jossa jatketaan kertomusta ritarimme kovaonnisesta kotiintulosta.
Huomattuaan ettei kyennyt omin voimin ylös nousemaan turvautui don
Quijote tavalliseen lohdutuskeinoonsa: hän rupesi muistelemaan jotakin
samallaista tapausta romaaneistaan, ja hänen sukkela muistinsa
johdatti hänelle heti mieleen kertomuksen Balduinista ja Mantuan
markiisista, kun Carloto oli jättänyt edellisen haavoitettuna vuorelle,
-- kertomuksen, jonka nuoret ja vanhat tuntevat ja joka on yhtä
todenperäinen kuin Muhametin ihmetyöt. Se tuntui hänestä sopivan
erinomaisesti hänen nykyiseen tilaansa, ja syvästi murheellisena
hän rupesi vieriskelemään maassa ja raukealla äänellä voihkaamaan
valitusta, jonka tarina on pannut metsässä makaavan haavoitetun ritarin
suuhun: "Missäs olet, sydämmeni valtijatar, koska tuskani eivät sinua
ollenkaan liikuta; etkö niitä lainkaan tunne vai oletko uskoton ja
kuuro rakkauteni äänelle?" Tällä tavoin hän jatkoi lauluaan, kunnes
hänen tultua kohtaan: "Oi jalo Mantuan markiisi, kallis enoni!" kohtalo
toi paikalle erään hänen kotikylästään kotosin olevan talonpojan,
joka oli vienyt myllyyn vehnäkuorman ja nyt nähtyään maassa viruvan
miehen meni hänen luokseen kysyen kuka hän oli ja miksi valitteli
niin surkeasti. Don Quijote, joka piti itseään Balduinina, luuli
tulijaa enokseen, Mantuan markiisiksi, ja kertoi yhä laulaen kaikista
onnettomuuksistaan ja keisarin pojan rakkaudesta hänen vaimoonsa;
sanalla sanoen aivan niinkuin puheenaolevassa tarinassa kerrotaan.
Talonpoika, joka oli vallan ihmeissään moisesta hulluudesta, irrotti
kaatuneen ritarin päästä säpäleiksi lyödyn kypärin, ja kuivattuaan
hänen kasvonsa hiestä ja pölystä tunsi hänessä maanmiehensä. "Taivasten
tekijät, herra Quijana (mikä ritarimme oikea nimi oli hänen vielä
järkevänä ollessaan), kuka teidät tuohon tilaan on saattanut?" Mutta
vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin toinen vain viritti lauluaan. Kelpo
maamies, nähdessään ettei tällä tavoin asiasta selkoa saatu, irrotti
ritarilta rautapaidan ja kaulurin tarkastellakseen hänen haavojaan,
huomaamatta sentään missään verta tai naarmuja; sitte hän nosti
kaatuneen vaivoin maasta ja sijotti hänet aasinsa selkään, arvellen
tämän astuvan tasaisemmin kuin Rosinanten. Hän ei unohtanut aseitakaan,
vaan kokosi yksin keihäänkappaleetkin, köyttäen kaikki Rosinanten
selkään; sen jälkeen hän tarttui hevosta suitsiin ja aasia marhamintaan
ja alkoi matkata kotia kohti, ajullaan turhaan aprikoiden syytä don
Quijoten eriskummallisiin älähdyksiin.
Ritari oli yhä synkeällä mielellä; hänen ruumiinsa oli saadusta
selkäsaunasta niin turroksissa, että hän tuskin kykeni pysymään tuon
rauhallisen eläimen selässä, ja hän päästeli tavan takaa surkeita
valituksia, jotka saivat toisen yhä uudelleen kyselemään mikä
häntä oikein vaivasi. Mutta näytti siltä kuin itse pahuuden isä
olisi johdattanut don Quijoten mieleen kaikki tarinat, joilla oli
vähintäkään sukulaisuutta hänen nykyisen tilansa kanssa. Nyt hän jo
unohti Balduinin, muistellakseen sen sijaan tarinaa maurilaisesta
Abindarraezista, jonka Antequeran kuvernööri Rodrigo de Narvaez kuletti
vangittuna linnaansa. Kun talonpoika taaskin kyseli hänen vointiaan,
puhui hän sanasta sanaan samalla tavalla kuin vangittu Abindarraez
vastasi don Rodrigolle, niin että talonpoika viimein toivotti itsensä
hornaan päästäkseen mokomaa loruilemista kuulemasta. Sen hän kumminkin
ymmärsi että kelpo ritari oli kadottanut järkensä, ja kiiruhti
joutumaan kylään päästäkseen rauhaan don Quijoten pitkiltä puheilta.
Mutta tämä nalkutti yhä samaa virttä: "Jalosukuinen don Rodrigo de
Narvaez, tietäkää että tuo kaunis Jarifa, josta juuri puhuin, on
nykyään verraton Dulcinea del Toboso, jonka puolesta olen tehnyt ja
tulen vastedeskin tekemään mainiompia urhotöitä kuin konsanaan on
nähty, meidän päivinämme nähdään ja tulevaisuudessa tullaan näkemään."
-- "Hei, hyvä herraseni", vastasi talonpoika, "min' en milloinkaan
ole ollut enkä tule olemaan Rodrigo de Narvaez enkä Mantuan markiisi,
olenhan vain halpa naapurinne Pekka Alonzo, ettekä tekään ole mikään
Balduin tai Abindarraez, vaan olette kelpo aatelismies herra Quijana."
-- "Tiedän kyllä kuka olen", virkkoi don Quijote, "enkä ole vain niitä
joita olen maininnut, vaan olenpa jos tahdon Ranskan kaikki kaksitoista
pääriä [3] tai Maineen yhdeksän ritaria [4] yhteensä, sillä minun
urhotekoni ovat etevämmät kuin heidän kaikkien yhteensä."
Tällä tapaa puhellen he illan tullen viimein saapuivat kylään; mutta
talonpoika odotti vielä jonkun aikaa, jotteivät ihmiset saisi nähdä
ritaria niin surkeassa tilassa. Vasta kun yö oli tullut, vei hän don
Quijoten hänen kotiinsa, missä vallitsi suuri hämmennys isännän poissa
ollessa. Kylän kirkkoherra ja parturi, don Quijoten hyvät ystävät,
olivat saapuvilla, ja emännöitsijä sanoi heille: "No mitä, herra
lisensiaatti Pero Perez (se oli kirkkoherran nimi), nyt sanotte meidän
herrastamme? Kuuteen päivään emme ole nähneet häntä emmekä hevostaan;
ja näyttääpä hän ottaneen mukaan kilpensä, peitsensä ja rautapaitansa,
kosk'emme niitäkään ole missään huomanneet. Voi minua onnetonta! Olen
vallan varma siitä, niin totta kuin kerran olen kuoleva, että nuo
kirotut ritariromaanit, joita hän aina ahmi, ovat sekottaneet hänen
järkensä."
"Hyvä", sanoi kirkkoherra, "vannon että ennen huomista iltaa ne
ovat kaikki tuomitut roviolle, sillä ne ovat saattaneet ystävistäni
parhaimman perikatoon; takaanpa etteivät ne enää tuota turmiota
kellekään."
Tämä puhelu kävi niin kovaäänisesti, että don Quijote ja talonpoika,
jotka juuri saapuivat paikalle, kuulivat sen; ja jälkimmäinen, joka
siitä sai varmuutta arveluilleen ritarin järjen tilasta, rupesi
huutamaan täyttä kurkkua: "Avatkaat portti, herrat hyvät, Mantuan
markiisille ja herra Balduinille, joka palaa pahasti haavoitettuna, ja
kuuluisalle don Rodrigo de Narvaezille, Antequeran kuvernöörille, joka
tuo mauri Abindarraezin vangittuna mukanaan". Moisen huudon kuultuaan
sisässäolijat avasivat portin, ja kirkkoherra ja parturi tuntien paraan
ystävänsä, veljentytär kelpo enonsa ja emännöitsijä hyvän isäntänsä
riensivät kaikin ulos häntä syleilemään. "Hillitkää itseänne",
sanoi ritari, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan aasin selästä,
"olen pahoin haavoitettu hevoseni kömpelyyden takia; saatettakoon
minut vuoteeseeni, ja jos suinkin mahdollista, tuotakoon viisas
Urganda hoitelemaan haavojani." -- "No, siinä sitä ollaan!" huudahti
emännöitsijä, "johan sydämmeni sanoi millä jalalla isäntäni ontui.
Käykää sisään Luojan nimessä, hyvä herrani, ja karkottakaa sellainen
poppamuija mielestänne; kyllä me parannamme teidät ilman häntäkin.
Kirotut, satakertaisesti kirotut olkoot nuo kehnot kirjat, jotka teidät
ovat saattaneet tähän tilaan!"
Sankarimme kannettiin vuoteeseensa, mutta kun hänen haavojaan ruvettiin
tutkimaan, ei löydetty ainoatakaan sellaista. "En olekaan haavoitettu",
sanoi hän, "sain vain jäseneni murretuiksi, kun hevonen kaadettiin
altani taistellessani kymmentä maailman ilkeintä jättiläistä vastaan."
-- "Hyvä, hyvä", virkkoi kirkkoherra, "joko nyt jättiläisetkin ovat
olleet leikissä osallisina! Niin totta kuin olen papiksi vihitty,
ei niitä huomisillalla ole ainoatakaan jälellä." He kyselivät don
Quijotelta ristiin rastiin hänen seikkailujaan, mutta hän vastasi vain
pyytäen saada vähän ruokaa ja lepoa, joita paraiten tarvitsi. Hän sai
kumpaakin tarpeeksi asti, ja sillä aikaa otti kirkkoherra talonpojalta
selkoa missä tilassa tämä oli don Quijoten tavannut. Mies kertoi kaikki
tarkalleen unohtamatta ritarin lavertelujakaan tiellä; ja kaikki tämä
oli omiaan vahvistamaan kirkkoherran päätöstä huomispäivän tehtävästä,
jota varten hän pyysi myös ystävänsä parturi Niklaksen saapumaan
silloin don Quijoten asuntoon.