten sopii."