Don Quijote lähtee ensimmäisen kerran ulos maailmaan.
Kun ritarimme täten oli saanut kaikki matkavarustuksensa valmiiksi, ei
hän enää tahtonut viipyä hetkeäkään astuessaan julkisuuden tantereelle,
peläten viivyttelemisensä antavan vain aikaa pahuuden kasvamiseen
maailmassa ja tilaisuutta uusiin konnuuksiin hirmuvaltioille, joille
hänen oli määrä verinen kosto valmistaa. Eräänä kauniina aamuna,
ennen auringonkoittoa eräänä heinäkuun kuumimmista päivistä, hän siis
kellekään virkkamatta aikeistaan ja kenenkään edes hänen lähtöään
huomaamatta, nousi kiireestä kantapäähän asestettuna Rosinantensa
selkään, ripusti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja ratsasti
erään takapihalla sijaitsevan salaportin kautta ulos kedolle, ollen
vallan hurmautunut ilosta kun näki miten helposti niin jalo tehtävä voi
alkaa; mutta tuskin hän oli päässyt sadan askeleen päähän talostaan,
kun yhtäkkiä hirmuinen epäilys sai hänet miltei palaamaan takasin ja
hylkäämään koko yrityksensä.
Hänelle nimittäin johtui mieleen, ettei hän ollutkaan ritariksi
lyöty ja ettei hän vaeltavan ritarikunnan lakien mukaan voinut eikä
saanut ilman ritarilyöntiä antautua kaksintaisteluun minkään toisen
ritarin kanssa; ja vaikka hän tämän arvon olisi saavuttanutkin, piti
hänen vastaleivottuna ritarina kantaa valkoista kilpeä ilman mitään
tunnusmerkkiä, kunnes käsivartensa voimalla sellaisen oli ansainnut.
Nämä mietelmät saivat hänet hetkisen horjumaan päätöksessään; mutta
hulluus oli hänessä voimakkaampi kuin järkisyyt, ja sen vuoksi hän
päätti lyöttää itsensä ensimmäisellä vastaantulijalla ritariksi, kuten
kirjoissaan oli monesta muustakin sankarista lukenut.
Tämä ajatus tyynnytti jälleen hänen mieltänsä, ja hän jatkoi matkaansa
antaen hevosen kulkea omin ohjinsa, sillä hän luuli umpimähkäisen
matkustamisen olevan seikkailujen herkullisimpana ytimenä. Hän ratsasti
täten melkein koko päivän, ilman että mitään mainittavaa tiellä
tapahtui; tämä oli saattanut hänet miltei epätoivoon, sillä niin kovin
kärsimätön hän oli saadakseen näyttää käsivartensa valtavaa voimaa.
Katsellessaan joka taholle, eikö missään näkyisi aatelislinnaa tai edes
talonpoikaistaloa, johon voisi poiketa yöksi, äkkäsi hän tien varrella
majatalon, jolloin hänestä tuntui kuin olisi joku hyvä tähti johtanut
hänet itse terveyden portille. Hän kiiruhti hevostaan sen väsymyksestä
huolimatta ja saapui majatalon edustalle päivän juuri tehdessä laskuaan.
Portilla oli sattumalta pari neitosta, jotka muutamain muulinajajain
mukana matkustivat Sevillaan ja nyt olivat jääneet tänne yöksi.
Seikkailijallamme kun oli pää täynnä romaanihaaveita, joiden
mukaan hän kaikkea arvosteli, niin hän majatalon huomattuaan jo
kuvitteli näkevänsä edessään kokonaisen linnan monine tornineen,
nostosiltoineen, juoksuhautoineen ja kaikkine muine kompeineen, joita
romaaninkirjoittajat antavat tarumaisille linnoilleen. Hän pysähtyi
muutaman askeleen päähän tästä uudesta linnoituksesta, odotellen jonkun
kääpiön tavan mukaan ilmottavan vallinharjalta torventoitotuksella
ritarismiehen saapumisesta; mutta kun kääpiö hänen mielestään liian
kauvan hidasteli ja Rosinantekin kärsimättömästi odotteli talliin
pääsemistä, ratsasti hän suoraan majatalon portille, missä näki
edellämainitut tytöt; näitä luuli hän korkea-arvoisiksi neitosiksi,
jotka olivat tulleet jaloittelemaan raittiissa ilmassa. Samassa hän
kohtasi talon sikopaimenen, joka puhalsi pari kolme kertaa pilliinsä
kaitsettaviaan kootakseen; ja don Quijote oli heti valmis luulemaan
(kuten oli toivonutkin), että tämä nyt oli kääpiö, joka ilmotti hänen
tulostaan. Heti paikalla, sanomatonta ihastusta tuntien, hän läheni
portilla seisovia tyttöjä, jotka pyrkivät pakenemaan sisään nähdessään
hampaisiin asti varustetun miehen. Mutta don Quijote, joka heidän
paostaan arvasi heidän pelkonsa, kohotti pahvikypärinsä silmäverhoa ja
näyttäen kuivat tomuiset kasvonsa puheli heille lempeästi ja vienolla
äänellä: "Elkäät paetko, armolliset neitiseni, teillä ei ole mitään
pelättävää; sen ritarikunnan säännöt johon kuulun eivät salli minun
loukata ketäkään, varsinkaan niin kauneita ja kunniallisia neitosia
kuin te olette." Tytöt pysähtyivät, katsellen ihmeissään seikkailijamme
outoa hahmoa, jolta kehno silmiverho puoleksi peitti kasvot; mutta
kuullessaan itseään kutsuttavan armollisiksi neideiksi (jollaista
kunniaa heille ei vielä koskaan ollut tapahtunut), he eivät enää
voineet pidättää nauruaan. Silloin don Quijote, joka ei tiennyt syytä
heidän iloonsa, tuimistui äkkiä ja lausui heille ankarasti: "Kainous
ja tarkkaavainen käytös sopii hyvin kauneille naisille, ja se on
heidän osansa; mutta nauru ilman näkyväistä aihetta on kehnoutta, joka
lähenee hulluutta. En sano tätä teille, arvoisat neitini, sillä teitä
loukatakseni, sillä tarkotukseni on vain tarjota teille palvelustani."
Tämä tytöille vallan outo puhetapa lisäsi vain heidän tirskunaansa,
mikä puolestaan enensi ritarin mieliharmia; ja epäilemättä olisi
hän lähtenyt tiehensä, jollei samassa majatalon isäntä olisi tullut
paikalle. Nähdessään tuon eriskummallisen haamun, joka oli varustettu
rintahaarniskalla, kilvellä ja keihäällä, oli isännän vaikea olla
yhtymättä tyttöjen nauruun; mutta peläten vielä enemmän kuin nämä tuota
sotaista ilmiötä päätti hän käyttäytyä kunnioittavaisesti ja lausui
sen vuoksi don Quijotelle: "Herra ritari, jos etsitte yösijaa, niin ei
teiltä täällä tule puuttumaan muuta kuin sänky; kaikkea muuta löydätte
yltäkylläisesti."
Kuullessaan linnan isännän (sillä semmoiseksi hän majatalon isäntää
mielessään kuvitteli) kohteliaan puheen don Quijote vastasi hänelle
samaan tapaan: "Mitä minuun tulee, arvoisa linnanherra, riittää
vähinkin vierasvara minulle; en lainkaan välitä hienostelusta
enkä koreilusta, kuten asustanikin huomaatte; aseeni ovat ainoat
koristukseni ja matkavarustukseni, ja taistelu ainoa leponi." Isäntä
ei alussa ymmärtänyt mistä syystä don Quijote häntä puhutteli
linnanherraksi; mutta ollen aika andalusialainen koiranhammas ja
kotosin San Lucarin piirikunnasta, oikea ryöväri ammatissaan ja yhtä
ilkeäkurinen kuin ylioppilas tai hovipalvelija, virkkoi hän: "Kun
näin on laita, niin on kivipermantokin kelpo vuode teidän armollenne,
ja huomaan hyvin, että nukutte niukasti kuin kenttävahti. Näin ollen
kun vain laskette jalkanne maahan, niin tulette vakuutetuksi, että
täällä ei tarvitse viettää nukkumatta vain yhtä yötä, vaan kokonaisen
vuodenkin."
Näin sanoen hän kiiruhti pitelemään jalustinta don Quijotelle, joka
melkoisella vaivalla laskeusi alas hevosensa selästä, koskei vielä
ollut syönyt aamiaista lainkaan sinä päivänä. Ritari pyysi isännän
käskemään väkensä pitämään hellää huolta hänen ratsustaan, jonka
vertaista eläintä ei muka ollut kaiken maailman ruohonsyöjäin joukossa.
Isäntä katseli otusta tarkkaavaisesti, löytämättä siinä kuitenkaan
edes puoltakaan don Quijoten kehumia hyviä ominaisuuksia. Saatettuaan
hevosen talliin meni hän kuulustelemaan mitä ritarimme itse halusi
ja löysi hänet noiden neitosten parista, joiden kanssa hän jo oli
rakentanut rauhan ja jotka nyt auttoivat raskasta sotisopaa hänen
yltään. He olivat jo riisuneet häneltä rautapaidan, mutta millään
mahdilla heidän ei onnistunut irrottaa rautakaulusta eikä kypäriä,
joka oli tiiviisti sidottu päähän vihreillä nauhoilla, eikä ritari
myöskään millään ehdolla sallinut leikata niitä poikki. Täten hän sai
viettää koko yön rautalakki päässään, mikä ei suinkaan vähentänyt hänen
ulkomuotonsa eriskummaisuutta ja naurettavaisuutta.
Mutta kaikesta huolimatta oli hän hyvin ihastunut tähän ensimmäiseen
matkaansa, jonka hyvä alku aiheutti toivomaan yhtä suurta menestystä
jatkollekin. Yksi ainoa seikka häntä vain huoletti, se nimittäin
ettei hän vielä ollut saanut ritarilyöntiä, jota ilman hän ei ollut
oikeutettu antautumaan mihinkään seikkailuun.