Don Quijote lyödään ritariksi.
Näiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein
päätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän
talliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen
isännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: "En nouse koskaan
tästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle
muuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän
omaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi." Näin puhuteltuna
isäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli
hänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa.
Viimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi
itsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä
asian. "Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne",
vastasi siihen don Quijote. "Lahja, jota teiltä pyydän ja johon
niin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän
koittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte
minun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten
tuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa
tilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan
apuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan
ritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua."
Isäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta
epäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat
kuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen
itselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää
päänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota
parempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut
tärkeämpää arvokkaille ritarismiehille kuin että heitä ansionsa mukaan
kohdeltaisiin. Itsekin oli hän muka nuoruudessaan samassa tarkotuksessa
kuleksinut maita mantereita seikkailuja etsien, kaikkialla koetellen
jalkainsa kepeyttä ja käsiensä näppäryyttä, kunnes viimein oli
vetäytynyt tähän linnaan, missä nyt eli omista ja muitten tuloista,
ottaen vierasvaraisesti vastaan vaeltavia ritareja kaikista säädyistä
ja aselajeista, -- tehden tämän kaiken pelkästä kunnioituksesta heitä
kohtaan ja jakaakseen heidän kanssaan mitä hänellä hyvää oli ja ottaen
vastalahjaksi mitä vieraat maailmalla olivat koonneet.
Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut linnassaan tätä nykyä kappelia,
missä asepalvelusta voisi toimittaa, koska oli revittänyt maahan
entisen rakentaakseen uuden ja uhkeamman tilalle; mutta hyvin tietäen,
ettei hätä lakia lue, ehdotti hän sen sijaan linnanpihaa, joka oli
tuohon tarkotukseen vallan omiaan. Huomenissa viiden kuuden tienoissa
hän toimittaisi pyydetyn juhlamenon, jonka kautta don Quijote tuntisi
itsensä yhtä kelpo ritariksi kuin mikä muu ritari hyvänsä. "Onko
teillä muuten rahaa?" päätti hän puheensa. -- "Rahaako?" toisti
ritarimme ällistyneenä; "ei penniäkään, sillä en ole missään lukenut,
että vaeltava ritari kulettaisi sellaista tavaraa matkassaan." --
"Siinäpä olette surkeasti erehtynyt", sanoi isäntä; "sillä jollei
siitä kirjoissa mitään mainita, niin ovat kirjailijat edellyttäneet
sen olevan itsestään selvän, eikä käy ajatteleminenkaan, että
vaeltava ritari tulisi ilman tätä tarpeellista tavaraa toimeen yhtä
vähän kuin ilman puhtaita liinavaatteitakaan. Elkää siis lainkaan
epäilkö, ettei noilla monilukuisilla vaeltavilla ritareilla, joita
romaanit ovat täynnä, olisi aina ollut matkassaan paksu rahakukkaro
mahdollisia tarpeita varten, puhtaita liinavaatteita ynnä pieni rasia
haavavoidetta; sillä hirmuisissa taisteluissaan korpien ja erämaiden
keskellä ei heillä suinkaan aina ollut käsillä haavureita heidän
vammojansa paikkaamaan, ja olisivat he jo kuolleet tuhat kuolemaa,
jollei joku viisas ja ystävällinen loitsija olisi lähettänyt heidän
avukseen neitosia tai kääpiöitä, jotka panemalla heidän kielelleen
pisaran ihmeellistä taikajuomaa, paransivat heidät yhdessä tuokiossa
niin terveiksi kuin eivät koskaan olisi sairaina olleetkaan. Mutta
kun näin ei aina voinut odottaa käyvän, eivät he milloinkaan
laiminlyöneet käskeä asemiehiään varustamaan matkaan viljalta rahaa
ja muita tarpeellisia tavaroita, kuten haavalääkettä ja siteitä; ja
jollei ritarilla ollut lainkaan asemiestä (mikä sentään oli sangen
harvinaista), niin kuletti hän itse näitä tavaroita matkalaukussa, joka
oli sopivasti sijoitettu hevosen lautasille, niin ettei sitä juuri
ollenkaan voinut huomata. Senpä vuoksi kehotan ja käskenkin teitä,
tulevaa kummipoikaani, ettette milloinkaan lähde ulos ilman rahaa ja
muita tarpeellisia tavaroita, sillä saattepa nähdä tarvitsevanne niitä
milloin vähimmän luulettekaan."
Don Quijote lupasi seurata neuvoa ja valmistausi heti paikalla
suorittamaan asepalvelustaan majatalon takapihalla. Hän kokosi
varuksensa ja laski ne kaivon kannelle, ja suudeltuaan kilpeään ja
keihästään hän alkoi astella kaivon edustalla ylen uljaana ja hyvillä
mielin. Oli jo puoliyö, kun hän alotti tämän jalon juhlamenon; ja
isäntä, joka siitä nautti ylenmäärin, kiirehti ilmottamaan kaikille
vierailleenkin sankarimme aikeesta suorittaa asepalvelusta hänen
takapihallaan sekä millä kärsimättömyydellä hän odotti ritarilyöntiään.
Hämmästyneinä tämänkaltaisesta hulluudesta riensivät kaikki jonkun
matkan päästä katsomaan ja näkivät don Quijoten arvokkaalla ja
mahtipontisella ryhdillä vuoroon kävelevän, vuoroon seisahtuvan ja
keihääseensä nojautuen katselevan syvämielisesti varuksiaan.
Tällä välin yö selkeni, ja kuun kirkkaassa valossa nähtiin selvästi
ritarin jokainoa liike. Sattumalta hän käänsi harhailevan katseensa
muutamaan muulinajajaan, joka tuli juottamaan juhtiaan ja siinä
tarkotuksessa tahtoi raivata ritarin aseet kaivon kannelta. Mutta
nähdessään hänen lähestyvän ja arvaten hänen aikeensa karjasi don
Quijote hänelle tuimasti: "Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat
koskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele
tarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi." Mutta
ajattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin,
vaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän
matkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi
sydämmessään seuraavan rukouksen valtiattarelleen: "Tukekaa minua, jalo
neitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne
tarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!"
Näin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen
keihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että
tämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti
suoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa,
vei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten
ennenkin.
Nähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin
oli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän
koittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen
oli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät,
ja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka
kantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski
hänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin
juhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin
tuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä,
ja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa
höpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen
neitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin
naurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: "Jumala antakoon teille
menestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!" Don Quijote
pyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi
hyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa
voimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi
vaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan
Toledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme.
"Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan", lausui don Quijote, "pyydän
teitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne _donna_ Tolosaksi",[2] johon
pyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan
kannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei
samantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään
tavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli
kunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin Iästä
lähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet
kiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä
ihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka
kuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan
ratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle
monet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin
eriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä
tässä toistelemaan.
Isäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi
yhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet
lähtemään mitään maksua vaatimatta.