Mitä uudelle ritarille tapahtui hänen majatalosta lähdettyään.
Päivä alkoi juuri sarastaa, kun ritariksi lyöty don Quijote lähti
majatalosta sydän niin ilosta tulvehtien, että hän tuskin pysyi
ratsunsa selässä; mutta muistaen isännän neuvot kaikista matkoilla
tarvittavista esineistä päätti hän ensin palata kotiinsa ottamaan
rahoja ja puhtaita liinavaatteita sekä varaamaan itselleen asemiehen.
Tähän toimeen hän oli mielessään valinnut erään lähittyydessä
asuvan talonpojan, joka oli varoista köyhä mutta lapsista rikas, ja
ruumiiltaan tarpeeksi roteva kelvatakseen vaeltavan ritarin asemieheksi.
Tässä tarkotuksessa hän kääntyi kotikylään vievälle tielle, ja aivan
kuin olisi Rosinante arvannut isäntänsä ajatukset, alkoi se nelistää
niin hilpeätä vauhtia, että sen kaviot tuskin koskettivat maata.
Don Quijote oli matkannut lähes pari peninkulmaa, kun hän näki suuren
ihmisjoukon kulkevan samaa tietä; ne olivat, kuten myöhemmin tullaan
näkemään, Toledon kauppiaita, jotka olivat matkalla Murciaan silkkiä
ostamaan. Heitä oli kuusi miestä, hyvin asestettuja ja varustetut
päivänvarjoilla; sen lisäksi neljä ratsastavaa huovia ja kolme muuta
palvelijaa, jotka taluttivat muuleja.
Tuskin oli don Quijote heidät havainnut, kun hän jo kuvitteli uudelleen
seikkailun kohtaavan; ja matkien kaikessa romaaneista lukemiaan juonia
päätti hän tästä koituvan sellaisen seikkailun, joka erityisesti sopi
hänelle. Hän siis nousi ylpeällä ja päättäväisellä ryhdillä pystyyn
jaluksissaan, tarttui tukevasti keihääseensä, peitti rintansa kilvellä
ja asettui keskelle tietä odottamaan vaeltaviksi ritareiksi luulemiaan
matkamiehiä. Kun nämä viimein tulivat silmän ja korvan kannattamalle,
korotti hän äänensä ja huusi heille uhkaavasti: "Kenkään teistä ei
pääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole
la Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista
kaunotarta".
Sellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan
miehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin
puheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen
kuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän
ilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta:
"Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte;
antakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin
väitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa."
"Jos saisitte hänet nähdä", virkkoi don Quijote, "niin miksipä enää
vaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan?
Tärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että
vannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan.
Myöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi
vaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan
ritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin
teidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin
mies, jolla on oikeus puolellaan."
Näin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä
puhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei
hänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri
ratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari
koki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat
varuksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei
siltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: "EIkää paetko, te
pelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun,
että maahan putosin."
Muuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkäpintainen mies, ei
enää sietänyt ritariparan suulautta ja kerskailua, vaan tempasi hänen
keihäänsä, taittoi sen palasiksi ja alkoi pisimmällä niistä leipoa don
Quijotea niin tuntuvasti, etteivät tämän rautavaruksetkaan voineet
varjella häntä tulemasta survotuksi kuin oljet elontappajan varstan
alla. Kauppiaat viimein huusivat lyöjälle, että tämä jättäisi miesparan
rauhaan; mutta palvelija oli vallan vimmoissaan eikä tahtonut leikistä
hevillä luopua. Aseensa rikki hakattuaan hän kokoili muutkin keihään
palaset ja löi ne vuoron perään pirstoiksi sankarimme selkään; mutta
tämä ei tässä sateessa sulkenut suutaan hetkeksikään, vaan uhkaili
kovasti taivasta ja maata ja maantierosvoja, jommoisiksi vastustajiaan
luuli. Vihdoin viimein muulinajaja jätti hänet rauhaan ja kauppiaat
jatkoivat matkaansa, jonka kuluessa selkäänsäsaanut ritari tarjosi
heille loppumatonta ilonaihetta.
Yksin jäätyään yritteli don Quijote nousta maasta, mutta kuinka se
olisikaan hänelle nyt pahoin piestynä onnistunut, kun hän ei edes
ehjänäkään ollessaan voinut omin voimin pystyyn kohota? Ja kuitenkin
tunsi hän itsensä onnelliseksi onnettomuudessaan, ajatellen että
sellaista voi sattua vain vaeltaville ritareille, ja muuten luki hän
tapaturmansa kokonaan ratsunsa syyksi.